IV LUKU.
Tapani oli ollut jo viikon kotona. Tämä aika oli mennyt miettiessä mille työlle tässä on parhain ruveta.
Vähän väliin hän kävi pajassa koettamassa josko siitä tulisi takomisesta mitään, ja tukalalta entiseen verraten tuntui kun toinen silmä oli hämärä ja siniset lasit vähentivät toisenkin näköä. Mutta aivankaan mahdottomalta se ei näyttänyt, kunhan silmistä häviää se heikkous mikä oli jälellä sen särkymisen johdosta. Ja kun Maria oli jo ennen Tapanin kotiin tuloa toimittanut kevätkylvöt maahan, ettei ollut niitten kanssa hätiköimistä, niin Tapani tahtoi parannella silmiään ja oleskeli kotona. Teki vaan viroikseen Marialle sukkulapuolia sen mukaan kun Maria sai niitä kudotuksi, ja väliin harjotteli kirjotusta.
Mariasta tuntui Tapanin kotona olo tavattoman hauskalta, kun tiesi sen olevan vaan sentähden että silmät vahvistuvat, jotka muuten hänen mielestään näyttivät terveiltä ja kirkkailta.
Oli niin kaunis päivä kun kesäkuun alkupuoliskolla voi olla. Täysilehtinen metsä humisi helteisen päivän lenseässa tuulessa. Järven aallot väsyneen näköisinä vaan tavan vuoksi ajelivat toisiaan ja pehmeillä syleilyillä loiskivat rantaa. Kalamiehet paitahihasillaan kokivat verkkojaan salmien ja saarien rantavesillä. Poutahaukat siipiään räpäyttämättä loikailivat siintävässä korkeudessa ja pääskysemot kilvan kantoivat tarveaineita pesiensä rakenteiksi.
Maria oli kolmivuotiaan pikku Hilmansa kanssa mennyt rantaan vaatteita huuhtomaan, missä pikku Hilmakin kykötti rannan kivellä ja pientä rievun palasta huiskutti vedessä samaan tapaan kuin näki äidinkin tekevän, ja kun sattui rievun nurkasta pirskahtamaan vettä vasten kasvoja, niin rupesi siitä vaan nauraa rähisemään ja pyöreillä silmillään katsoi äitiin nähdäkseen mitä hänen nauramisensa tähän vaikuttaa. Tapanikin tahtoi nyt nauttia luonnosta. Pestyään kasvonsa ja kammattuaan tukkansa suoraan otsalta taakse hän aukaisi akkunan puoliskon aivan selki selälleen. Vilpoinen tuuli hengähteli siitä sisään ja tuntui se vasta pestyihin kasvoihin ja kaulaan tavattoman somalta. Tapani siirsi nyt istuimensa aivan akkunan eteen, otti merikaupungista ostetut siniset silmälasinsa ja katseli niillä ulos. Mutta hetken perästä pudisti päätään ja sanoi: "Hyi, kuinka rumaksi menee kaunis päivä näillä katsellen, juuri kuin syksyhämärä tai jos aurinko olisi puoleksi pimennyksissä. Hyi, kuinka kaamean väriseksi menee koko ilma … ja tämä huonekin. Hyi todellakin! miten pelottavan kaameaksi muuttuu näillä katsellen."
Hän heitti silmälasinsa akkunalle ja katseli vapailla silmillään ulos tunteakseen tuntuuko silmiin pahalta. Mutta samassa rupesi pellon aidan yli vilkkamaan naisen leveäreunainen, kellahtava hattu, joka oli asetettu tavallista enemmän otsalle, joten se kiireesti kulkiessa kun ruumis oli etunojassa näytti olevan aivan syrjällään.
Veräjästä sisäpuolelle tultua Tapani tunsi tulijan kievarin Gunilla-neidiksi ja arvasi olevan toisen puolen emännälle jotakin asiaa eikä siis välittänyt tulijasta mitään, istui vaan akkunan edessä yhä tunteakseen tekeekö ulkoilmaan katseleminen silmille pahaa. Mutta ei kauan kulunut kun huoneen lukossa avain pyörähti ja oven auetessa ilmestyi Gunilla-neidin hikiset kasvot ovelle ja tuskin ehti painaa ovea kiinni ja istua keskellä huonetta olevalle tuolille, kun jo sanojaan sievistellen sanoi: "Meillä on yksi matkustavainen herra, joka pyysi teitä tulemaan sinne hänen puheilleen."
