VI LUKU.
Huomenaamuna pirtin oviseinällä omituisessa kaapissaan oleva suuritauluinen ja harvaan kävellä lonksautteleva seinäkello näytti jo puolen tuntia yli yhdeksän, kun pirtin ovelle ilmestyivät emännän kiireiset kasvot ja sanat kuuluivat: "Herra kutsuu kenkiään!"
Tapani ei odottanut toista käskyä, vaan hyppäsi pystyyn, koppasi orrelta ihan tekokuosilleen oijotut ja voidellut kengät, joita hän varsien suista kantaen lähti viemään sisälle, missä Dampbellin kiiluvat silmät näkyivät sängystä. Nyt hän kuitenkin, nähtyään kenkänsä niin pulskan näköisinä, kohosi istualleen, otti käteensä ja hymyillen sanoi: "No nythän ne ovat aivan kuin uudet. Kiitos, kiitos… Mutta jokos siellä on miehiä metsään lähtemään?"
"Jo aikoja sitten. Jo kuutta käydessä tulivat."
"Hm … vai jo kuutta käydessä. Mitä ne ovat tehneet?"
"Laania laskeneet, mikä parasta olisi osannut, ja mittatikkuja ovat viroikseen vuoleskelleet, että niitä vissiin on kolmille vitjoille."
"Ja tuskin yhtään oikeaa kalua, niinkuin meillä pruukataan."
"Sitä en tiedä, vaan paljon niitä kyllä on, varmaan kuusikymmentä, jos ei enempikin."
"Vai kuutta käydessä jo tulivat. Taitavat luulla että minä talonpoikien tavalla hämärästä hämärään nuhjustelen. Vaan kohta näkevät että meiltä kun lähdetään, niin siinä ei ähketä", sanoi Dampbell, punalteli päätään ja nousi pukeutumaan.
Kului kuitenkin vielä kaksi pitkää tuntia ennenkun Dampbell nähtiin talon pihalla, laajareunaisine hattuineen, antamassa määräyksiä, mitä aseita minkin on otettava mukaan, ja lähtemässä miesjoukon edelle, missä vitjojen kilinä, mittatikkujen kalina ja kapinelaatikon kolina sekaantui miesten askelten sekavaan jytinään.
Viimein oli tultu paikalle, mistä piti Saralan ja Sivolan raja lyödä. Jo taulua pystyttämään ruvetessa Dampbell vihaisesti viittasi kädellään ja ärähti: "Tuosta metsä auki ja muutamat tekevät staakoja."
"Mitä tankoja?" kuului ääni joukosta.
"Keppejä", virkkoi Tapani, mutta samassa huomasi Dampbellin tulisesta silmäyksestä tehneensä väärin sanoessaan kepiksi.
Dampbell ei kuitenkaan mitään virkkanut, laittoi vaan tauluaan kuntoon. Kun vihdoin sai tähtäinlaitoksen taululle, niin Tapani otti kolme keppiä käteensä, lyödäkseen ne siihen mihin Dampbell tähtäinten läpi katsoen ne käskee lyödä.
Talon isäntä, joka oli taulun kantajana, oli nyt kapinelaatikkoa pitelemässä taulun luona. Mutta kun oli alkukepit lyöty, niin isäntä katsoi pitkin keppien osottamaa suuntaa ja päättävästi sanoi: "Ei mene nyt siihen niityn kujaan, siihen kaahlattimeen, johon se pöytäjaossa määrättiin ja johon rajan täytyy tulla."
"Se on minun asiani mihin se menee ja mihin sen pitää mennä!" ärjäsi Dampbell ja huusi: "Lyökää vaan leveäksi. Meillä tiedetään mitä meillä tehdään."
Tämän kuultuaan Tapani, kun joutui linjaa kepittämään, kehotti miehiä lyömään oikein leveäksi, varsinkin sentähden kun isännältä kuuli että se menee väärään, saadakseen siten nähdä minkänäköiseksi Dampbell sitten muuttuu kun joutuu jälkiään korjaamaan.
Mitä likemmäksi Saralan niittyä tultiin, sitä selvemmäksi kävi kaikille, että linja menee väärään. Mutta ylimielisille poikasille se vaan antoi intoa lyödä leveämmäksi ja leveämmäksi, ja yksi lotina kuului vaan metsän syvyyteen tunkeutuvan aukon perältä, mistä tulisina salamoina välkkyivät kirkkaat kirveitten terät ja rytisten kaatuivat komeat puut.
