XXXIV.
Antti oikeuden edessä.
Käräjäpäivä — jona Antin ja Juken asia oli määrätty tutkittavaksi — oli vihdoinkin tullut. Syyskuun alakuloinen aurinko paistoi korkean männikkömetsän latvoilta käräjäkartanoon. Korkean männikön ja kartanon vaiheella lakson pohjassa väreili päivän tuulesta pieni lampi, jonka rannoilla lipisi kellastuneet lumpeet ja sinne tänne huojuvat, surkastuneet kaihilat. Lammin töyräällä seisovasta pajasta kaikui sepän vasaran totinen kolke, kun Antti astui santaista tietä käräjäkartanoon. Sepän vasaran kolkkeen kuultua jylähti pahasti Antin sydän ja muisti hän nyt ne kauvan jo hänelle ennustetut kahleet. Mutta hän työnti kamaluuden pois luotaan ja huokasi:
»Minun toivoni ja linnani on minun Jumalani, johon minä uskallan.»
Käräjätalon kartanolla oli sadottaisin ihmisiä isommissa ja pienemmissä ryhmissä. Jokahisella oli asiaa jollekin toiselleen. Mikä kiikkui velkamiehensä kaulassa, pyytäen vielä odottamaan, ettei ottaisi tuomiota. Mikä kiisteli perintönsä päältä, kun luuli sitä lain varjossa tahdottavan vetää puoleensa, mikä puhui vierasmiehelleen asian tärkeydestä ja terotti hänen muistiaan vielä erityisemmästi siinä suhteesa. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan Antin tulemista joukkoon.
Tämä tuntuikin Antista hyvälle, kun tällä tavalla sai ikäänkuin sulaa muutamaksi rattaaksi siihen suureen koneeseen, jonka enimmät rattaat olivat jo käynnissä. Mutta tiesi siirrettävän voimahihnaa senkin akselin lumppioon, joka viimeisetkin rattaat panee liikkeelle, ja silloin joutuu pyörimään hänkin, ja seisattui joukkoon kartanolle.
Mutta eipä hän ollutkaan niin huomaamatta jäänyt kuin luuli. Sieltä täältä alkoi ystävällisesti hymyillen vetäytyä hänen luokseen yksi ja toinen sellainen henkilö, joka murhasta tai varastuksesta tai väärästä valasta tai jostakin törkeästä rikoksesta oli ollut vuoden tai kaksi tai kaksitoistakin vuotta vankeudessa. Nämä lähestyivät häntä ystävällisesti tervehtimään kuni virkaveljeään ja antamaan tärkeitä ohjeita asiansa ajossa.
Tämä kammostutti Anttia, että sydän vapisi povessa, nähdessään minkälainen joukko häntä kunnioittaa ystävänään ja vertaisenaan. Mutta silloin Antti huudettiin sisään oikeushuoneeseen.
Oikeus pöytäkirjoineen seisoi keskellä huonetta, jonka perältä meni kaksi ovea peremmäisiin huoneisiin. Sivuseinillä kaksi isoa akkunaa, mutta oviseinän keskikohdalla itsepintaisena seisoi valkoinen uuni rautapeltillä tukittuine suineen, että ulko-oven täytyi olla melkein likellä soppea.
Vasemman puoleisen sivun akkunain kohdalla seisoi pienoiset kukkapöydät pienine kukka-astioineen ja mataloine osaksi surkastuneine kasvineen. Ja oikean puoleisella sivuseinämällä johotti pitkä lavitsa, jolla pestyine päineen tiheässä rivissä istui lautamiesjoukko. Mutta oikeuspöydän päässä keinutuolissaan istui tuomari.
Rauhallisena hän siinä istui ja hieman keinutteli kookasta ruumistaan. Laajat, lihavan puoleiset parrattomat kasvot loihottivat levollisina. Mutta tuikeita ruskeanharmaita silmiä ympäröi tummat leveät kiehkurat, jotka nuo itsestään tuikeat silmät loivat vieläkin tuikeammiksi. Siten koko kasvotkin saivat aivan lahjomattoman jyrkän luonteen.