"Herra minua puheilleen… Mitä se merkitsee?" sanoi Tapani ja silmät suurenivat että melkein valkeiset näkyivät ympäri terästen.
"Minä en muuta tiedä kuin sen että se pyysi teitä tulemaan mitä pikimmin puheilleen", sanoi neiti ja kumartui katsomaan kenkiään, jolloin heilautti hartioitaan siksi että selässä riippuva pellavan-keltainen, paksu hiuspalmikko vierähti etupuolelle. Näkyi tietävän että se on siinä vaaleapohjaisen, suurikirjaisen leningin monirynkkyisellä pinnalla soman näköinen ja arvokas riippumassa, vaikka nyt ei ollut ketään näkemässä, joka olisi siitä mitään piitannut.
Maria palasi Hilman kanssa rannasta, ja Tapani, sanottuaan Marialle vieraan asian, rupesi panemaan kiireesti vaatteita päälleen, jota tehdessään sanoi: "Pitääpä käydä kuulemassa mitä sillä herralla minulle on asiaa. Ihmeellistä että herrallakin on minulle sanomista, vaikka luulin että herrasmiehet eivät tiedä minunlaistani maailmassakaan olevan."
Mutta Gunilla-neiti ei näkynyt tahtovan lähteä Tapanin kanssa yhtämatkaa, vaan nousi kiireesti istuimeltaan ja samassa heilautti vartaloaan että palmikko huiskahti hartioille ja tuskin kuuluvasti sanoi: "Hyvästi". Samassa tuokiossa kun oli oven painanut jälkeensä kiinni, näkyi hän jo tiellä, missä hän hameensa takapuolta enemmän tavan kuin tarpeen tähden kantoi toisella kädellään ja toisella veti hattuaan otsalleen, ettei vasten paistava puolipäivän aurinko päivetyttäisi kasvoja, kun ei ollut harsoa. Nyt hän keveästi ja lyhyillä askelilla juosta lipsutti hieman alas viettävää tietä ja lanteilla löyhällä riippuva hameen osa lökkäsi jokaisen askeleen mukaan ja samoin palmikkokin hartioilla.
Tätä jäivät Tapani ja Maria katsomaan akkunasta ja Maria sanoi hymyillen: "Tulihan siitä kun tulikin Gunillasta aimo ryökkinä, kun sai käydä kansakoulun ja kaksi luokkaa tyttökoulua. Sai kun saikin hatun päähänsä."
"Hm", myhähti Tapani, "on sentään samanlaista kuin Saarelankin tytöt kerran tuumasivat, että kaksi sitä meidänkin sisaruksista on ehtinyt sinne asti että saavat panna hatun päähänsä, vaikka ansioita ei ollut enempi kuin toinen oli käynyt kansakoulun ja yhden vaivaisen lukukauden seminaaria ja toinen kaksi kesää kasvitarhakoulua erään lesken kotona. Sama arvo hatun saantiin on Gunillallakin. Vaan saanuthan se saappaat pitävi, saamaton rajaiset kengät. Saahan se rikas vaikka sarvet päähänsä."
"Kohta näkyy kievarin ukon otsaan kynttilä paistavan", sanoi Maria yhä hymyillen. Luulen että Gunilla on jo kahdeksallatoista, siis joutumassa ihan korvaan."
"Näkyy jo tietävän itsekin että hän on sievä ja kaunis … ja sievä se olisikin jos ei itse tietäisi siitä mitään. Katselisi vaan vapaasti niillä suurilla tummansinisillä silmillään kauniista päästään, eikä teeskentelisi", sanoi Tapani vakavasti ja lähti.
Kestikievarin kartanon perimmäisessä huoneessa, keinutuolissaan nojautuneena selkäkenoon, istui vallan levollisena ikäpuoli herra, vedellen puolta syltä pitkästä piipustaan savurenkaita, jotka hiljalleen suureten hajosivat huoneessa näkyväksi, siniseksi kitkuksi. Mutta kun Tapani aukasi oven ja astui reippaasti sisään, hyppäsi herra pystyyn ja tuikeasti silmiin katsoen ojenti laihan, pitkäsormisen kätensä tervehtimään, sanoen: "Minä olen insinööri Dampbell. Tekö olette Tapani Korpela?"
