V LUKU.
Sarajärven kievaritalon salissa oli ympäriinsä vieri vieressään istumassa kokousmiehiä, ja muutamia viimeksi tulleita oli oven suussa seisomassa, joiden joukkoon aina yksi ja toinen lisäytyi, joten ennen tulleet yhä joutuivat keskemmälle lattiaa.
Mitään varsinaista kokousta ei kuitenkaan vielä ollut, vaikka alotusaika oli jo monta tuntia jälellä. Ainoastaan Dampbell oli keskilattialla oikein haltioissaan puhumassa omasta maanviljelyksestään ja väliin aina siinä melkein suksisauvan pituisessa varressa olevan piippunsa pohjalla piirtäen näytti milloin uuden, oman keksimänsä navettarakennuksen, milloin sika- tai kanahuoneensa pohjapiirustusta, jonka perästä aina kuului huudahdus: "Tämäkin on minun keksimäni!"
Tapani seisoi tuokion siellä ovenpielessä, edessään olevien miesten suojassa, joten hän heidän välistään saattoi hieman nähdä, miten Dampbell oli sielultaan ja ruumiiltaan kiintynyt kotinsa kiittämiseen. Viimein Dampbell oli kotinsa kiittämisessä kerinnyt siihen miten heidän silakkansa ovat paljon parempia kuin muitten ja miten niiden päistäkin heidän perunainsa kanssa sekasin keittämällä tulee työväelle mainio moska. Tämän kuullessa kuului joukosta yhteinen iloinen myhähdys, juuri kun teaatteriyleisöltä silloin kun näytös tekee katsojiin mieluisen vaikutuksen.
Dampbell, tämän myhähdyksen kuultuaan ja nähtyään miesten kasvot mieluisessa hymyssä, kiihtyi yhä innokkaammin kehumaan kotiaan aina saunan kiukaasta navettalapioon asti. Mutta Tapanista rupesi maistumaan puulle, joten hän hiljaa aukaisten ovea hiipi ulos ja meni perheen pirttiin, missä ei muuta väkeä liikkeellä ollut kuin kaksi talon täysikasvuista tytärtä, jotka kutoivat kilvan kangasta. Tapani meni nyt toisen kankaan korvassa olevalle puolan tekijän tuolille istumaan ja puoleksi syrjittäin nojasi hartiansa tuolin taustaa vasten. Tytöt eivät kumpanenkaan olleet tietävinään mitään Tapanin siinä olemisesta. Vaan kuitenkin se näkyi sen vaikuttavan, että tytöt rupesivat kutomaan sellaisella vauhdilla, jotta aivan kuin tuskassa surisivat puolat sukkuloissa ja kutojain jalat käpsähtelivät poikimissa sukkelammin kuin kärppä halkopinon risteyksessä.
Mutta viimein loppuivat puolat Tapanin likimmäiseltä kutojalta, joten hän nousi istuimeltaan ja hieman pois käskevällä tavalla silmäsi Tapania, päästäkseen puolarukkinsa lähelle.
Tapani tekeytyi leikilliseksi ja naurusuussa kysyi: "Enkö minä saisi tehdä puolia, kun tässä talossa ei näytä muutakaan työtä annettavan."
"No, kissa vieköön! Sitä työtä annetaan", vastasi tytär iloisesti, ja kirkkaasti säteilevin silmin pani kasteruuni-värisen kudelanka-viihden kerinlautoihin ja salaperäisesti hymyillen ojenti langan nenän Tapanille. Sen saatuaan käteensä, Tapani nyökäytti päätään ja kasvoissa näkyi mieluinen hymy, minkä tytöt luulivat merkitsevän sitä että vieras tahtoo tehdä pilaa, kuten tavallisesti pojat tyttöjä kiusaavat. Senpätähden viihden laittaja asettuikin likelle puolan tekijää seisomaan, ettei vieras saisi sotkea koko viihteä. Keskeyttipä toinenkin kankuri kutomisensa ja asettui hänkin katsomaan uutta puolaria ja silmät paloivat enemmän puolan tekijään kuin työhön.