Saralan isännän mieli meni oikein katkeraksi, nähdessään parhaan säästömetsänsä kaatuvan tällä tavalla. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, kuljetteli vaan taulua ja taulun kapineita mukanaan, kun Dampbell tarkasteli Tapanin lyömiä keppejä ja oli niitä hieman liikauttavinaan, muka korjatakseen.
Tultiin viimein niitylle, jossa linja katkasi melkein puolen latoalaa Sivolan puolelle. Silloin Dampbell oikein hartiain voimasta kävellen tuli niitylle ja käski mittarien ottaa "tuolta puron äyräältä kujan aidasta mitta tähän linjaan."
Tätä mittausta ei Dampbell uskonut mittarien varaan, vaan meni itse näkemään ja seurasi mukana nähdäkseen omilla silmillään kuinka paljon sitä on. Sen tehtyä käski kaikkia sinne, mistä tämä linja lyötiin ulos, ja itse lähti osaksi juosten ja osaksi kävellen ja hyppien puulta puulle, näyttääkseen miten asialla on kiire, ja kovinpa huohotti mies parka päästyään linjan päähän.
Nyt Dampbell istui hakatun puun tyvelle, otti taskustaan paperin palasen ja kynän, jolla rupesi polvensa päällä laskemaan ja sanoi: "Tässä ei tarvita taulua, saadaan laskemalla."
Mutta siinä kiireissään hän laski väärin, joten toinenkaan linja ei tavannut määrättyä paikkaa, ainoastaan puolen verran läheni sitä kujaa, mihin sen piti tulla. Nyt Dampbell repäsi korvallistaan ja epätoivoisesti kiljahti: "No p——le… Missä nyt on vika! Varmaan on mitassa vika, mitassa se on vika! P——leen p——le! Mitassa se on vika." Sen sanottuaan lähti taas painaltamaan sinne lähtökohtaan. Mutta ylimieliset poikaset alkoivat porista:
"Tämäpä lystiä!"
"Hirveän lystiä, sanoi kaupungin tyttö."
"Ei, — mutta riena nyt on asiassa! Sietäisi olla Luttusen Mari paikoilla, joka yhdeksän puun vuosikuntaisilla vesoilla kylvettäisi."
"Ketä?"
"Meitä kaikkia eksyneitä, jotka emme osaa luvattuun maahan."
"Onpa itse Faarao elossa; hän vie meidät takaisin Egyptin lihapatojen ääreen."
"Mutta meidän suuripartaisella Faaraollamme on yhtä tyhjä pata, luulen minä, kuin meillä kaikilla muillakin onnettomilla erämaan matkalaisilla."
"Jospa se onkin itse Mooses, joka tuolla savua suitsuvalla taikasauvallaan saa meille kalliosta irti ihan rautakylmän ja hopeankirkkaan vesivirran juodaksemme ja kylpeäksemme täällä helteisessä korvessa."
"Ei janota vähääkään. Nälkä kurisee suolissani kuin parvi sammakoita."
"Sama on täälläkin."
Näin porisivat ylimieliset pojat, palaillessaan takaisin samaan paikkaan vielä kolmannen kerran. Mutta vaikka miehet yksitellen sieltä vetäytyivät paikoilleen, ei Dampbell ollut sitä näkevinänsäkään, laski ja laski vaan sitä äskeistä laskuaan, väliin ravistaen päätään että parta tärisi. Viimein hän kuitenkin huomasi että oli äsken ottanut sen matkan niitylle puolta pitemmäksi kuin se oli, joten se syrjäänmenemis-mitassa laskettuna vei vaan puolimatkaan.
Dampbell asetti nyt kolmannen linjan ja meni se nyt siihen mihin sen pitikin. Vaan kovin oli isäntä nyrpeissään ja puhumatonna koko päivän eikä kotiin tultuaankaan vienyt taulua eikä taulun neuvoja sisälle, vaan jätti portaille, ja mennen heti makuukamariinsa köllähti sänkynsä päälle, missä katseli lakeen ikäänkuin tahtoisi lukea niitä nauloja, millä laipiolaudat olivat altapäin lyödyt niskoihin kiinni.
Dampbell huomattuaan isännän nyrpeyden tekeytyi emännälle tavattoman ystävälliseksi ja pyysi hänet istumaan toiselle puolen pöytäänsä puhetoverikseen ja olivatkin jo iloisessa, leikinsekaisessa puhelussa, kun Tapani toi taulua ja taulun neuvoja sisälle, etteivät jäisi ulos yöksi.