"Kyllä", sanoi Tapani ja katsoi herraa silmiin yhtä kysyvästi kuin herrakin ja kävikin se hyvin laatuun kun oli hänen silmänsä hieman korkeammalla kuin herran.
Kun herra oli kehottanut Tapania istumaan, niin käänsi hän Tapaniin päin keinutuolinsa, johon istuttuaan silmäsi vielä Tapania päästä jalkoihin ja veteli savuja, jota tehdessään näkyi hieman valitsevan sanojaan, että ne kuuluisivat arvokkailta, yhtä arvokkailta kuin sekin rinnalle riippuva, tumman ruskea, vasta kammattu parta, jonka yläosa peitti suurimman osan muotoa. Nyt hän puhtaanvalkoisilla, melkein kuihtuneen laihoilla näpillään käänti ylähuuli-partaansa kahtaalle päin huuliensa edestä ja sanoi: "Minulla on tämän pitäjän Sarajärven kylässä maanjakotyö, jossa tarvitsisin apulaista. Sattumalta tuli tässä talon isännän kanssa siitä puhe ja hän esitti teidät, jonkatähden kutsuin teidät tänne."
"Kun tuota osaisi", sanoi Tapani, voimatta kasvoissaan salata sitä mieltymystä minkä hän tästä esityksestä tunsi.
Tämän huomasi herrakin vaikka ei ollut sitä huomaavinaan, sanoi vaan että: "Isäntä kehui teitä nerokkaaksi mieheksi ja kun kerran nerokas olette ja minä olen neuvomassa, niin kyllä sitä opitaan."
Sen sanan 'ja minä olen neuvomassa' sanoi herra sellaisella painolla että Tapani kuuli siinä vetoa uskottamaan että se on ainoastaan hän joka kykenee siinä suhteessa toista opettamaan. Tapanikin sai niistä sanoista ikäänkuin syytä sanoa: "No, ei tuo vielä minullakaan ole käsi päähän mennyt siinä mihin kerran olen ryhtynyt. Vasta on viides vuosi kulumassa kun alotin varsinaisen sepän ammatin ja kuitenkin olen voittanut jo korkeimman sepän maineen tällä paikkakunnalla. Ja onpa vielä höylälläkin lastu lähtenyt puusta siitä kohti josta sen on pitänyt lähteä. Nyt kuitenkin tuli onnettomuus että loukkautui silmäni, jonka kanssa piti kulkea merikaupungissa ja menettää aikaa ja rahaa eikä vieläkään tullut terveeksi."
"Mutta ovathan silmänne terveen näköiset", sanoi herra ja tuijotti rävähtämättä Tapanin silmiin.
"Ei niissä ole kipua, vaan toinen on hieman hämärä ja heikko."
"No silloin se on mainio asia että tulette ulkoilmaan, sitä vastoin kuin pajassa oleminen olisi sille aivan turmiollinen."
"Sitähän tohtorikin sanoi että pajatyötä olisi vältettävä."
"No niin, enkös minä arvannut", kuului taas herran itserakkaat sanat. Sitten hän pani piippuunsa uusia venyviä, kellahtavan ruskeita, pehmeitä rouheita ja jäi odottamaan, onko Tapani niin tyhmä ja epäkäytännöllinen, ettei osaa antaa tulta piippuun.
Tapani huomasi nyt herran partaisissa kasvoissa salaisen värähdyksen ja tuikeissa silmissä oudon vilahduksen. Silloin hän hieman säpsähtäen koppasi pöydältä tulitikkulaatikon ja oikein seisaalleen nousten tarjosi tulen herran piippuun, josta herra kiitokseksi nyökäytti päätään ja kasvot palasivat rauhallisiksi.
Nyt herra nojasi itsensä keinutuolissa niin selkänojaan kuin tuoli antoi. Monisolmuiseksi sorvatun kiiltomustan piippunsa varren asetti keskeä sormiensa väliin niin että varsi oli kaikista muista sormista käsiselän puolella mutta ainoastaan nimetön sormi kierti ympäri varren ja puristi pysymään kädessä. Siten hän nyt veteli piippuaan ja väliin aina partaisten huuliensa välistä pihautteli sievän näköisesti pyöriviä savurenkaita, joitten tekemisellä näkyi olevan tarkotus näyttää taitoa, johon Tapani ei kyennyt.
Tuokion kuluttua herra kuitenkin ikäänkuin heräsi ja kohoutuen istumaan sanoi: "No niin, se lienee sitten päätetty että tulette minulle apulaiseksi."