Jukke ja hänen apumiehenään nimismies seisoivat uunin toisella puolen rinnakkain ja avoimet paperivihkot kumpaisenkin käsissä. Antti astui sisään pitkävartiset saappaat jaloissaan ja seisahti oikeushuoneen lattialle lautakunnan ja uunin keskusvaiheella.
Tuomarin pitkät silmäripsit seisoivat pitkän tuokion yhdessä kohti kuni jäätyneet. Mutta muuten hänen katseensa liikkuivat ylös ja alas pitkin Antin rotevaa vartaloa, aina saappaista kasvoihin ja kasvoista saappaisiin. Onko hän saanut mitään sivistystä? Ehkä on… Mutta jos hän onkin saanut, niin se on — suomalaista… Niin — se on suomalaista.
Kääntyi kiiltokenkäiseen hienosti puettuun nimismieheen, jonka pukukin osotti oikeaa ruotsalaista sivistystä.
Tämä työnti nyt paperivihkonsa tuomarin käteen ja ilmoitti olevan siinä sen poliisitutkinto-pöytäkirjan, jota myöskin seurasi tohtorin todistus, Juken antama.
Tuomari otti sen paperivihkon, räpsäytti sitä tapansa mukaan ilmaan, että tomu ja roskat karisevat, vaikka eihän sitä olisi tarvinnutkaan kun ne olivat herrasmiehen antamat, mutta sen muisti hän sitten vasta, kun oli jo räpsäyttänyt.
Luki nyt tuomari poliisitutkinto-pöytäkirjan. Luki Uuden Hellbergin todistuksen ja kun näki että kaksikymmentä ja kuusi oli muita, jotka olivat saman todistaneet kuin Uusi Hellberg, niin jo silmiä ympäröivät tummat kiehkurat rupesivat mustenemaan ja valkeankajakkeisiin kasvopäihin alkoi kohota syvästä kuultavaa verevyyttä; silmätkin saivat kiiltävän värin.
Hän kun sai sen luetuksi, niin silmät palasivat alkuosaan tutkintopöytäkirjassa, nyökäytti päätään ja itsekseen myhähti: »Seipeelle peehen», leimautti Anttiin kuivan silmäyksen ja kasvot olivat jyrkät; mutta kääntyi vielä nimismiehen puoleen, mitä hän vielä sanoisi. Vaan nimismies oli jo mennyt pois kantajan asemalta, jättänyt Juken siihen yksinään ja seisoi nyt perihuoneen ovella aikansa kuluksi punoen tummanruskeita viiksiään ja työnsä tehneen näköisenä levollisesti katseli oikeushuoneelle. Niin tuomari kysyi Jakelta: »mite tehen hen sano veele?»
Jukke tekeytyi taas surkeaksi, paineli käsillään päätään, asetteli vanhoja tautinsa arpia ja kertoili:
»Siitä on herra vallensmannilta jäänyt pois. Siitä on jäänyt pois. Minä en silloin kyennyt selittämään, olin kipeä. Siitä on jäänyt pois. Se mojoo tätä niskasuonta ja pitkin selkäruotoa. Tämä pää se on ihan mäsänä, rotisee kuin pärekori. Se on jäänyt pois. Tämmöisiä arpiakin tässä.»
»Mite sine vaadi sitten?» kuului tuomarin kysymys huonolla Suomen kielellä ja ruotsalaisella soinnulla.
»Tuomiota, tuomiota, laillista tuomiota, viimeistä tuomiota», jatkoi Jukke ja vapisevin käsin työnti tuomarin käteen paperivihkon, johon oli kirjoitettu mitä ikänä laitointa sanaa olisi Antin kuullut sanoneen, siten näyttääkseen Anttia, miten paha ihminen se on.
Nämä luki vielä tuomari ja kääntyi sitten Antin puoleen: »Mite Antti tehen sanoisi?»