Mutta kun Tapani sai käärästyksi langan nenän puolan alaseen ja pistetyksi sen puolarukin piikkiin, rupesi hän polkemaan puolarukkia niin vimmatusti, että tyttö ei kerinnyt tehdä muuta kuin katsoa. Pian Tapani seisauttikin rukin ja nykästyään langan poikki, pisti puolan odottavan tytön käteen, iloisesti sanoen: "Tuli yksi, sanoi suutari lauvantaina". Sen sanottuaan koppasi kopasta toisen alasen ja rupesi toista tekemään samalla kiireellä eikä ollut perustavinaan mitään kun tytöt puolaa katsellen ihailivat: "Ai ihme, kuinka sievä puola! Nythän ei ollakkaan oppipojan kanssa tekemisissä, vaan itsensä päämestarin. Ai, ai! niitähän tulee ihan kuin turkin hihasta. Kyllä se poika eukkoja saa!"
"Aivanko todella?" kysyi Tapani naurahtaen ja puolaa päästäessään puolapiikistä vilkasi iloisen silmäyksen tyttöjen palaviin silmiin.
"No aivan! Ihan parhaan parvesta, julkeimman joukosta."
"Olkoon sanaanne! Ei kiistetä", sanoi Tapani ja jatkoi työtään.
Nyt tytötkin rupesivat kutomaan kankaitaan, mutta ei kauvan ennenkun toinen tytöistä seisautti kutomisensa ja leikillisesti sanoi: "Niin sinulla… Olisipas minullakin sellainen kuin sinulla."
"On kun annetaan… Eikös niin, vieras?" sanoi Tapaniin vilkaisten se tyttö jolle Tapani puolasi.
"Kunhan tämä viihti loppuu, niin saaman pitää", sanoi Tapani totisesti ja nyökäytti päätään vakuudeksi.
Sen kuultuaan tyttö otti seinältä naulasta keltasen ja valkean pumpulilanka-viihden ja laittoi ne omaan kerimeensä ja iloisesti leikillisen näköisenä siirti sen kerinpuunsa Tapanin luokse ja sanoi: "Entäs kun näistä kumpaisestakin viihdestä pitäisi yhdellä kertaa puolata."
"Eri puolalleko kumpikin?"
"Ei kuin yhdelle puolalle", sanoi tyttö ja nauroi makeammasti kuin asiakaan olisi sietänyt.
"No koetetaan", sanoi Tapani päätään nyökäyttäen ja muutti toisen niistä vahdista toiseen kerinpuuhun ja selviteltyään viihdet selviksi otti langan nenät näppiinsä ja alkoi äänetönnä tehdä puolia. Tytötkin rupesivat aivan parhaansa mukaan kutomaan kankaitaan, ja tehtaan jyrinältä kuului syrjästä kuulijan korviin, kun kutomisen tärinään sekautui puolarukin omituinen räminä, mikä pakotti kerinpuut totiseen ja uskollisen näköiseen pyörintään.
Emäntäänkin, tyttöjen äitiin, teki tämän näkeminen ja kuuleminen mieluisen vaikutuksen. Hän tuli juuri alakeittiöstä maitoastiain pesusta ja huudahti pirtin ovesta sisään astuessaan: "No nythän se vasta on oikein äänellään! Minkä Herran lahjan te nyt puolariksenne saitte? Ja aivanko ne sitten tulee oikeita puolia?"
"No, parempia kuin puolia", sanoivat tytöt yhdestä suusta ja samalla vilkasivat Tapaniin.
"Tuoltako ne kokouspaikasta viskasivat teille puolarin? — Ja mikä tuhannen kokous siellä tuolla sisällä on, kun se insinööri, huitoen piipullaan, saarnaa keskellä salin lattiaa kuin paras pappi ja sanankuulijat istuvat ristissä käsin kuni Tervajärven kirkkomiehet kuunnellen ja tutkistellen ja painaen sydämiinsä, vaikka puhe kuului olevan vaan nuotan vedosta. Ikäänkuin sitä ei osaisi tehdä kuka tahansa… Mikähän leuhkan kyytimies hänkin lienee! Illallakin ne isännän kanssa sivu puolesta yöstä saarnasivat ja porisivat kuin suolavenäläiset, että kahden seinän taakse kyökkikamariin kuului kuin porokattilan kiehunta."
"Siis siellä ei vieläkään ollut kokousta", keskeytti Tapani.
"Enhän minä sen paremmin tiedä mitä se on. Minä vaan, kun alakeittiöstä tullessani kuulin porinaa, raotin salin ovea ja toisella silmälläni katsoin sisään, mutta kuultuani että puhe oli nuotan vetämisestä ja tarpomisesta, painoin oven kiinni. Sielläpä he vetäkööt ja tarpokoot moiset nuottansa vaikka tappuroiksi", sanoi emäntä hieman kyllästyneellä tavalla.