Tapanin nähtyään emännän suuret silmät leimahtivat häneen iloisesti ja hän sanoi: "Vai te sitä olette se Korpelan seppä, Harjulan Marian mies, kuten tää insinööri kertoo. Olette niin poikamiehen näköinen, partaakin ilman, haimenia vasta…"
"Tuskinpa sitä niin suurta lahjaa kuin partaa saanenkaan."
"Mutta muutenkin olette niin vihanta kuin heinä… Meidän tyttäret tänä päivänä jo eilisestä puolaristaan löivät arpaa. Tietysti leikillään, vaan se on tosikin toisena puolena."
"Sepä lystiä että minusta vielä tyttäret arpaa lyövät. Kumpika heistä joutui voitolle?"
"Tietysti vanhempi, ettei kivikontti jäisi selkään."
"Panisi konttiin silkkiset viilekkeet ja suun alaspäin, niin ei olisi raskas."
"Mutta teistä nähden, kuulemma, on kumpaisenkin kontti yhtä raskas… Vai niin, että te sitä olette se Korpelan seppä, joka Harjulan Marian tähden lähti kotoaan ihan tyhjänä pois. Olen teistä niin paljon kuullut", sanoi emäntä katsellen Tapania ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Sitten hän kääntyi Dampbelliin ja sanoi: "Sanasta sana tulee, kypenestä maa kytee. Mikäs se teidän nimenne on? En sitäkään tiedä, vaikka monta päivää ja yötä jo olette talossa ollut."
"Minun nimeni on Dampbell ja arvoni on maanmittaus-insinööri eli toisin sanoen komisioni-maanmittari."
Emäntä hymähti ja sanoi: "Vai Tomppelli… Mistä te sellaisen nimen olette kaivaneet; en ikänä ole ennen kuullut."
"Ei minun nimeni ole Tomppelli, vaan Dampbell", kuuluivat insinöörin suusta sanat ja nyt hän oikein pitkäveteisesti sanoi, että sen emäntä oikein saisi päähänsä.
Emäntä ei enää parsinut, vaan lähti pirttiin kuulemaan jos häntä siellä kaivataan, ja pirtin lattiaa kävellessään hymyillen sanoi: "Vai Tomppelli se on tuon suuripartaisen herran nimi!"
"Tomppeli onkin … kele aivan täydessä sanan merkityksessä, kun kolme linjaa pieksätti meillä yhden rinnan ja yhdellä vaivaisella ojelmuksella menetti kauniin kesäisen päivän", kuuluivat penkillä loikovan talon rengin vihaiset sanat.
"Nimensä väärti on, sen sanon minäkin", lisäsi siihen toinen penkillä loikova mies.
"Siitäköhän se isäntäkin on aivan kipeänä tuolla sängyn päällä. Kunhan ei vaan pappia jouduttaisi tässä hakemaan", sanoi emäntä nauraen.
"Vähemmästäkin olisi joku kipeänä, kun parhaan säästömetsän hakkuutti aivan yksiksi siekaleiksi", kuului miesten joukosta vakava ääni.
Sitä ei emäntä kuitenkaan ollut kuulevinaan, meni vaan taikinapyttynsä luokse ja siihen happanemaan laitettua taikinaa rupesi paksulla hierimellään hämmentämään ihan hartian voimasta, että leveällä riippuvat hameen helmat tutisivat.
Siitä päästyään hän kääntyi kankaittensa takana oleviin tyttöihinsä ja sanoi: "Kuulkaapas, se teidän päivällinen arpaesineenne on se Korpelan seppä, se Harjulan Marian mies, josta olette kuulleet, kuinka se Mariansa tähden lähti kotoaan pois… Eikös lieteen katso silmänne kun ukkomiehestä löitte arpaa."
"Vähätpä katsoisi lieteen. Löimmehän arpaa vaan puolarista, ja kunpa se taas tulisi puolan tekoon, niin ystävänämme katselisimme. Mutta missä hän viipyy, kun häntä ei näy?" sanoi vanhempi tyttö.
Toinenkin tyttö oli suutaan aukasemassa puolustamaan itseään, mutta samassa aukesi pirtin ovi ja Tapani pistäysi sisään, kantaen kädessään Dampbellin kenkiä, laittaakseen niitä kuivamaan. Tapanin nähdessään tytöt yhteen ääneen huudahtivat: "Siinähän se on jossa sitä mainitaan. Tässä olimme kaipaamassa hyvää puolariamme ja nythän se jo tulee. Eikös niin?"
