XXXVI.
Antti pyytää Jukelta anteeksi.
Tämän huomasi saarnaaja, niin ei tahtonut jatkaa puhettaan eikä lisätä Antin yli äyräittensä paisuvaa iloa, vaan nousi lattialle kävelemään ja lauleli: »Jos virtana rauha mua noudattavi, Tai murheet kuni lainehet lyö, Mik' onneni lie, sulo varmuus on mull'. Ett' oon autuas — mennyt on yö. — Hyvin on asiat. Hyvin on, hyvin on asiat.»
Antti ei olisi nyt tahtonut viipyä missään niin mielellään kuin täällä. Mutta asiat pakottivat eroamaan, jos mieli joutua iltasella junaan ja kun nyt vihdoin olivat silmät kuivaneet ja suurin riemun tulvaus hieman asettunut, niin ojenti hän kättä saarnaajalle, mutta saarnaaja ei huolinut kädestä, vaan tarttui syliksi ja lausui: »Kallis veli, muista että rukoilen puolestanne joka päivä, ettei maailma enää teitä voittaisi.»
Antti oli yhä ilosta niin täysi, että suullinen kiitteleminen tuntui aivan mitättömältä, niin ei sanonut edes kiitoksia, vaan saarnaaja kuin päästi hänen sylistään, niin työntyi ulos ja kadulle tultuaan hukkui vilisevään ihmisjoukkoon, jotka eivät kukaan näkyneet toisistaan välittävän, kiirehtivät vaan toiset sinne toiset tänne. Anttikin kulki kuni siivillä, ei nähnyt ketään eikä edes muistanut kyynelistä tuhrauneita kasvojaan eikä huomannut, vaikka vastaan tulevat ihmiset niihin heittivät kiinteän katseensa, mennä huristi vaan ja koko elämä tuntui niin sanomattoman keveältä, tuntui ihan kohoksi riitelevän.
Vaikka saarnaaja ei ollut siitä puhunut mitään, että sinun pitää riitaveljeltäsi pyytää anteeksi, päästäksesi kokonaan vapaaksi, niin kuitenkin muutamien päiväin kuluttua rupesi mielessä kangertamaan, että Juken kanssa ei ole vielä sovittu ja tuntui se välttämättömältä, saadakseen pysyväistä rauhaa sieluunsa.
Tätä ääntä hän ei kuitenkaan totellut, vaan viivytti sitä päivästä toiseen, että ehkäpä se katoaa itsekseen. Eipähän saarnaajakaan sitä minulle käskenyt, vaikka kerroinhan minä sillekin koko jutun. Tämä ei kuitenkaan haihtunut, vaan yhä selvemmin rupesi kuulumaan: »Sovi nopeasti riita veljesi kanssa, koska vielä tiellä olet», mutta päivä päivältä rupesi tuntumaan mahdottomammalta mennä Jukelta anteeksi pyytämään.
Tästä puhui hän erään uskovaisena pidettävän ystävänsä kanssa ja kysyi häneltä, onko tarpeellista tuonlaiselta pahantekijältä mennä anteeksi pyytämään, joka on enemmän kuin kolmetoista vuotta joka päivä ärsyttänyt ja kaikella tavalla kiusannut.
»Ei, ei missään nimessä se ole tarpeellista!» vastasi toveri.
Mutta raamatussa on kirjoitettu: »Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa, koska vielä tiellä olet», muistutti Antti.
»Niin, koska vielä tiellä olet, sepä se juuri on. Mitäpä nyt enää anteeksi pyytämisestä on etua, kun sinä olet jo tuomittu», kuului toverin varmasti kajahtava huomautus.
»No niin, mutta rukoilihan Vapahtajakin tuomitsijainsa ja ristiinnaulitsijainsa edestä anteeksi», huomautti Antti.
»Vapahtaja oli koko maailman vapahtaja», huomautti toveri, »ja sitäpaitsi ei hänkään rukoillut niiltä itseltään, vaan rukoili taivaallista isäänsä antamaan heille anteeksi; senhän voit sinäkin tehdä jos omatuntosi on sairas.»
Tämä tuntui oikealta, mutta ei se kuitenkaan mieltä tyydyttänyt. Ja tästä kaipiosta vähitellen kasvoi masentava painajainen, joka Antin sielusta hivutti pois sen ilon ja rauhan, minkä hän omisti kaupungista lähtiessään. Kotiin tultua alkoi mieli päivä päivältä jähmettyä ja painua entiseen alennustilaansa. Antti rukoili Jumalaa päästämään tästä, rukoili hartaammin kuin koskaan ennen, mutta kaikki oli turha. Raamattua hän luki sieltä ja täältä. Mutta se oli kuni lukittu. Ei siitä lievitystä lähtenyt, sanat olivat vaan kuolleita kirjaimia, joista ei jäänyt muistoon mitään; tuntui se vaan eksyneen toivottomalta haparoimiselta. Itse ajattelemattaan kiintyivät hänen silmänsä lauseeseen: »Jos me tunnustamme meidän syntimme, niin hän on uskollinen ja hurskas, joka meille synnit anteeksi antaa ja puhdistaa kaikesta vääryydestä.» (1 Joh. 1:9). Silloin hytkähti Antin sydän, että liikahti koko ruumis. Hän muisti saarnaajan sanomat sanat, mitä hän sanoi puhdistamisesta, niin ääneensä huudahti: »Puhdistaa, oi puhdistaa meitä kaikesta vääryydestä.» Samassa hyppäsi seisalleen, laski raamattunsa aukinaisena pöydälleen ja lähti Juken luokse.
Oli iltahämärä kun Antti saapui Juken köyhän näköiseen asuntoon ja istahti oven suuhun kolmijalkaiselle, kurjalle jakkaralle.