Sen sanottuaan emäntä kopperehti pirtistä pestäviä astioita syliinsä ja lähti jälleen alakeittiöön.
Emännän mentyä tuntui Tapanista pahalle emännän vastenmielisyys, kun tiesi olevansa insinöörin palvelija; ikävähän on viipyä talossa, jossa ei voittaisi talonväen myötätuntoa. Kuitenkin hän toivoi puolan tekemisellään jonkun verran parantavan asemaansa. Senpätähden Tapani, kun sai viihtensä puolatuksi, lystikkäästi hymyillen sanoi: "Pian on lyhyt virsi veisattu, käsi on tyhjä, toisessa ei mitään."
"On virrelle jatkoa, jos sitä haluttaa, tuolla naulassa seinällä", virkkoi iloisesti toinen tyttö. "Se ei lopu, vaikka vähenee, kuten viisussa lauletaan, että
Raha ei lopu, vaikka vähenee, sano' Rannanjärven Jukka; vaan jos ei isäni irti pääse, niin pojanki perii hukka."
Sen sanottua rupesivat kumpanenkin tyttö yhteen ääneen laulamaan sitä laulua ja laulaessaan tarkastelivat kankaitaan, olisiko loimia katkeillut tai niisissä mitään joutunut epäkuntoon. Huomattuaan kaikki olevan hyvässä kunnossa rupesivat he taas uudestaan kutoa ravistamaan, Tapanin tehdessä puolia.
Mutta nyt alkoi kuulua liikettä, josta saattoi kuulla että kokousmiehet tulevat kokoushuoneesta ulos. Nyt Tapani seisatti puolansa teon ja lähti sisälle. Dampbell, nähtyään Tapanin, huudahti iloisesti: "Johan olette täällä juuri kuin varis tullut puheilleen Maarian aikana."
"Olen ollut jo kotvasen tuolla pirtissä", sanoi Tapani tyynesti ja odotti käsketäänkö häntä istumaan, vai esitetäänkö mitä tehdä.
Dampbell oli nyt tavattoman virkeällä tuulella vielä sentähden kun oli kylän miesten kanssa saanut niin paljon puhua ja luuli niiden jääneen hänestä ikimuistoisesti pitämään. Oikein ihastuksen leimu näkyi kasvoissa, kun hän alkoi Tapanille melkein hätiköiden puhella: "Meillä on tässä kylässä tilusten rajottaminen ja päätettiin huomenna alottaa työ tämän talon ja tuon Sivolan välirajalta. Mutta nyt pitäisi saada tehdyiksi taulun jalat jo tänä iltana valmiiksi. Osaisittekohan niitä tehdä? No, ehkä, kun minä neuvon."
"Luulen osaavani neuvomattakin", sanoi Tapani tyynesti.
"Oletteko koskaan nähnyt maanmittarin taulua?"
"Olen käyttänytkin."
"Käyttänyt! Missä?"
"Tuolla Raudusjoen kylässä, silloin kun siellä oli suurijako, olin maanmittarilla kättä pitempänä ja löin linjoja ulos että hurisi. Kun pahasta penikasta olen ollut tarkka ampuja, niin opin heti tarkaksi kepittäjäksi, tarkemmaksi ketään muita. Sitä tietä pääsin harjottelemaan taulunkin käyttöä ja hyvin se veteli, vaikka olin vasta kuusitoistavuotias poika-vökäle."
"Te sanoitte kepittäjäksi. Meillä ei saa linjan staakottamista sanoa kepittämiseksi. Se on keppi millä lyödään kylän koiraa tai vierasta sikaa, ja linjastaaka on staaka", sanoi Dampbell päätään nyökyttäen sanainsa mukaan ja kasvoissa näkyi pahan ilman merkkejä. Siitä kuitenkaan, mitä hänen mielessään oli, ei hän nyt virkkanut mitään, osotti vaan perikamarin sopesta säkistä ottamaan taulun kannan ja tekemään siihen jalat.
Tapani oli ulkokausteelta löytänyt kolme kuivaa aidan seivästä, leikannut ne tarpeellisen pitkiksi ja toi ne pirttiin höyläilläkseen, aikoen tehdä niistä sukeat ja hyvät jalat. Ne olivatkin jo valmistumaisillaan, kun Dampbell pitkästä piipustaan oikein kiivaasti vedellen savuja tuli sinne ja silmissä näkyi outo kiilto. Nyt hän pitkästä nenästään puhalti sakean savun pitkin partaansa, jotta koko parta oli hetken savupilveen peittyneenä. Sitten otti yhden ja toisen jalan teoksen, katseli niitä pitkin ja hieman vihelteli. Sitten punalti päätään ja sanoi: "Ihme olisi ollutkin, jos taulun jalat olisivat syntyneet minun neuvomattani, ainoastaan sillä mahdilla että on nähty Raudusjärven maanmittarilla."