"Niinpä niin", sanoi Tapani kenkiä pujottaessaan orteen ja siitä päästyään meni puolarukin ääreen kuten ainakin tehtäväänsä ja rupesi alakuloisen näköisenä tekemään puolia, juuri kuin toisten pakottamana. Mutta tytöistä Tapanin alakuloisuus tuntui tavattoman pahalta, kun olivat mananneet häntä puolan tekoon eivätkä löytäneet syytä mistä olisivat nyt paremmin kuin eilenkään päässeet puheluun. Mutta emäntä teki nyt tekosyyn. Hän tuli nyt aivan Tapanin luokse seisomaan; seisoi siinä hetken oikein leveänä ja hymyili.
"Korpelan seppä", sanoi hän viimein, "— mutta eipä kätenne ole niinkuin sepän kädet, ovat puhtaat ja valkoiset kuin kankurin kädet. Tuskinpa meidän kankurienkaan kädet ovat niin valkoiset. Ojennappas, Riikka, kätesi rinnalle." Riikka keskeytti nyt kutomisensa ja ojensi hymyillen kätensä Tapanin käden rinnalle. Toinenkin tyttö seisautti kutomisensa ja valeli suurilla silmillään Tapania ja sanoi: "Ne ovat vaan sepän kellon juotteita mitä äiti puhuu, että vieras olisi seppä. Eihän tää ole mistään päin katsellen sepän näköinen. Sepäthän ovat sellaisia kumarahartiaisia köniä… Vai oletteko seppä? Sanokaapa itse!"
"Kyllä… Mutta nyt en ole toiseen kuukauteen tehnyt sitä työtä, niin ovat käteni puhdistuneet", sanoi Tapani tyynesti ja pysyi vaan alakuloisena ja lyhytsanaisena.
Tyttärien mielestä oli paha kun näkivät Tapanin alakuloisena, ja he koettivat saada häntä iloisemmaksi kyselemällä hänen elämän tarinoitaan. Mutta kun Tapani vastasi vaan lyhyesti, ainoastaan sen mitä kysyttiin, niin tyttöinkin täytyi lopettaa kyselynsä.
* * * * *
Oli nyt viikon päivät kuljettu jo metsässä ja muutamina päivinä oli Tapani ollut rajoja lyömässä omin päinsäkin. Dampbell oli vaan käynyt omia aikojaan katsomassa, tuleeko linjat tarpeeksi suuria ja muuta sellaista, jonka tehtyään oli aina tullut talon väen kanssa pakisemaan mitä milloinkin.
Sellaisessa paikassa ja lähtökohdassa, jossa ei ollut aivan varma sattuminen määrättyyn paikkaan, Tapani kepitti ensin kaitaisen koetuslinjan siksi että saattoi kepittää, ja sitten kun näki minkä verran se meni syrjään määrätystä paikasta, laskemalla osotti siihen ja hakkautti leveäksi kun tiesi sen jäävän rajaksi. Tämä oli talon isäntäin mielestä niin mieluinen keksintö että rupesivat itse Dampbellille kehumaan Tapania mainioksi rajain hakkauttajaksi.
Sitä ei kuitenkaan Dampbell sietänyt vaan lähti eräänä päivänä itse metsään ja oli tavattomaan virallinen. Tänä päivänä kuitenkin linjat menivät ensikerralla oikeaan, ettei tarvinnut parsia. Mutta iltasella, kun oli jo lähellä tavallinen kotiin lähtöaika, Dampbell löi vielä lähes kahden kilometrin pituisen linjan, joka päättyi Sorajärven rantaan. Tämän alkuun pantua hän määräävällä äänellä huusi: "Se pitää lyödä leveäksi ja viedä järveen asti." Sen sanottuaan hän lähti taulun kantajan kanssa kotiin.
"Eivät kerkiä tänä iltana Sorajärveen, sinne on siksi pitkältä ja vankkoja metsiä", sanoi taulun kantaja lähtiessään Dampbellin jälkeen kävelemään.
"Se on pakosta keritä, kun minä olen määrännyt."
Taulun kantaja ei vastannut mitään, hymyili vaan ja käveli jälkeen.