Jukke huomasi Antin kasvoista, että Antilla on hänelle asiallisempaa asiaa, niin tekeytyi hyvin kolkoksi ja vihamielisen näköiseksi eikä vastannut Antin hyvän illan sanomiseen mitään, istui kuni kivettynyt ja ajatteli vaan, että Antti näkyy tulleen tänne saadakseen täältä lievitystä vankeusasiaansa, vaan lisätään täältä löylyä, lisätään täältä löylyä, kiinnitetään täältä nööriä, päätteli Jukke itsekseen, päätään hieman nujautellen ja harmaat silmät kävivät tulisiksi.
Antti koetti etsiä sanoja miten päästä puheen alkuun, mutta luonnosta tuntui aivan voittamattoman vastenmieliseltä koko homma ja Juken jyrkkä käytös ja vihaiset katseet jähmetyttivät koko olennon, että aivan leukasaranatkin tuntuivat kontottuvan yhteen paikkaan. Ja kun Juken käytös osotti, että puhuminen sellaisista asioista tällä kerralla on turha, niin alkoi tehdä mieli lähtemään pois.
Tuntui se kuitenkin sangen mitättömältä lähteä siltään takaisin ja sydämmessä jylähti, että se kaipio tulisi yhä raskaammaksi eikä sitä voisi paeta mihinkään. Ja kun onneksi oli Jukke yksin asunnossaan, ettei ollut hänen suulas sisarensa siinä sekaan rähisemässä, niin päätään punaltaen murti hän itsestään tuon kankeuden, rykästä kuhjautti kuivan, mitättömän rykäyksen ja matalasti arveli: »Minulla olisi sinulle puhelemista jos kuulisit.»
Noista Antin sanoista ja äänen soinnusta kuului jotakin outoa änkytystä ja hätäisen tapaista vapistusta, niin tämä vahvisti Juken uskoa, että Antti on tullut häneltä kerjäämään armoa. Jukke punalti tuimasti päätään, kasvot kuohahtivat tulisiksi, suu vetäytyi enemmän tavallista väärään ja paksujen huuliensa raosta oikein uhkaavan jyrisevällä painolla lausui: »Taitaapa Vaaralan isännällä ruveta tuulemaan housuihin. Taitaa linnaan lähtö alkaa lähestyä. Lähestyköön vaan, kyllä täältä autetaan.»
»Siitä asiasta minulla ei ole mitään sanomista, muuta minulla olisi», kuului Antin hiljainen ääni.
»Hym, muuta, mitä muuta?» kysyi Jukke, niskojaan ylpeästi ketkauttaen ja katseli tuimasti Anttiin.
Antti sommitteli sanoakseen jotakin ennen, ettei niin suoraan menisi pääasiaan, mutta ei tullut esille muuta sopivaa sanaa, niin rykäsi kuivan, mitättömän rykäyksen ja nöyrästi sanoi: »Olisi suoraan sanoen anteeksi pyytämistä.»
»Hahaa, anteeksi pyytämistä, vai anteeksi pyytämistä. Sellainenpa sinä olet mieskin», huudahti ivallisesti Jukke kesken Antin puheen ja ylpeästi jatkoi: »Vai sillä luulet minut pettäväsi. Saat uskoa, että minua ei tähkällä tanhuaan vedetä. Minua et petä niinkuin luulet. Menehän linnaan, kyllä täältä evästetään.»
Antti tunsi, että Jukke on erehdyksissä, niin tahtoi puhua vieläkin ja vakavasti lausui: »Se puoli asiasta on valmista, siinä on laki tehnyt jo työnsä, etkä sinä voi sitä jouhenkaan vertaa lisätä etkä vähentää. Mutta toinen syvempi puoli on asiassa vielä koskematta.»
»Syvempi puoli, syvempi puoli, vie koirille se syvempi puolesi», katkasi taas Jukke Antin puheen ja käänti päätään halveksivan näköisesti näyttääkseen siten, ettei hän viitsi kuulla koko puhetta.
»Sinä näyt yhäkin olevan minulle vihassa, mutta minä en ole sinulle enää vihassa ja pyydän anteeksi entistä vihaani», sanoi Antti ystävällisesti.
»Minä olen vihassa», tikasi Jukke, »ja pysyn vihassa, minä en tarvitse sinun lempeäsi.»
»Mutta minäpä en usko että sinä yksinäsi voit olla vihassa», lisäsi
Antti. »Yksi kivi ei tee myllyssä jauhoja, sanotaan, etkä sinäkään
yksipuolelta voi kauan kantaa vihaa, kun näet, etten minä ole vihainen.
Yksinään ei puu pala, on sananlasku.»
»Minä olen sinulle vihainen ja minulla on syytä olla, sitä todistaa tämä repaleinen korvanlehteni», sanoi Jukke jyrkästi ja käski Antin paeta pois huoneestaan. Antista se äsköinen kankeus oli nyt hävinnyt kokonaan, sielun syvyyteen tuntui virtaavan uusi voima ja anteeksi pyytäminen ei tuntunut enää kainostuttavan, mutta näki ettei pitemmästä puheesta tällä kerralla kuitenkaan olisi apua, niin nousi seisalleen, tarjosi Jukelle kättä ja herttaisesti hymyillen virkkoi: »Tuohon käteen, minä puolestani annan sinulle kaikki anteeksi. Hyvästi nyt.»
»Mene tiehesi ja heti siitä lörpöttelemästä», ärjäsi Jukke ja näytti rupeavan katselemaan asetta, jolla korvanlehtensä palkkioksi löisi, eikä tarjonnut kättään Antille.
Antti ei jatkanut, pyörähti pois ja lähti kotiin.