Tapani tunsi tyrmistyvänsä eikä tiennyt mitä tehdä, mutta kysyi kuitenkin: "Mikä näissä on vikana? Minkälaiset ne sitten pitää olla?"
Dampbell vetäsi nyt taas piipustaan aikasen savun, minkä vetäsi henkeensä ja ylpeän näköisenä puhalti sen ylöspäin ja sanoi: "Kun te pyydätte neuvoa, niin minä neuvon ja niin on aina tehtävä; minä sanon vastaisen varalta… Katsokaa nyt, onko nämä suorat? Ne pitää olla aivan suorat. Nämä kyllä voisivat välttää Raudusjärven maanmittarille ja monelle muulle, vaan minulle ei vältä se joka Raudusjärven maanmittarille ja monelle muulle."
"Onko näissä liikaa paksuutta?" kysyi Tapani alakuloisesti ja katseli pitkin niitä jalkoja.
Nyt Dampbell otti Tapanin kädestä taulun jalkapuun ja puristeli sitä ja viimein ajatusalta sanoi: "On vähän. Se pitää olla noin kouran täyteinen, että sormien nenät yltävät ympäriinsä." Sen sanottuaan lähti sisälle ja veteli savuja mennessään.
Tuskin oli Dampbell pannut pirtin oven kiinni, kun tytöt keskeyttivät kankaittensa kudonnan ja kääntyen Tapaniin kysyivät: "Mistä sillä tuolla vökäleellä on sellainen äkä sitä Raudusjärven maanmittaria vastaan, että on ihan purra, pistää… Kuulostaa ettei soisi ei syödyille mailleen."
"En tiedä", sanoi Tapani.
"Kun te ette sanoneet, että hulluille ja herroille ei keskitekoista kalua saa näyttää."
"Mahdoitte te sanoa."
"Oli ihan jo suuni aukeamassa, vaan ei tullut kuitenkaan sanotuksi. Kun vaan olisi irti päässyt, niin olisi kyllä mennyt kuin itsestään."
"Minä olin sanomassa, että 'mistä sika satulan tietää?' Moinen karvaturri, on kuin minkähän hapsen-katti", sanoi toinen tyttö ja kääntyi kankaaseensa päin.
Tapanista tuntui somalle että tytöt myötätuntoisuudellaan maksoivat hänelle puolan tekopaikan.
Tapani höyläsi nyt ne taulun jalat aivan suoriksi joka puolilta ja veitsensä hamaralla lykkäsi ne kiiltävän sileiksi. Sitten otti yhden ja lähti sen kanssa Dampbellilta kysymään, mitä se vielä olisi vailla ja miten pitkät ne pitää olla.
Dampbell mitteli ja koetteli sitä moneen kertaan, laittaen niin kalttoon asemaan kuin taulun jalka tulee olemaan, mutta ei näkynyt kuitenkaan tietävän sen varmaa pituutta. Sitten hän kuitenkin määräsi pituuden ja katseli sitä jalkaa pitkin kaikilta puolilta ja tyytyväisenä sanoi: "No kyllä niistä nyt tulee hyvät, kunhan kaikki kolme tulevat tämmöiset."
Taulun jalat tehtyään Tapani meni kysymään, mitä vielä on tehtävä, mutta Dampbell oli ystävällinen ja käski istumaan siksi kunnes hän kerkiää opettamaan miten paperi on pantava tauluun.
Tapani tiesi, että kyllä hän osaa senkin panna, mutta nyt hän ei sitä sanonut; oli sen opin saanut taulun jalkoja tehdessään, että tässä palveluksessa ei saa sanoa mitään osaavansa, vaan aina on käytävä avossa suin kysymässä neuvoa, vaikkapa neuvokin veisi päin mäntyä.
"Se Raudusjärvellä toimiva insinööri minusta piti ja pyysi oppiinsa, vaan kun en osannut kirjottaa ja vanhempani eivät päästäneet, niin jäi sikseen."
"Mikä sen insinöörin nimi oli, joka Raudusjärvellä jakoi?"
"Se oli Kastreeni."