Antti otti povitaskustaan neljäksi taitetun paperivihkon, aukasi sen ja syvällä kunnioituksella antoi sen tuomarin käteen. Mutta samassa tuli toisesta perähuoneesta tuomarin kirjuri, hoikkanen nuori mies, joka suurilla silmillään hulmautti katseensa kaikkiin asiallisiin, istahti istuimelleen oikeuspöydän lähelle ja kun ei ollut muuta osotettua työtä, niin hienosormiset kädet vetäytyivät punomaan pieniä tummia viiksen alkuja ylähuulessaan. Terävin kasvoin silmäili arkakasvoista Anttia.
Mutta tuomari näki, että Antin antamassa paperipakassa oli paljon lukemista, niin työnti sen kirjurinsa käteen ja käski sen lukea. Itse nojautui selkäkenoon keinutuolissaan ja alkoi hiljalleen keinutella itseään. Lupsautteli pitkäripsisiä silmäluomiaan, mutta kasvot pysyivät jäykkänä.
Anttia kohti tulivat juuri hänen kasvonsa, että kun hän vaan aukasi silmänsä, niin ne silloin sattuivat Anttiin.
Nyt hän varsin piti kasvojaan tuomarin kasvoina ja katseensa tuomarin järkähtämättöminä katseina, että Antti jo ajoissa tulisi huomaamaan oikeuden äärettömän painon ja kaikkivoittavan voiman.
Tuomarin kirjuri rupesi nyt kauniisti sointuvalla äänellä raikkaasti lukemaan kirjoitusta, johon oli koko asia lyhyissä piirteissä alusta alkaen kirjoitettu, selittäen kaikki syyt, mitkä riidan vaikutti. Sitä paitsi oli asia sovitettu sisältörikkaisiin ja sulavasti sujuviin lauseisiin, että raikkaan lukijan suusta kuului se aivan runolta. Ja ensimmäiset lauseet veivät jo tuomarin huomion puoleensa, että tunsi itsessään hienoa kateutta, kun kirjuri sai sen lukea, ettei hän itse sitä lukenut.
Ei päässyt pitkälle, ennenkun tuomarin silmät kävivät loistaviksi ja kasvot alkoivat elpyä. Kohta keskeytti lukemisen, katsoi pystyvästi Anttiin ja virkkoi:
»Ja te olitte rakennusmestari?»
»Niin olin», kuului Antin väräjävä vastaus.
Taas sai kirjuri jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt pitkälle, ennenkun tuomari keskeytti, katsahti Anttiin ja lisäsi:
»Teme kantaja tuli omine lupine tööhön?»
»Niin teki», virkkoi Antti.
»Ja varasti rakennushirsie?» jatkoi tuomari.
»Niin teki», mukautti Antti.
Taas sai lukija jatkaa lukemistaan, mutta ei päässyt monta lausetta, ennenkun tuomari viittasi pysähtymään ja virkkoi:
»Hen keelitsi töömeehiss.»
»Niin teki», vakuutti Antti.
»Hen teki site monta peeve, tammikuu kaksikymmenes peeve, helmikuu kaksikymmene neljes peeve», jatkoi tuomari.
»Niin teki», vakuutti yhä Antti.
Tuomari näpisti hampaitaan yhteen, hieman nyökäytti pariin kertaan päätään ja viittasi lukijaa jatkamaan lukuaan.
Nyt sai keskeytymättä lukea loppuun.
Mutta tuomari ei ymmärtänyt tarkoin kaikkia lauseita, niin kirjoituksen loputtua puheli hetken kirjurin kanssa ruotsiksi. Koskettivat aina korvaansa, sivelivät lanteitaan. Katselivat tohtorin todistusta ja taas sivelivät lanteitaan, hypelöivät korvallisiaan. Viimein näkyi tuomari saavan asiasta täyden käsityksen, niin nyt saivat todistajat tulla valan tekoon.
Kolmekymmentä ja seitsemän miestä kokoutui nyt oikeuspöydän ympärille tekemään todistusvalaansa.
