XXXVIII.
Antti ja Jukke sopivat.
Kului viikkoa kaksi. Tällä ajalla hän ei Jukkea nähnyt, mutta nyt kulki Antti mutkaista polkutietä metsäisellä taipaleella ja laulella lurkutteli erästä hengellistä laulua, kun Jukke äkkiarvaamatta tien mutkassa metsän suojasta pallahti vastaan. Antti samassa ojenti kätensä Jukkea kohti ja iloisesti huudahti: »No terve mieheen.»
Antin iloiset ja hämmästyttävän loistavat katseet tyrmistyttivät Jukkea, ettei huomannutkaan evätä kättään antamasta Antille, vaan työnti kuin ainakin vastaan ja huomasi vasta sitten kun Antti puristi käden käteensä ja ystävällisesti uudisti: »No terve, terve, nyt sinä Jukke hyvä. Ethän nyt ole enää vihassa vai mitä arvelet?»
Jukke punastui eikä viitsinyt katsella Anttia silmiin, koetti tekeytyä kolkoksi ja mutisi jotakin sanoakseen, mutta ei mitään kokonaista sanaa tullut. Yhä pahemmalta rupesi vaan tuntumaan, kun hän antautui ollenkaan tekemisiin Antin kanssa ja lähti vetäytymään pois.
»Elä nyt kiirehdi, puhellaan vielä», muistutti herttaisesti Antti. »Elä luule minua kiusaavasi sillä, ettet anna minulle anteeksi. Olen sinulle tunnustanut rikokseni ja Jumala on rakkaan poikansa Jesuksen tähden antanut minulle anteeksi, joten se ei minua enää paina enkä sentähden puhu, vaan puhun sääliessäni sinua, joka tuon pienen seikan tähden pysyt pimeyden orjuudessa, että sinun tähtesi on Kristus hukkaan kuollut. Jota vastaan, jos sinä suullasi tunnustat sen mitä nytkin sydämmesi todistaa, niin vapaudut orjuudestasi ja iankaikkisen elämän valo pääsee heijastamaan sieluusi, jossa valossa sitten tulet tarkemmin näkemään itsesi mikä olet».
Tarttui sitten Juken käteen ja silmiin ystävällisesti katsoen sanoi: »Eikös todellakin tunnu oikealta suullasi tunnustaminen, että annat minulle anteeksi.»
Jukke rupesi jotakin mutisemaan, mutta ennenkuin kerkesi mitään sanoa, livahti suusta hänen huomaamattaan murahtava sana: »Annatkos sinä?»
»Hyvä Jukke», huudahti Antti. »Aikoja sitten olen jo antanut sinulle anteeksi ja sen tähden voin olla nytkin näin iloinen ja onnellinen.»
Jukke joutui aivan ymmälle eikä tajunnut mitä sanoisi, niin rupesi vetämään—kättään Antin kädestä irti ja vetäytymään lähteäkseen pois, niin Antti ei tahtonut enää estää, puistalti vaan Juken kättä ja virkkoi: »No hyvästi nyt eläkä tahdo potkia tutkainta vastaan… Käyn heti kotonasi.» Silloin päästi käden irti ja lähtivät kävelemään toinen toisaalle päin. Miellyttävä kuva jäi Jukesta Antin mieleen, kun lähti kävelemään metsän varjoista tietään ja alotti laulunsa siitä mihin äsken katkesi.
Huomenillalla kotiin palattuaan muisti Antti, että oli aikonut heti käydä Juken luona, mutta ei ollut mitä saada asian nimeksi. Hetken mietittyään havahtui ja itsekseen virkkoi: »Eläs vielä», otti yhden uusimmista raamatuistaan, kirjoitti sen kansilehteen Juken nimen ja raamatunlauseen: »Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi hänen ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman mutta ijankaikkisen elämän saaman.» (Joh. 3:16). Tämän raamattunsa vei hän nyt Jukelle, tarjosi sen jo tervehtiessään Juken käteen ja sanoi: »Toin tämän sinulle, kun tiesin että sinulla ei tätä ole.»
Jukkea hävetti, oli oikein vaikea olla eikä käsittänyt, mitä tämä on, otti kuitenkin verkalleen raamatun käteensä ja murahti: »Mitäpä hänestä sinä! Milläpä minä tämän maksanen.»
»Enhän minä sitä ole sinun maksettavaksesi tuonut. Toin sen vaan luettavaksesi», vastasi Antti tyynesti.