"Kastreeni!" huudahti Dampbell, "mikä insinööri se Kastreeni on. Ainoastaan maanmittarin sisäänkirjotettu apulainen. Insinööriä ei ole kuin kaksi koko läänissä, minä ja yksi Tegström."
Dampbellin sanoissa kuului jotakin sellaista, että Tapani ei tuntenut osaavansa puhua ja jäi siis äänetönnä istumaan.
Nyt Dampbell tahtoi Tapanille antaa tietää, mitä hän ajattelee Tapanin suhteen ja kautta rantain ensin puheli, miten hän, juuri hän on ihan pelkistä talonpojan pojista opettanut maanmittarin apulaisia ja toimittanut ihan sisäänkirjotetuiksi oppilaiksi, joista kaksi on tullut aivan maanmittareiksi. Muut maanmittarit eivät ole kukaan saaneet talonpojista opetetuksi minkäänlaista apulaista.
Sitten pani taas vereksiä tupakkia piippuunsa, johon Tapani antoi tulen. Vedeltyään muutamia henkisavuja Dampbell alkoi: "Kyllähän minä sen sanon, että jos varsinkin olisitte naimaton, niin kyllähän minä teistä miehen tekisin… No, se on tehty mikä on tehty. Jälelle mennyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Kyllähän niitä vielä keinoja löytyy teidänkin suhteenne, kunhan tässä koteudutaan. Se on pääasia että opista otatte vaarin. Se on pääasia se."
Viimeisen lauseensa Dampbell lausui erinomaisella painolla ja katsoi
Tapanin silmiin, mitä se siihen vaikutti.
"Mitenkäpäs muuten", kuului Tapanin suusta hieman katkonainen murahdus, josta kuitenkin kuului salainen vastenmielisyys, sillä koko Dampbellin puhe tuntui hänestä olevan vaan kunnioitusta tavottelevaa laatua. Senpätahden hän jäikin mykäksi istumaan tuolillaan ja hieman tympein kasvoin katseli vainion perillä työskentelevää ojankaivajaa.
Siihen Dampbellkin terotti silmänsä ja hymähti halveksivan hymähdyksen ja sanoi: "Katsokaahan tuota työmiestä, miten se päivään katsoen tekee työtä. Olen lystikseni päiväkauden seurannut sen liikkeitä. Katsokaahan miten se jämpii kuin itikka ravassa ja siitä mojahtaa seisomaan. Katsokaahan kun se taas katsoo aurinkoa, että tuohonko se karahkaan tarttui, kun se ei siitä pakene mailleen päin… Nyt se taas kumartui ja sai kun saikin multaa lapiolleen. Katsotaanhan montako kertaa se heittää ennenkun taas seisoo. Se oli kolmas lapiollinen. Se oli neljäs … viides, kuudes … seitsemäs … kahdeksas … yhdeksäs … kymmenes… Mutta paljohan sitä nyt tuleekin… Ahaa, jopa tuli pää vetävälle. Nyt kai se sietääkin huokasta pitempään, kun kerrassaan yksitoista kertaa viskasi multaa. Eihöhän tuo jo istukin… Kas niin! Enkös arvannut. Hahaa! nyt se istuu ja ihmettelee kun tuo aurinko ei tänäpäivänä muista laskeutuakkaan."
Dampbell oli nyt unohtanut piippunsa imemisen, joten se oli sammunut, ja nousi nyt kävelemään lattialle ja kävellessään kaiveli piipustaan periä kaataakseen ne uunin edessä olevaan sylkilaatikkoon. Tätä tehdessään hän päätään punoen oikein uhkaavasti puheli:' "Joshan olisit, ukko, minun työmiehenäni, niin muuttuisivat sinulla tavat, kun minä kerran kävisin tuolla työmaalla. Lähtisi kyllä miehestä tauti, kun minä ärjäsisin. Mutta talonpoika on talonpoika vaikka missä. Ne työmiehetkin pitävät isäntiä vaan vertaisenaan, naureskelevat vaan kun menee isäntä kiirehtimään. Vaan herrasmies ja vielä sitten minunlaiseni herrasmies kun on käskemässä, niin silloin on leikki kaukana. Ei muuta kun tukka suorana ne menevät kun minun ääneni kuulevat."
Nyt Dampbell oli taas saanut piippunsa palamaan ja veteli siitä äänettömänä henkisavuja, joiden välissä piippunsa varrella kirjotteli ilmaan, josta ei Tapani tiennyt mitä se merkitsi ja mitä hän kirjotti, muuta kuin S-kirjaimen näkyi aina ensiksi tekevän. Tätä tehdessään Dampbell salaisesti vilkuili Tapaniin, nähdäkseen mitä hänen viimeinen puheensa vaikutti.