"Saahan tuota koettaa; yrittänyttä ei laiteta, sanotaan. Parempi koettaa kuin miettiä", sanoi Tapani ja hymyili.
"Minulla on huomenna Sarajärven kievaritalossa sen lohkokunnan miesten kanssa kokous, joten vasta ylihuomenna joudutaan metsään. Siis tulette huomenna Sarajärven kievaritaloon. Terve siksi!"
"Sepä onkin hyvä että tänään voin laittaa metsäsaappaani parempaan kuntoon", sanoi Tapani ojentaessaan kätensä herran käteen.
Herrakin nousi nyt seisaalleen ikäänkuin näyttämään sitä rinnalla leveänä vihkona riippuvaa partaansa, joka puheen mukaan siinä hieman tutisi ja puristi Tapanin kättä ystävällisesti. Vieläpä näyttääkseen ystävyyttään saattoi Tapania portaille, missä talon isäntäkin oli kuistin penkillä istumassa.
Tapani ei ollut sitä näkevinään, vaan reippaasti astuen lähti kiirehtimään kotiinsa.
Herra katsoi nyt Tapanin jälkeen, mutta silmäsi isäntään ja arvostelevalla tavalla sanoi: "Olisi tavallisen komea mies, jos olisivat nuo jalat suoremmat, mutta polvet ovat rumasti sisäänpäin… No… Ne nuo talonpojat… Niillä on yhdellä yksi, toisella toinen vika. Siinäpä se, sivistyksestä ei olisi mitään etua jos ulkokuori on sopimaton. Hänestäkään ei tulisi näin suorana seisovaa miestä vaikka saisi kuinkakin paljon sivistystä… No niin, tavaran mukaanhan aina astia laitetaan… Miltäpä näyttäisi jos kallista viiniä pantaisiin tervatynnyreihin. Tässä on sama suhde."
Talon isäntä istuessaan kattopäällisen kuistinsa penkillä oikasi itseään kuistin kaidetta vasten, työntäen saviset jalkansa suoriksi lattialle päin, tekeytyi kylmännäköiseksi eikä virkkanut mitään.
Herra huomasi, ettei puheensa ollut isännän mieleen, eikä siihen enää jatkanut, vaan rupesi kaivamaan piipustaan poroja ja panemaan siihen täytettä.
Saatuaan piippunsa täytetyksi, ojenti kukkaronsa isännälle, saadakseen tämän mielen toiselle tolalle. Isäntä täytti kukkarosta suuren visakoppa-piippunsa, ja herra alkoi puhua ilmoista, kesän hyvyydestä, hyvän vuodentulon toiveista ja muista sellaisista. Mutta isäntä ei virkkanut mitään, veteli vaan savuja ja pullautteli niitä ihan suun täydeltä, joten sekä herra että isäntä melkein näkymättömäksi peittyivät yhteiseen savupilveen.
* * * * *
Tapani palatessaan kotiinsa ei tiennyt oliko hyvällä vaiko pahalla mielellä. Jalkansa hän tunsi vaan tavattoman keveiksi astuessaan kotiinsa johtavaa jalkapolkua. Eikä koko matkalla hänen silmänsä keksineet mitään, vaikka ne tavallista virkeämmän näköisinä katselivat kaikille suunnille. Loppumatkalla Tapani kävellessään kumartui katsomaan eteensä maahan juuri kuin kaitaisia portaita kävellessä hyllyvän pehmeällä suolla. Koko matkan kulki hän kuin unissaan, että vasta kotiin tultuaan kun hän pani nuttunsa ja hattunsa naulaan, tunsi itsensä hikiseksi ja hieman huohottavan. Tapani kun näki että Marialla on suu auki kysymään matkan uutisia, niin jo istuessaan sängyn päälle sanoi: "Siellä oli yksi insinööri, joka tahtoi minua ei vähemmän kuin apulaisekseen."
"Apulaisekseen!" huudahti Maria ja seisautti kankaansa kutomisen niin äkkiä että viskattu sukkula jäi toisella laidalla kankaan suuhun.
"Niin. Ei vähemmän kuin apulaisekseen koko kesäksi."
"No, Jumalan kiitos. Sehän on ihan kuin laitettu taas meidän onneksemme että siellä saat silmäsi oikein parannella. — Mikä insinööri se sitten oli ja kuka sille sen kukkui suuhun, että sinä nyt tulisit sen palvelukseen?"
