XXXVII.
Antti tuntee sydammen iloa.
Kotiin tultuaan tunsi Antti olevan hyvän olla, sydämmestä se painajainen oli kadonnut. Viimeisen päivän hämärän ja täyden kuun himmeästi valaisema huonekin näytti silmissä niin somalta, ettei sitä sellaisena ollut koskaan huomannut, oli kuin pumpuleilla sisustettu ja ne loistavat tähdet näyttivät vartioivan kaikelta pahalta, sytytti kynttilän, otti sen aukinaisen raamattunsa käsiinsä ja silmäili sen sivuja, niin erittäin pystyi silmiin lause: »Joka veljeänsä rakastaa, se pysyy valkeudessa eikä hänessä ole pahennusta. Mutta joka veljeänsä vihaa, hän on pimeydessä eikä tiedä kuhunka hän menee, sillä pimeydet ovat hänen silmänsä sovaisseet.»
»Oi kiitos Jumalan!» huudahti Antti tämän lauseen luettuaan. Samassa tuli Hanna kammariin, niin Antti tarttui häneen syliksi, puristi ja huudahti: »Oi äiti, et usko kuin minun on hyvä olla.»
Hanna oikein tyrmistyi, eikä ymmärtänyt mitä se on, huudahti vaan että:
»Hyvä Jumala mikä sinulle nyt on tullut? Oletko mieletön.»
Antti ei kuin halaili ja nosteli kohoksi Hannaa ja iloisesti lisäsi: »Ei mitään, hyvä äiti, ei mitään ole tullut, mutta minun on vaan nyt niin hyvä olla.»
»No mistä se nyt on tullut?» keskeytti Hanna ja epäili mielessään yhä, että jos tuo on Antilla järkensä menettämisen oireita, kun sitten kaupungista palattuaan näki aina Antin erimielisenä kuin koskaan ennen ja pelkäsi Antin pahoilevan linnaan lähtemisen takia.
»En tiedä itsekkään», vastasi Antti. »Luin tuossa raamattua, niin siitäkö lienee tullut, vai lieneekö siitä kun äsken kävin Jukelta anteeksi pyytämässä.»
»Jukelta anteeksi pyytämässä!» huudahti Hanna ja tahtoi riistäytyä pois
Antin sylistä.
Antti piteli kuitenkin Hannaa ja jatkoi: »Niin. Eikös sinunkin mielestäsi ollut se oikein.»
»Mutta lupasikos Jukke ruveta toimimaan, että sinun ei tarvitseisi linnaan lähteä?» virkkoi Hanna ja kasvoihin hulmahti hauska ihastus.
»Ei, äiti kulta, en minä sitä tahtonutkaan», virkkoi Antti herttaisesti hymyillen.
»No mitäs sitten?» kysyi Hanna taas tutkivasti.
Antti heitti nyt Hannan irti, otti raamattunsa käsiinsä, osotti sen muutamia lauseita Hannalle ja virkkoi: »Kuuleppas, äiti, kun kerron. Minulla on monta päivää ollut paha mieli siitä kun en ole Jukelta pyytänyt anteeksi, niin äsken iltapäivällä luin tässä raamattua, niin tämän lauseen luettuani tunsin pakon lähteä Juken luokse, sitten tultuani luin tämän lauseen, tästä sain tämän ilon ja nyt tunnen anteeksi antamisen täydellisen voiman. Oi kiitos Jumalan, kiitos Jumalan. Hallelujaa.»
»No antoiko Jukke sinulle anteeksi?» keskeytti Hanna ja kyyneleet kiiltivät silmien nurkista.
»Ei hän äsken antanut», vastasi Antti. »Hän oli hyvin vihainen eikä kärsinyt paljon minun puhettani, mutta kyllä minä tunnen sielussani, että hän on kuitenkin antanut, kun minä sain suullani vakuuttaa, että minä puolestani annan hänelle anteeksi.» Oli pitkän aikaa äänetönnä, jonka perästä hän jatkoi: »On totta, kun eräs hengen mies siellä kaupungissa saarnasi, että yksikään ihminen ei voi niin syvälle vajota syntiin ja pahuuteen, ettei sen syvimmässä vielä piile joku Jumalan kuvasta karissut hyvän siemen, joka rakkaudella ja anteeksi antamuksella saadaan esiin Jumalan armon paisteessa itämään, vesomaan ja kasvamaan Jumalan valtakunnan siunatuita ijankaikkisuushedelmiä… Eikös ole ihanaa kun sellaiset kuin minä ja Jukkekin, nuo verisesti riitelevät kurjat, voimme niin syvästä alennustilasta kohota Jumalan lasten kunniaan. Oi suurta armoa Jumalan.»
Hanna ei kysellyt enää mitään, jäi vaan miettimään, mistähän Antti on saanut tuon uuden mielen, ja joku kyynel aina silloin tällöin vierähti kasvoille. Kysyi hän viimein: »Eikö sinusta kuitenkin ole hyvin paha, kun täytyy lähteä vankeuteen?»
»Hanna kulta, älä huolehdi», huudahti Antti, »minulle on vaan ilo siitä. Se vankeus on liian pieni oppiraha sen suhteen, mitä minä olen sen johdosta oppinut ja tullut käsittämään, se on ei vähemmän kuin sieluni johtanut pimeydestä ihmeelliseen valkeuteen, synnin ja kuoleman vallasta ijankaikkiseen elämään. Ilman tätä en vieläkään tuntisi anteeksi antamuksen ihmeellistä voimaa.»