Dampbellin kotiintulosta ei ollut pitkäkään aika kulunut kun jo miehetkin tulivat kotiin ja viskelivät kirveitään mikä mihinkin loukkoon, että yksi kolina kuului, jonka jälkeen kiivas porina rupesi kuulumaan pirtistä.
Tämän kuultuaan Dampbell heti arvasi, että linja oli heitetty kesken ja kiivastuneena hän käveli edestakasin salin permannolla. Samassa ilmestyikin sinne Tapani, jolta hän heti kysyi: "Minkälaiseen paikkaan se meni rannassa, menikö se lahden pohjaan vaiko syrjään?"
"Se jäi kesken ja miehet sanoivat menevän väärään", sanoi Tapani varovasti.
"Kesken!" ärjähti Dampbell, "enkö minä sanonut että se pitää viedä järveen!"
"Sanoitte kyllä, mutta miehet lähtivät pois. Sanoivat menevän väärään."
"Väärään… Väärään linja!" kertasi Dampbell kiukusta kähisten. Sitten hän tömäytti kantapäätään lattiaan ja kirkui: "Enkö minä sinulle sanonut, että se pitää viedä järveen, ja sinä kehtaat tulla sanomaan että miehet lähtivät kesken… Minä näytän sinulle huomenna, että eivät lähde miehet kesken, eikä ennenkun minä lupaan."
Tapani ei tähän virkkanut mitään, istui vaan kuin tuomittu ja katseli maahan. Tunsi että on paras pysyä äänettömänä.
Tapanin äänettömyys ei kuitenkaan Dampbellia lepyttänyt, hän vaan yhä puhki katsellen syvillä kiiluvilla silmillään kuin mato mättäästä ja matki Tapanin sanoja: "Väärään sanoivat menevän… Lähtivät kesken pois… Ne ovat päällikön sanoja ne!"
Tapani nousi viimein ja salin loukosta otti ne Dampbellin länttäkantaiset kengät ja nöyrästi sanoi: "Nämä kai minä saan viedä hoitaakseni?"
Nämä sanat olivat kuin tulta olisi tervaan pannut. Dampbell huusi että parta tärisi: "Kysyäkö sinun vielä sitäkin pitää, mokoma vääräpolvi!"
Tämä vihlasi Tapanin sydäntä niin, että piti lähteä kiireesti ulos, ettei Dampbell näkisi hänen kyyneliään.
Etuhuoneessa oli emäntä odottamassa milloinka hän saisi sille herralle laittaa iltasta ja sattui juuri Tapania vastaan silloin kun tältä puhkesi huokaus ja kasvoille tulvahtivat kyyneleet. Hän otti Tapania kädestä kiinni, veti kyökkikamariinsa ja kysyi: "Mitä se teille puhui, kun se niin koski… Sanokaa nyt minulle."
"Se osasi sanoa niin pahasti että ikäni muistan."
"Mitä se sanoi? Sanokaa nyt minullekin."
"Se soimasi näitä jalkojani, kun ne ovat näin polvista sisäänpäin, joka on äitini vika… Ne ovat olleet syntyessäni ulospäin väärät, ja äitini on kapalovyöllä kiristänyt niitä oikaistakseen, ja siten kasvatti polvijäsenet sisäänpäin vääriksi… Olen niistä kärsinyt ja hävennyt ikäni ja sitten kun vielä soimataan, niin ennen antaisin lihaani leikata, ennenkuin sellaista kuulisin."
"Ja tuo järjetön rupee tuollaisia vikoja soimaamaan… Vihellä sinä, minä pyöritän", sanoi emäntä ja pyöritti kättään, minkä etusormi oli ojennettu suoraksi ja toiset olivat nyrkkiin puristetut. "Mutta minä en tuota mokomaa teidän sijassanne olisi jättänyt sanattoman saaren päähän. Minä olisin antanut sanan sanasta, kaksi parhaasta. Olisin minä sanonut, että kävele itse ensin terät kengistäsi, ennenkun varsilla rupeat kävelemään, ja soimaa sitten vasta toista", porisi emäntä ja leveät kasvot olivat vihasta hohtavan punaiset.
Emännän puhe tuntui Tapanista hyvälle, mutta ei mielestä sentään katkeruus poistunut. Koko yönä ei Tapani saanut unta, joten kesäinen yö tuntui joulun aikuistakin yötä pitemmältä.