Ne eivät siihen muuten sopineet kuin kaksinkertaiseen piiriin, josta toistensa välistä takimaiset pujottivat kättään saadakseen sormensa raamattujen lehdille, joita oli pöytä ihan luokonaan levitetty toinen toiseensa kiini.
Nyt ne kolmekymmentä ja seitsemän miestä jamottivat yhdessä kuhilaassa kuni niotut toisiinsa.
Uskollisina siinä miehet ryhöttivät kuni taikurin laittamat, koska taikuri metsän rikkeistä päästäessään on muuraiskeon ympärille asettanut yhdellä kerralla koko talon rahvaan ja määrännyt ne käsiään pitämään muuraiskeon päälle ojennettuna sen aikaa kun hän havuhattuineen ja naavaturkkineen, kädessä yksikantoinen juuriltaan reväisty pihlaja, on saanut kolmasti kierretyksi ja luetuksi ukko Tapion ja Mielikin metsän emännän hyvityssanat. Sitten saavat poistua, että hän saa uhrilukuja lukien kätkeä sen pihlajan siihen muuraiskeon sydämmeen ja kolmannen kuninkaan aikuisesta rahasta vuoleskella yhdeksän hopeahituista metsän emännän korvakoltuskoiksi, sinipiian kaulahelmiksi ja välkkyviksi koristeiksi ukko Tapion juhlavyöhön.
Kaikuvien yhteistunnustuksien kestäessä oli nyt saatu valat tehdyiksi, joten muut kaikki saivat mennä ulos. Ainoastaan Uusi Hellberg sai jäädä sisään.
Tämä seisattui nyt uunin eteen Juken ja Antin keskivaiheelle.
Pystynä hän siinä seisoi.
Viiksien latvat sirhottivat nyt somasti ylöspäin, punainen leukaparta oli kääntynyt ulospäin, kuten sen pitikin, ja toinen silmä lupotti enemmäksi kuin puoleksi kiini, kuten oli tarkoituskin. Muuta hän ei katsellut, kuin ainoastaan oikeuspöytään päin olivat hänen kasvonsa, ja siihen hän katselikin, korvat laitetut oikein avoimiksi kuulemaan mitä nyt kysytään.
Poliisitutkinto-pöytäkirja luettiin nyt kokonaan Uudelle Hellbergille. Sen luettua kysyi tuomari: »unku teme ny rihist todistet, vala peelle todistettu?»
Uusi Hellberg kumarti syvään ja hartaalla äänellä vakuutti: »Juu, juu, herra korkia oikeus, juu, se on oikein, se on oikein, juu, juu, se on rihisti todistettu.»
»Unku veele mite?» kysyi tuomari katsellen yhä Uuden Hellbergin teeskentelevää olentoa, mutta Uusi Hellberg kumarti vielä kerran ja lisäsi: »Ei muuta, juu, ei muuta tällä kerralla, se on rihisti todistettu.»
»Tahtoko sine kulunki?» kuului tuomarin koleaääninen kysymys.
»Juu, juu, kulunkia ja kipurahoja se tahtoo», lisäsi Uusi Hellberg.
»Mite kipuraha sine tahto?» kysyi tuikeasti katsellen tuomari.
»Juu, juu, että häntä lyötiin, juu, juu, seipäällä lyötiin», vakuutteli yhä Uusi Hellberg eikä ymmärtänyt, että tuomari kysyi, tahtooko hän itselleen palkkaa.
Oikeuden palvelija huomasi Uuden Hellbergin hämmästyneen, niin aukasi oven ja käskevästi murahtaen viittasi Uutta Hellbergiä astumaan ulos. Sen kuultuaan astui Uusi Hellberg ulos, kasvot tuhostuksissa. Ulos tultuaan hätäisesti virkkoi:
»En ymmärtänyt oikein, juu, en ymmärtänyt oikein, mitä se tuomari tarkoitti, juu, no, hyvä siitä kuitenkin tuli, juu, hyvä siitä tuli.»