Jukke ei jatkanut puhetta, istahti vaan huoneensa lasin poskeen, katseli ensin ulkoa ympäriinsä sen mustia koristettuja kansia ja kirjavia päitä, sitten aukasi ja kansilehdessä näki punaisella kirjoitusmusteella kirjoitetuksi nimensä. Sitten rupesi lukea jatustamaan sitä siihen kirjoitettua raamatunlausetta, sitä lukiessa alkoivat kasvot ikäänkuin sulaa jähmetystilastaan ja kun sai sen lauseen luetuksi, niin hymyillen katseli sitä kirjaa ja tunsi halun jotakin sanoa kiitokseksi sen kirjan antamisesta. Vaan ei hän sitä kuitenkaan viitsinyt, katseli vaan kirjaa ja aukoili sitä sieltä ja täältä, mutta ei hän siitä mitään nähnyt. Tuntui vaan että Antille pitäisi jotakin sanoa, mutta mitä sanoisi, sitä ei löytänyt kun ei Anttikaan mitään alottanut, istui vaan tyynenä. Viimein Jukke rykäsi kuivan rykäyksen ja matalasti virkkoi: »No milloin sinulla on se tuomio suoritettava?»
»Ei mahtane olla kaukana», sanoi Antti suusta sanaa katkaisten.
»No tahtoisitko sinä sitten, että minä puollustaisin sinua siinä vankeusasiassa?» jatkoi Jukke hieman lupaavalla äänellä ja vilkasi Anttiin mitä tämä siihen vaikuttaa.
»En mitään, en mitään minä tahdo sinulta siihen asiaan», vastasi Antti iloisesti.
»Vaan enköhän minä jotakin voisi siihen tehdä? lisäsi yhä Jukke tarjoilevalla äänellä.
»Et mitään sinä voi valmiille tuomiolle», lisäsi Antti. »Etkä sinä tarvitse voida, se on syystä sepälle palkka. Se on suurin lievitys sille tuomiolle, että annat minulle anteeksi ja nurkumatta ja karsasta mieltä pitämättä kannat repaleisen korvanlehtesi pelättävänä muistona entiseltä pahoin eletyltä ajalta.»
»Eihän se ollut yksinään sinun syysi», murahti Jukke nurpeasti. Aikoi vielä jatkaa, mutta mieli murtui ja silmän nurkkiin herahti kyyneleet, niin jätti sanansa siihen, oli katselevinaan raamattua, mutta ei hän siitä mitään nähnyt.
»Vaikkapa niinkin», lisäsi Antti. »Mutta ainoastaan anteeksi antamuksen pyhä voide voi sen parantaa aivan kivuttomaksi, ettei se aina silloin tällöin synnyttäisi pahaa tunnetta, muu ei siinä tepsi.»
Jukke tunsi halun yhäkin tehdä Antille hyvää, niin keskeytti Antin puheen virkkamalla: »Mutta enköhän minä kuitenkin koeta saada puretuksi sitä tuomiota? Onhan se meidän kahden asia.»
»No, hyvä Jukke, elä vaivaa itseäsi», keskeytti Antti ja kun tunsi, että Jukke ei nyt muusta tahtoisi puhua kuin siitä vankeusasiasta, niin tarjosi hyvästiksi kättä ja ystävällisesti lausui: »Toivon näkeväni sinut anteeksi antaneena.»
»Kyllä», virkkoi Jukke ja häpeästä punastuen ojenti kätensä Antille. Se
Antin hyvä tahto häntä niin hävetti.
Tuo Juken tarjous auttamaan vankeusasiassa oli Antin mielestä varma todistus, että Jukke on hänelle antanut anteeksi ja sitten lopettanut kartuttamasta itseensä sellaista vihaa, joka aikojen kuluessa voisi puhjeta hyvinkin kamalaksi koston työksi. Tuntui Antin mielestä kuin ympäri kiertävä, kiljuva jalopeura olisi voitettu kun Juken viha oli lepytetty. Nyt koti vasta sai kodin arvon, jommoista hän ei koskaan uskonut tapaavansa.
Hanna tuli Juken ja Antin sopimisesta niin hyvilleen, ettei hän tahtonut voida hallita itseään. Kaiket päivät näkyi hän hymyilevänä keveästi kopperehtavan askareissaan ja silloin tällöin aina lähestyessään Anttia kavahti Antin kaulaan ja loistavin silmin huudahti: »Et usko, isä, kuin minulla on lysti olla kun Juken kanssa ei tarvitse enää riidellä.» Silloin Antti hauskasti hymyillen taputti Hannaa kasvoille, siten näyttääkseen, että se on hyvä hänestäkin.