XXXV.
Antti kuulemassa torvisoittoa.
Kului viikkoja, kuukautta pari. Nuori keisari piti häitään. Hän hääpäivänsä muistoksi vähensi kolmannen osan tuomittujen rangaistusta. Siinä meni kaksi kuukautta tuuleen Antin vankeudesta. Mutta olihan sama kuusi kuukautta kuin neljäkin kuukautta, kun ei se kaikki mennyt. Mutta tämän puolennuksen johdosta jatkui Antin vapaus kokonaisen vuoden. Tuntui se niinkuin sen kammo hiljalleen kuluisi mielestä. Oli hetkiä, päiviäkin, ettei hän sitä muistanutkaan, mutta muisti hän sen taas ja värähtämättömin kasvoin hän ei sitä muistoa koskaan ottanut vastaan.
Niinpä eräänä kevätiltana istui hän muutaman ison kaupungin puistossa. Siinä ensi kerran sinä kevännä kuunneltiin ulkoilmassa torvisoittoa, jota kuulemaan kauniin ilman houkuttelemana kokoutui väkeä, nuoria ja vanhoja tuhatmääriä.
Nyt tunsi hän puoleentoista vuoteen ensikerran olevansa paikassa, jossa ei häntä tunneta, jossa ei häntä kukaan sormellaan osota: »Tuossa on kahleeton vanki, hän on tuomittu.»
Tuo ääretön ihmisjoukko ainoastaan, tuota kaikuvaa soittoa kuunteleva joukko tuntui niin sanomattoman hauskalta; olisi saattanut itkeä paljaasta mielen ylennyksestä. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Oli vaan kuni kaulaansa myöten vajonneena ihmismereen, jossa silmän kantamalta näkyi vaan kasvoja, päitä ja päähineitä, että koko tuo meren pinta oli vaan värivaihtoista, pientä taplikkoa, kuni kesän herttaisen tuulen synnyttämä lipotteleva väreaallokko.
Ei koskaan elämästään Antti uskonut enää löytävänsä tällaista hetkeä. Niin vapaata, niin virkistävää, niin elähyttävää, niin kohottavaa vuosikauteisesta alennuksesta, niin puhdasta kuni kevätillan taivas, niin hienosti sulavaa kuin tämä.
Tästä hän nyt nautti ja luki monista kasvoista heidän sielujensa kirjoituksia. Ja monista löysi hän kärsimysten syviä jälkiä, jotka olivat tulleet tänne etsimään virkistystä, raikastusta mielelleen. Mutta toiset olivat tulleet vaan sentähden, kun oli siinä paljon muita ja kasvoista näkyi selvä huikentelevaisuus. Mutta moni näkyi tulleen vaan sen tähden kun oli siinä tottunut joka kesä käymään.
Tästä nautti nyt Antti, hengitti oikein syvälle keuhkoihinsa tään illan raikasta eloisuutta ja elämä tuntui löytäneen entisen arvonsa.
Mutta väkijoukon sivuitse kahden harmaan hevosen vetämänä kulki kattopäälliset raitiovaunut, joitten yläreunassa näkyi vaskenvärisillä latinakirjaimilla kirjoitus: »Linnanmäelle». Tuon havaitseminen löi kuni puulla päähän. Hänen kasvonsa kauhistui, hampaat puristuivat yhteen ja syvästi huovahti: »Oi kirous ja helvetti…»
Enempää ei hän puhunut, nousi istuimeltaan ja lähti synkkämielisenä kävelemään kivistä katua. Se äsköinen ylennys, se sielun elähyttävyys, se mielen virkistys oli mennyt kuni tuhka tuuleen. Elämä pukeutui taas entiseen mustaan verhoonsa. Koko maailma kaikkine lakineen — joilla voidaan viatonkin tuomita — oli vaan kirottu kadotus, jossa viipyminen on vaan paljasta tuskaa…
Huomenna oli sunnuntai. Rukoushuoneella saarnasi laajalti kuuluisa, mutta paljon vainoa kärsinyt hengen mies. Tuntui Antista lohduttavalta käydä tuon vainon kärsineen miehen uskon saarnaa kuulemassa. Ja meni hän sinne kokoushuoneeseen paljon ennen muita. Istahti aivan lähelle saarnatuolia, jossa myöskin seisoi iso harmoonio, jolla tietysti säestetään laulua. Varsin sen tähden hän istui siihen lähelle, että kuulisi tarkemmin harmoonion sävelet ja myöskin saarnaajan sanat.
Yksinään hän siinä istui kauvan. Mutta ei se yksinäisyys ikävää tuottanut, tuntui se vaan kätkeytymiseltä erilleen muista.