Toiset todistajat tahtoivat päästä niin vähällä selityksellä kuin suinkin, niin sanoivat vaan tietävänsä saman minkä Uusi Hellberg on jo todistanut. Siten ei viipyneet muuta kuin pistäytyivät sen sanomassa ja samalla sai vaihtua toinen.
Nyt oli jo kaikki todistajat käyneet oikeuden edessä ja saaneet palata ulos. Todisteeksi asialle jäi nyt vaan tuo Uuden Hellbergin valheellinen todistus. Tämä pani Antin vapisemaan eikä tiennyt mitä sanoa, mutta samassa kuin käskettiin astumaan ulos tuomion tekoajaksi, tuli suuhun sanat ja ennenkuin kääntyi ulos hieman vapisevalla äänellä virkkoi: »Minun kirjallisen selitykseni on kantaja tunnustanut oikeaksi.»
Sen sanottuaan astui ulos ja mieleen palasi hyvä toivo. Tuntui kuin sillä sanalla hän olisi puhunut enemmän kuin kukaan koko asiassa.
Tuomari katsoi terävästi Antin jälkeen ja ajatteli: »Jos hän olisi saanut sivistyksen, oikean ruotsalaisen sivistyksen… Niin … mutta ne suomalaiset…»
Kaikki oikeudenjäsenet jäivät nyt lukittuin ovien sisälle harkitsemaan asiaa ja — jos ei näytä olevan syytä lykätä toisiin oikeuksiin — tekemään lopullinen tuomio.
Pitkän aikaa ne siellä itsekseen jahusivat, ei muuta kuin hiljaista puheen purinata kuului läpi hataran ulko-oven.
Tämä oli sangen jännittävä odotusaika monelle. Usea oli kummissaan, kun Antti sai tuomion tekoajaksi tulla ulos ilman poliisin vartioimista, kävivät oikein kuiskailemaan tokkohan Anttia vangitaan, mutta Uusi Hellberg vakuuttavasti kuiskaili: »Kyllä tarttuu, minä todistin hyvästi, kyllä tarttuu, nyt on viimeiset hetket, kyllä kohta tarttuu.»
Jukke taputti Uutta Hellbergiä olkapäähän: »Sinä todistit hyvästi, sinä olit miestä, sinä se sillan teit, että toisilla ei ollut kuin pistäytyä sanomassa yksi sana; sinä olit pylväs tälle asialle», ja sanomatoin hyvä mieli kutkutti povessa.
Tämä kuiske ja tuo Juken ilo teki Anttiin pahaa ja tunsi salaperäistä väristystä jäsenissään, vaan ne viimeiset oikeudelle sanomat sanansa pönkittivät mieltä, ettei se päässyt painumaan tavattoman alakuloiseksi. Tuntui kuitenkin kovin pitkälle tuomion odotusaika. Saadakseen korvistaan pois nuo Juken ja Juken ystäväin mieluiset kuiskuttelemiset, lähti odotushuoneesta ulos ja aikansa kuluksi kävellä törkkäili nurmikkoisella kartanolla, missä ei ketään muita näkynyt.
Mutta aukesi viimein oikeushuoneen valkea ovi, ovelle ilmestyi oikeudenpalvelijan ruskeat, liehakoitsevat kasvot ja heti kajahti koleasti nenään homahtava ääni: »Nyt sisään kaikki.»
Neljäkymmentä miestä kuhitti nyt oikeushuoneeseen, että koko huoneisto jyrisi kuni ukkonen ja pihtipielet roskivat tungoksen pakosta, kun jokahinen tahtoi mennä ensiksi ja päästä rinnimmäiseksi.
Hiljeni viimein jyry, kaikki seisoivat hiljaa vieri vieressään kiini, hiljaa, että tuskin hengittivätkään. Olisi kuullut neulan putoamisen yli huoneen.
Tuomari möllötti rauhallisena keinutuolissaan ja silmäili joukkoa, näkyisikö asiallisia.
Juken vääräsuinen, hyvämielinen muoto lämötti rinnimmäisessä rivissä.