Hanna ei enää jatkanut kyselemistä, tuntui se hyvältä, kun Antti ei enää sure vankeuteen menoa, mutta istui kuitenkin tyynenä ja ajatteli miten mahtoi Antille olla mahdollista mennä Jukelta anteeksi pyytämään, joka oikeastaan olisi pitänyt Juken tehdä.
Antti oli yhä niin iloinen, ettei voinut pysyä yhdessä kohti, niin tahtoi Hannankin saada yhtä iloiseksi, tarttui Hannaan taas syliksi ja iloisesti huudahti: »Oi äiti, kuin olen nyt onnellinen, minä suutelisin vaikka kiveä tai kannon palasta ja halailisin tuota uunia tai metsän puita, jos sinua ei olisi tässä. Ole sinäkin yhtä iloinen.»
Hanna ei siitä tullut iloisemmaksi, oli vaan herttainen ja melkein, niinkuin kuiskaamalla sanoi: »Ei kukko käskien laula eikä märkä pala tulessakaan.»
»Ai, ai, hyvä äiti, kun sanoit hyvästi», huudahti Antti, »ei märkä pala tulessakaan. Se on aivan totta. Suossa makaava hako on synnin alle myyty pelastumaton ihminen. Se ei voi palaa, ei voi iloita. Ja jospa sen pinta joskus jonkun onnen paisteessa kuivaisikin siksi, että joksikin hetkeksi tuprahtaisi ilon tapaiseen ilmituleen, niin se ei mitenkään voi olla niin syvää, palavaa ja puhdasta kuin vanhurskauden auringon lämmittämässä sydämmessä syttynyt Jumalan armotulen sytyttämä ilo. Sillä vanhurskauttamattoman ihmisen ilo — olkoon se kuinka raikasta ja viatonta tahaan — tuottaa jälkeensä kahta suuremman surun, jota vastaan vanhurskautetun ilo puhdistaa sydammen kaikesta surusta ja surun tuottamista sairauksista, siten valmistaakseen sitä taivasta varten, kuten Jesus sanoo vuorisaarnassaan: Iloitkaat ja riemuitkaat, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa.»
Hannan mielestä tuntui tämä vaan somalta, muuta ei hän siitä käsittänyt. Kummalliselta se vaan kuului, kun hän ei koskaan ollut isän suusta tällaista kuullut, ainoastaan vaan isänmaallisia olivat hänen innostuspuheensa ennen olleet.
Kun Hanna ei ilostunut Antin ilosta, niin heitti hän viimein, otti raamattunsa, katseli siitä näkisikö jonkun lauseen joka sopisi Hannalle lukea. Mutta mieli oli niin irtanaisella sijalla, ettei silmät vakauneet yhteenkään lauseeseen, jotta sen olisi voinut ajatusalta lukea, niin heitti sen pöydälleen, kohosi lattialle kävelemään ja hymyilevä loiste kasvoissaan rupesi laulamaan: »Ma etsein kauvan päästäksein, myrskyn alta suojahan, vaan Jesus vasta rinnallein tuotti turvan rauhaisan.
»Niin, Jesus ompi kallio, Hän vahvistaa ja Hän virvoittaa, miss' on erämaa. Jesus ompi kallio tään erämaan, on vahva turva myrskyssä.
»Oi kiitos kun ma kuollutkaan turvatonna myrskyyn en, Hän ennätti mun nostamaan kalliolle autuuden, niin Jesus ompi kallio tään erämaan, on turva myrskyssä.»
Hanna istui yhä tyynenä sängyn päällä selkä kenossa, hän vaan istui ja hymyillen katseli Anttia ja somalle se vaan tuntui, kun Antin ei ollut koskaan kuullut tällaisia lauluja laulavan kuin ainoastaan Kalevalasta Väinämöisen virsiä ja muita isänmaallisia kansakoululauluja.
Antti olisi tahtonut päästä Hannan kanssa puhelemiseen, vaan ei tiennyt Hannan nykyistä äänetöntä mieltä, mistä puhuminen päästäisi hänen kielensä irti. Istui keinutuoliinsa ja katseli taivaalle täysinäistä kuuta, katseli synkkää pilveä kuun alla ja sen pimittämää taivaan rantaa ja lausui: »Oi, kuinka synkkä on luonto kuin pilvi peittää taivaan valon. Mutta monta kertaa synkempi on se sielu, josta taivaan valo on kokonaan poissa. Aurinko on pimennyt ja kuu ei anna valoansa. Synnin pimeys peittää maan. Eipä kumma jos tällaisessa pimeydessä eksytään… Oi kiitos, että Jumala on sanansa antanut meille valkeudeksi. Alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala oli se sana. Tämä oli alussa Jumalan tykönä. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus ja se valkeus pimeydessä paistaa, jota ei pimeys käsittänyt… Tuo kuu tuolla taivaan avaruudessa saa valonsa auringosta, mutta hän ei pidä sitä itse, hän valistaa sillä meitä yön pimeydessä. Samoin Jumalan sanassa on valo kotosin Isästä, iankaikkisuusauringosta, niin se valistaa meitä, vaikkapa itseään aurinkoa emme näekään kuin ainoastaan uskonsilmillä.»
Hanna ei tarttunut tähän puheesen eikä vähäpätöisimmistä asioista Antti nyt saattanut puhua, niin jäi tyynenä istumaan.