"Niin, ei tuo tosin mikään insinööri ole, vaikka ne insinööreiksi antavat itseään kutsua, sillä maanmittaus-alalla en ole kuullut insinööriä olevan. Se oli vaan maanmittari ja nimensä kuului olevan Dampbell. Työt kuuluivat olevan tuolla Sarajärven kylässä… Kievarin isäntä oli minut sille esittänyt."
"Kievarin isäntä esittänyt! — No nauraa völlöttäessäänkö hän tuon teki, vaiko tosissaan?"
"Sitä en tiennyt, ei ollut isäntä siinä puheessa; herra oli yksin", sanoi Tapani hiljaisella äänellä ja näkyi ajattelevan jotakin syvempää.
"Samapa se, esittipä todella tai leikillä, kunhan siitä vain tosi tulisi", sanoi Maria Tapania silmiin katsoen ja äänessä tuntui hienoa epäilyksen synnyttämää väristystä.
"Tosiko tulisi?" sanoi Tapani. "Minä lähden jo huomenna ja ylihuomenna olen työssä. Se puoli asiasta on valmista, vaan toinen puoli on tietämätön, nimittäin se että tuleeko tämä palvelus olemaan hupainen vaiko ikävä."
"No, sinähän aina sanot työssä olevan huvan itsessään", sanoi Maria ja nauroi tekonaurua.
"Niinhän minä aina sanon, että siinä on lipu itsessään kuin Tulirantalaisen kalakukossa; vaan kun olin jo tottunut käskijäksi, niin käskettäväksi alistuminen tuntuu pahalta."
"Köyhän täytyy olla nöyrän. Herroja palvella on toki kuin voita leivän päällä… Oliko palkasta mitään puhetta?"
"Ei ollut", sanoi Tapani ja lupisti silmänsä melkein kiinni, näyttääkseen siten ettei hän tahdo enempää siitä puhua. Sitten nojasi hartiansa sängyn päätä vasten ja nosti jalkansakin sängyn laidalle ja heilutteli siinä jalkoteriään puoleen ja toiseen, josta näkyi että mieli oli hieman levoton, vaikka hän sen muuten saattoi salata.
Maria, nähdessään Tapanin olevan niin mykällä tuulella, rupesi tavallista kiivaammin kutomaan kangasta, jotta yhtenä tärinänä oli koko huone aina niin kauvan kun puola kesti, jolloin se uuden puolan sukkulaan panoaikana silmänräpäykseksi seisattui. Mutta viimein Marian käsi ei löytänytkään kopasta puolaa. Hän heitti kätensä hermottomaksi kankaan päälle ja näkyi ajattelevan. Sitten hän kääntyi kehtoon päin missä pikku Hilma nukkui. Nykäsi hiljaa kehtoa likemmäksi itseään ja hymyillen sanoi: "Voi, kun loppuivat taas puolat ja pieni on vielä tämä minun puolarini, joka täällä kehdossa nukkua pyysköttää. Se äsken tuolla rannalla kyykkelehti ja suritti kuin pieni lintunen, vaan sepä vaikuttikin raukaisevasti… Nyt se siinä punaverissään nukkua sihottaa, luulee ihan herneissä tippuvan veren noista poskista. Tulehan sinäkin, Tapani, katsomaan tätä kultakyyhkystämme… Tuntuu mieli niin rikkaalta kun meillä on tämmöinen. Eikös niin, Tapani?"
"No jo", sanoi Tapani ja kasvot levisivät lystiin nauruun.
Sen enempää ei Tapani välittänyt Marian puheesta eikä kehdossa nukkujasta, jäi vaan paikoilleen, jalkoteriään heilutellen entiseen tapaansa.
Tapanin levottomuutta ei Maria nyt joutanut seuraamaan, kun auki olevasta akkunasta lenti kärpänen, joka häristen sinne ja tänne vainosi Hilman kasvoja, joten Marialla oli työtä sitä pyytäessä. Viimein kuitenkin sai huivinsa nurkalla lyödyksi kärpästä ja pani akkunan kiinni, ettei muita unen häiritsijöitä tulisi. Sitten hän istui Tapanin viereen, silitti kädellään hänen otsaansa ja sanoi: "Siitäkö sinä todellakin olet niin alakuloinen, kun pitää lähteä herroja palvelemaan. Minusta olisi vaan lystiä palvella itseään parempaa. Herrathan meidän käskijöitämme ja haltioitamme kaikessa ovat, niin miksi emme palkan edestä voisi mielellämme palvella, kun sitä täytyy tehdä palkattakin."