Kadulta kuului virkeää elämää. Siellä jyrisi rattaat, siellä kiisteli katu-pojat, sieltä kuului iloista puhetta, sieltä naurua, sieltä alituista kävelijäin jalkojen kapsetta ja kaikkea kaupunkielämän liikettä. Mutta siitä ei Antti välittänyt. Ei mennyt akkunasta katsomaan, ei kuulemaan sen tarkemmin. Istui vaan penkissään liikkumattomana ja nautti siitä, että oli yksinään. Hän katseli pientä virsikirjaa, joka oli kirjalaudalla, ehkä unohtunut joltain siihen edellisellä kerralla.
Määrätty tunti alkoi liketä. Pihan puolella alkoi ovet jyrähdellä, että kumisi koko rakennus ja askelten kopina yhtenä jyrynä alkoi kuulua etuhuoneesta. Kohta remahti kaksipuolinen ovi selälleen ja tulvanaan alkoi tulla kuhista väkeä sisään, että ainoastaan pikku tuokio kului, kun huone oli täpösen täytenään miestä ja naista, nuorta ja vanhaa.
Mutta joukosta selvisi eräs hattupäinen neiti, joka päätäsuoraa astua hötkytteli puhuntalavalle, osotti laulun numeron ja istahti harmoonion eteen ja alotti virren, johon yhtyi useimmat kuulijoistakin, että huone oli täynnä humisevaa laulun ääntä.
Laulu oli loppunut, niin puhuntalavalle ilmestyi pienehkö pystyruumiinen mies, raamattu käsissään. Näkyi ihastuvan, kun oli nyt kuulijoita huone aivan tungoksessa ja vieläpä eteisessäkin, miten paljon lienee ollutkaan.
Hän heitti yli rahvaan loistavan silmäyksen. Mutta samassa liitti kätensä ristiin, nosti tummansiniset silmänsä korkeuteen ja rukoili taivaan siunausta tälle kokoukselle, ettei hänen sanansa lankeaisi kivistöhön, ei orjantappuroihin, ei tien oheen, vaan hyvään maahan, joka kantaisi sadankertaisen hedelmän.
Sitten otti hän vakavan muodon ja raikkaasti helähtävällä äänellä lausui: »Elkäät olko pahaa vastaan, vaan voittakaat paha hyvällä.»
Nämä olivat hänen saarnansa alkusanat. Näihin sanoihin hän sitoi koko saarnansa ja elävien vertauskuvien kautta toi esiin miten paha on voitettava. Miten onneton on se ihminen, jolta puuttuu rakkautta, ainoata pahan voittamisasetta. Miten viha lisäytyy vaan vihalla samoin kuin tuli lisäytyy tulesta ja palavasta aineesta sitä suuremmaksi mitä enemmän siihen sitä pannaan ja viimein yltyy raivoon, ettei voida hillitä, mutta sen sijaan, jos pannaan siihen vettä, niin se sammuu helposti.
Samoin on laita, jos toisen paha sana vastataan rakkauden sanalla, niin sen viha muuttuu rakkaudeksi, jos toisen paha teko vastataan rakkauden työllä, niin se vaikuttaa rakkauden ja viha sammuu. Miten ei yhtään ihmistä ole niin pahaa, jossa ei olisi hyvää ja rakastettavaakin, vaikka vihalla kohdellun vihamiehen hyvät puolet kätkeytyy vihan verhoon. Ja näytti valoisasti selväksi miten ainoastaan rakkauden voimalla voitetaan paha ja miten juuri vihamiestään rakastamalla ja siunaamalla niitä voitetaan paljon, jota vastaan ystäviään rakastamalla ei voiteta mitään, ei sanottavasti mitään. Sitä tekivät publikaanitkin.
Tuo saarna tuntui Antin mielestä siltä kuin se juuri olisi hänelle saarnattu. Yksinään vaan hänelle. Sydämmessä kuului Amen joka sanalle…
Vapisten tunsi hän nyt itsensä syypääksi kaikkeen tuohon mistä hän syytti maailmaa. Kaikki tuo kylmyys, mitä maailma osotti, oli vaan vastaava kaiku hänen omasta rakkaudettomuudestaan.
Tuo kahleeton vankeus ei ollut nyt enää syytön rangaistus. Se oli nyt vaan pieni armollinen veljen viittaus erehtyneelle ystävälle, joka synnyttää vilpittömimmän vastarakkauden.
Hän oli tähän asti uskonut itsensä hyväksi ihmiseksi. Paljoa paremmaksi muita. Hän oli rakastanut isänmaataan enemmän kuin moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Harrastanut kansan sivistystä enemmän kuin moni muu. Uhrannut sille enemmän kuin moni muu. Tehnyt oikein kaikille, vihannut vääryyttä, kaikessa auttanut köyhiä, ollut armollinen, säälivä ja hellätuntoinen kärsiviä kohtaan. Ollut armollinen elukoille, ollut hyvä perheen isä. Ollut vilpitön ystävä ystävilleen. Rakastanut niitä puhtaasti ja tulisemmin kuin moni muu. Rakastanut Jumalaa ja luottanut siihen enemmän kuin moni muu. Ollut kaikessa itsensä kieltävä enemmän kuin moni muu.