Mutta missäs Antti?
Näkyipä muutamasta lomasta Antinkin arasti värähtelevät, tyynet kasvot, niin tuomari otti pöytäkirjan käteensä ja rupesi sitä kankealla ruotsinvoittoisella kielellään lukea mölittämään:
»Kihlakunnanoikeus on ottanut asian lopullisen tutkinton ja on nehty selveksi ette vastaja Antti Waarala on siihen meeren reekennyt ihmiste, ette kihlakunnanoikeus tuumitse henelle kuusi kuukautta kahleetonta vankeutta, josta hen valittakon kolmeskymmenes peives, jos hen site tahto.»
Tämän kuuleminen lamautti kuulijajoukon kuin ukkosen lyönti. Ei tienneet mitä sanoa. Mutta enin kaikista koski se Uuteen Hellbergiin. Se pöllisteli sitä ja tätä. Kieroon katsovat silmät renkaisillaan, kiiriskeli toinen lakeen, toinen lattiaan, ja toisekseen toinen oveen, toinen uuniin eikä hän tahtonut tajuta mennä ulos.
Ja ulkona kävi mies mieheen jahkaileva kuiske:
»Sen verranko. Sen verranko vaan… Mitä se siitä pitää… Sen verranko. Kahleetonta vankeutta… Mitä se siitä välittää? Kuusi kuukautta vaan kahleetonta vankeutta? Sama kuin ei mitään. Sen verran vaan… Jos sen joku teki, niin pää meni, mutta ei hänelle… Sen verran vaan…»
Kaikki olivat nyt kuni hallan panneita, päät painuivat alaspäin ja häpeän arka punastus näkyi kasvoissa.
Antti ei viivytellyt käräjäpaikassa, lähti kävelemään samaa santaista tietä kotiinsa. Sama äsköinen seppä takoa kaikutteli pajassaan lammin töyräällä. Lammin rantaan lipottelivat pienet aallon väreet samoin kuin äskenkin. Mutta mäntyisen harjun hartioilla kiipeilevä samea aurinko oli kulkenut enemmän kuin yhden sormihaaran lännemmäksi äskeistään. Ja vieri se jo laskuansa kohti.
Käräjäpaikasta lähtiessä kevensi ja hyvitti Antin mieltä paljon ne masentavat kuiskeet, mitkä kuuluivat hänen vihamiestensä huulista tuomion julistettua. Mutta matkalla painui mieli synkäksi, kun näki hiljankin sen unensa siten toteutuvan. Kamala kuva tuli mieleen niistä äskeisistä ystävistä, jotka häntä ympäröivät ennen oikeushuoneeseen kutsumista. Samanlaiset veikothan tulevat hiljankin tervehtimään virkaveljenään. Eihän siitä pääse mihinkään. Mutta olihan toki lempeästi liekotteleva meri, jonka pintaan liittyi tyynesti sinertävä taivaan ranta. Sen liepeellä hiljalleen kalteva rantatasanko kukkanurmineen ja kaukana siintävine lehdikkoniemineen. Siinä loivalla ranta-ahteella se kammottava huoneisto kolkkona seisoi, johon kerran oli mentävä, ajatteli Antti allapäin kävellessään kotiinsa ja muistellessaan sitä merkillistä untaan, joka nyt oli kokonaan toteutunut. Ja huokasi:
»Niin… Sinne oli mentävä… Sinne… Oi sinä kohtalo… Mistä on sinun valtasi…? Mistä…? Mistä käskyjesi päätös…? Mistä…? Oi mistä…?»
Kaikki pitivät sitä Antin syytöstuomiota liian lieveänä. Mutta Antti piti sen liian ankarana ja kantoi mustaa mieltä kohtalonsa kovuudesta. Usein tahtoi tulla kyynelkin silmänurkkaan, mutta sen hän kielti tulemasta. »Minäkö itkisin? Onhan tyytymisessä korkein onneni», arveli hän ja kaikissa tiloissa näyttäytyi raikasmielisenä ja reippaana.