"Tuntuu todellakin kuin menisi pääni hajalle ajatellessa miten sinä tulet täällä näiden kotitöiden kanssa toimeen, kun minulla ei ole vapautta päästä sinua näkemään ja auttamaan kiinteimpänäkään aikana. Se herra näytti niin itsevaltiaalta että se ei palvelijansa kohtalosta piittaa enempi kuin Turkin sulttaani. Ensi näkemässä näin, että se herra osaa käskettävänsä suitset pitää lujalla."
"Suuri mies ja niin lapsellinen että pelkäät sellaista", sanoi Maria, hymyillen tekonaurua ja taputtaen Tapania kasvoille. "Minä olen isäntä ja emäntä, otan työaikana työmiehiä niin monta kuin tarvitsen ja silloin kun en tarvitse ketään, olen Hilmani kanssa kahden ja koti tuntuu silloin kodilta, usko pois."
Näitä sanoja sanoessaan Maria nyökytti päätään vakuudeksi ja koetti muutenkin sanoa niin uskottavan tapaisesti kuin vaan taisi. Mutta nyt hän jäi odottamaan Tapanilta vastausta ja silmät maahan luotuina nypästeli Tapanin paidan hihaa.
"No hyvähän tuo olisi kun niin olisi", sanoi Tapani lievästi hymyillen. "Mutta sittekin tuntuu kuin olisin nahkani myönyt nahkapeitturille, joka huomenna jo panisi sen kalkkiammeeseen ja tavan takaa kävisi sitä aina pitkällä taikollaan hämmentämässä siksi kunnes karva on irti, jonka lykättyä se panee toiseen lystiin parkkiammeeseen."
"Hyi… Mikä sinun nyt pani semmoista ajattelemaan… Olethan sinä mies, joka tähän asti et ole ollut kenenkään hämmenneltävänä pienemmälläkään aseella kuin taikolla."
"Niin… Sepä juuri tulee siitä että tähän asti en ole valtaani antanut kenellekään, olen ollut oma herrani. Vaan nyt kun valtani annan toiselle, niin se valtani saaja muuttuu herrakseni, ja kun tämä on ensimäinen kerta elämässäni, niin tuntuu se kauppa ihan pahanmakuiselta. Enkä tiedä mikä aavistus se on, kun rupeaa tuntumaan niin pelottavalta se lähtö. Niistä herran käärmeellisen tuikeista silmistäkö minuun se arkuus jäi."
"Mutta olethan sinä nyt ihan pikkulapsi, kun pelkäät mörköä, jonka sanotaan olevan tuolla pimeässä loukossa… Eihän sinua siihen vihitä. Pääsethän sinä siitä erillesi silloin kun parhaaksi näet erota."
"Se ajatus on vielä lapsellisempi… Tiedätkö että minä olen jo lupautunut koko kesäksi. Siinä on takana minun oma lupaukseni, joten tuo herra saa minua tämän kesän pitää vaikka aidan vitsaksena, sillä 'ennen rauta katkeaa ennenkun miehen sana', on vanha sananlasku."
"No, en minä kuitenkaan pääse siitä ajatuksesta, että sinä olet liiaksi lapsellinen ruvetessasi sitä nyt niin syvältä punnitsemaan, kun kuitenkin on mentävä. Parashan on ottaa päivä vastaan semmoisena kuin se tulee."
"No, sinä todellakin puhut kuin keitetystä lampaan päästä… Muistatko kuinka monta kertaa itkit lehmän vahinkoa, joka ei sillä parannut ja kuinka monta kertaa itkit minun kohtaloani merikaupungissa ollessani, joka sekään ei sillä sen paremmaksi tullut. Otitko sinä päivän vastaan semmoisena kuin se tuli?"
"Minäpä olenkin nainen", sanoi Maria ja nojasi itsensä Tapanin olkapäätä vasten.
Kun Marian viimeisissä sanoissa kuului alakuloinen värähdys, niin Tapani ei enää jatkanut puhettaan, nosti vaan kätensä Marian kaulaan, merkiksi ettei Maria luulisi mitään mielen kylmyyttä syntyneen siinä keskustelussa.