Mutta nyt tämä kaikki oli mennyttä. Hän kauhistuen huomasi nyt, että häneltä puuttui yksi, jota paitsi kaikki nuo muut eivät ole mitään. Häneltä puuttui rakkaus ja anteeksi antamus, tuo pyhyyden avain, joka on uskoa ja toivoa suurempi.
Perin masentuneena palasi nyt Antti hartauskokouksesta rukoushuoneelta. Mutta käyskellessään kevätauringon paisteista kivistä katua ja nähdessään kaikkialla vilisevää ihmisjoukkoa, katseli hän niitä ihan toisilla silmillä, kuin eilen illalla huomattuaan raitiovaunujen kirjoituksen.
Nyt hän katseli niitä rakastettavana yhteiskuntana, joka ajallaan ohjaa eksyneen jäsenensä oikealle tielle. Nyt jos joku osottikin häntä, että hän on tuomittu, hän on kahleeton vanki, se ei vihlassut hänen sydäntään, vaan voi hän mielellä hyvällä sanoa: »Sehän minä olenkin.»
Mieli kuitenkin pysyi hämmentyneenä sotkoksena koko yön eikä suonut varsinaista lepoa, niin aamulla tunsi Antti palavan halun päästä paremmin tutustumaan sen saarnaajan kanssa ja lähti hänen asuntoonsa. Saarnaajan terävä silmä näki, että Antilla on hänelle asiaa, niin meni jo oven suussa vastaan kuin suurta ystäväänsä ja herttaisesti huudahti: Terve tuloanne. Näin teitä eilen rukoushuoneella ja tunsin halua saada teitä puhutella erikseen, vaan livahditte siitä ulos, etten väen tungoksessa löytänyt. Kiitos nyt että tulitte ja kädestä talutti viereensä sohvalle istumaan.
Tuo saarnaajan ystävyys vaikutti Anttiin, että hän tuntematta mitään kainoutta alkoi puhella kaikista seikoista ja niistä johtuvista mielensä painoista.
Näitä kuunteli saarnaaja pitkän hetken sanomatta sanaakaan, ei kuin osanottavaisesti hyngähteli, kuullessaan Antin kertomuksia. Mutta kun tunsi, että Antti on jo pääpiirteet kertonut, niin katkasi Antin puheen ja herttaisesti lausui: Sellainen se on maailma, sellainen se on meille kaikille maailma, jossa meidän täytyy rypeä. Mutta meidän sielumme voipi kohota korkeamalle kaikesta tästä ja silloin tuo roska ja kurjuus ei suuresti paina meidän mieltämme, me voimme kotkan siivillä kohota ylemmäksi kaikkea tätä. Kristus tuli jo täällä ajassa pelastamaan omansa kaikesta tästä ja lopuksi kaikille häneen uskovilleen antamaan ijankaikkisen elämän. Otti pöydältään kuluneen raamattunsa, jonka kaikilla sivuilla näkyi viivoituksia, luki siitä erityisiä lauseita, mitkä selvimmin sisälsivät Vapahtajan työt syntisten hyväksi. Nämä ratkoivat Antin sydämmestä kuni kahleita rengas renkaalta ja sanomattoman hyvälle se tuntui, mutta vasta kun saarnaaja laski raamattunsa pöydälleen, liitti kätensä ristiin ja ääneensä rukoili Antin puolesta, aukesi Antin sydän niin kummallisella tavalla, ettei hän sitä itsekkään tiennyt mitä tämä on. Hänen ruumiinsa voimatkin katosivat että sohvalla tuskin pysyi istuallaan. Hengitys oli syvästi hyrskähtelevä ja silmistä vuoti koskena kyyneleet. Mutta mitä enemmän juoksi kyyneleet, sitä enemmän täyttyi sydän sanomattomalla ilolla, että Antti luuli tulevansa kipeäksi ja kohta kuolevansa.
Saarnaaja oli lopettanut rukouksensa ja makeasti hymyillen antoi Antin kyynelten vuotaa ilman häiritsemättä. Mutta kun Antti puristi kahden käden rintojansa ja huudahti: »Oi suuri Jumala; kuolen paljaasta ilosta», tarttui hän Antin käteen ja naurusuin virkkoi: »Ei tämä tauti ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Ylösnoussut Vapahtaja ei jää asumaan vanhassa tomuisessa majassa. Hän purkaa ja puhdistaa vanhan rakennuksen, tekee heikoksi kuni lapsen, kuten hän juutalaisille sanoikin: Ellette tule niinkuin lapset, ette suinkaan tule taivaan valtakuntaan.»
Nämä saarnaajan sanat yhä lisäsivät Antin iloa, että tuskin jaksoi pidättää ettei huutanut paljaasta ilosta.