Tapani, joka selvään huomasi että häntä ja yleensä tulevia työmiehiä varten oli se koko puhe, oli kuin kynsille lyödyn näköinen ja alakuloisesti sanoi: "Sehän se taululle paperin pano oli puheena, kun minä sen osaisin panna."
"Kyllä se osataan", sanoi Dampbell kohteliaasti. "Ottakaahan tuolta säkistä taulu ja instrumenttilooda käsille."
Kun Tapani toi määrätyt kapineet, niin Dampbell otti sen kapinelaatikon käteensä ja oikein huomattavalla painolla sanoi: "Tämä on instrumenttilooda tämä ja tämän sisällä olevat aseet ovat instrumentteja." Sitten hän aukasi laatikon, otti sieltä liimapalasen ja rupesi neuvomaan, miten sitä kastellaan suussa ja sitten hivutetaan taulun laitoihin, kun paperi on ensin kasteltu ja miten sitten sen paperin laidat vedetään siihen kiinni ja viimeksi käännetään nurkat.
Tapani nyökäytti päätään jokaiselle sanalle, merkiksi että kyllä hän ymmärtää. Sitten hän otti taulun ja siihen pantavan paperin ja liimapalasen ja lähti pirttiin panemaan sitä paperia taululle ja itsekseen hymyillen ajatteli: "Mitähän vikaa nyt tästä tehtävästä löytynee."
Tapani kun oli Raudusjärven maanmittarilla jo satoja kertoja pannut paperin taululle, oli sen oppinut jo hyväksikin, ja nyt hän aikoi parhaansa mukaan tehdäkin. Hän kasteli paperin toiselta puolen aivan likomäräksi ja pingotti sitte taulun kaikille kulmille, painaen niin kiinteälle kuin paperin vaan tiesi kestävän ja laidat liimattuaan kiinni meni keittiöön, jossa hellassa palavan tulen paisteessa kuivasi, joten paperi veti itsensä ihan helisevän kiinteälle. Sitten hän varsin tahallaan otti hieman aran näköisen muodon ja vei taulun insinöörin nähtäväksi.
Dampbell, nähdessään Tapanin taulun kanssa tulevan, muuttui asiallisen näköiseksi ja laihat kädet jo itsestään ojentuivat ottamaan vastaan taulua. Käsiinsä saatuaan hän katseli sitä kaikilta puolilta. Mutta pitkän hetken sitä pyöriteltyään nyökäytti päätään ja sanoi: "Kyllä tämä kelpaa", ja kasvot menivät salaperäiseen hymyyn. Sitten hän ystävällisesti sanoi: "Tapani olisi hyvä ja ottaisi sieltä säkistä minun metsäsaappaani ja voitelisi ne. Ne ovat aivan menneen kesäiseltä jäleltään hoitamatta."
Tapani kaivoi nyt säkistä käppyrään ja ihan kyrsäksi kuivaneet pieksusaappaat, joiden kannatkin olivat poljetut länttään, että melkein varren tyvi oli joutumassa kantapään alle. Nämät nähdessään Tapani itsekseen hymähti, mutta salasi ivansa ja meni pirttiin, johon jo talon työväkikin oli tullut. Tapanissa syntyi iva, ja kostoksi äskeisestä taulun jalkojen moittimisesta näytti niitä kengän kantoja penkillä istuville miehille ja ivallisesti hymyillen sanoi: "Tässä ovat herrasmiehen kengät, tässä."
"No on tottaperään."
"Ovat tottaperään pojan kengän kannat leiponeet rieskaa oikein emälailla."
"Vasikan jaloissa kai nämä ovat viimeksi olleetkin."
"No, ne ovat olleet korjuulla jos pidollakin."
"Ja vielä viitsitään kylään tuoda, vieläpä toiseen ja kolmanteen pitäjääseenkin, tuollaisia, joita täällä ei raunioltakaan korjattaisi."
"No, elkäähän sentään. Saatte nähdä että humu kuuluu eikä köyhyyttä, kun näillä lähdetään huomenna metsään", sanoi Tapani ja lähti hankkimaan lämmintä vettä, jossa ne liottaisi. Tapanista tuntuikin hyvälle että sai niissä kengissä työtä koko illaksi, eikä siis tarvinnut enää mennä sisälle kuulemaan niitä niin ikävälle maistuvia Dampbellin tarinoita ja esityksiä.