Kun vihdoinkin aamu tuli, niin Tapani ennen muiden nousua meni kaivolle, jossa hän virkistääkseen nukkumattomia silmiään pesi kasvonsa kylmällä vedellä.
Kun ei ketään näkynyt liikkeellä, niin hän meni vielä vuoteelleen ja samassa kun kallistui maata, menivät silmät uneen ja ajatuksetkin sammuivat samassa.
Herättyään Tapani ajatteli, että tänä päivänä ei hän tee mitään muuta kuin mitä käsketään. Mutta kun kello jo oli lähes kymmenen eikä sisältä päin vieläkään kuulunut kenkäin kaipuuta, arvasi hän että niitä odotetaan häneltä. Nyt hän laittoi itsensä vasiten kylmäverisen näköiseksi, puristi hampaansakin yhteen ja lähti viemään kenkiä.
Dampbell oli jo ylhäällä ja asetti kartalta taululle niitä rajoja, mitkä sinä päivänä tulisivat avattaviksi, ja merkitsi taululle niitä merkkipaikkoja, mistä lyötäväin rajain lähtökohdat otetaan kiinni.
Tapani kun ei huoneeseen tullessaan sanonut hyvää huomenta, niin Dampbell arvasi Tapanin päässä olevan vielä illallista eikä ollut näkevinäänkään, roppelehti vaan tulisella kiireellä tekemisensä kanssa.
Vaikka Dampbell ei mitään virkkanut, niin Tapani seisattui kuitenkin pöydän luokse näkemään mille rajoille lähdetään ja odottamaan mitä käsketään. Nyt Dampbell kesken työtänsä koppasi piippunsa, pani siihen tupakkia, sytytti itse ja rupesi vihasen näköisesti harmimaan siitä savuja eikä vieläkään ollut tietävinään Tapanista.
Tapani nähdessään olevansa liikaa, niinkuin Piikin Kalle Pietarissa, lähti pirttiin, missä miehet kirveet kourissaan jo odottivat lähtöä. Pirttiin tullessa menivät Tapanin kasvot hymyyn, kun oli huomannut Dampbellin hötelöivän linjoja taululle asettaessaan. Tapanin kasvoissa näkyvä mielihyvä veti kaikkien huomion puoleensa ja kaikki odottivat avossa suin mitä hän sanoisi. Tämän huomattuaan Tapani vakavasti sanoi: "Nyt näytään lähtevän Kytölän ja Kotilan välistä rajaa lyömään. Tästä Kytölän ja Kotilan lähitse näkyy kulkevan ylimitan oikunen ruutulinja, siitä näytään lyövän näin vitaan kahtaalle päin."
Kytölän renki löi kinttaitaan yhteen ja iloisesti huudahti: "Ahaa pojat! Nyt päästäänkin vileikköön, jossa taretaan ennenkun Kytökankaalle on kolme maantien levyistä linjaa leivottu. Jo maar taretaankin!"
"Mutta Kotilan ukolle pitää saada tieto että se tulee näkemään, mitenkä hänen säästömetsällään on tänä päivänä viimeinen tuomio. Ukko riepu on vartioinut kuin piru piispaa sitä Kytökankaan petäjikköä, ettei suksisauvaa ole miespolveen saanut ottaa. Minä lähden sanomaan ukolle", sanoi Kotilan renki ja lähti hattu kourassa juoksemaan Kotilaan.
"Kyllähän siihen männikköön ei hakata monta linjaa", jurautti
Kantolainen ja punalti päätään.
"Onkin tuo hulluutta tuolla tavalla mäskätä kuin tuossa meidänkin rajalla", sanoi emäntä vihasena. "Tuo meidän ukko on sellainen vasikanhäntä että sille saa tehdä mitä kukin tahtoo. Jos minä olisin ollut isäntä, niin tulen olisin takonut moiselle metsän kaatajalle. Illalla minun pisteli kuullessani kun se säksenteli tälle Tapanille. Sen sanon että jos minulle olisi sen tehnyt, niin korennon olisin siepannut ja näyttänyt mistä on viisi hirttä poikki…"
"Mitä se Tapanille säksenti?" kysyi Soralan isäntä ja pyöreät silmät tuijottivat emäntään.
"Siitä kun tämä muka ei ollut teidän ja Lampelan välistä linjaa vienyt päähän asti, Sorajärveen. Siitä se säksenti ja vielä pahempaakin, ihan hävytöntä…"
"Vai sitä linjaa perille asti… Sitä ei koskaan viedä sen pitemmälle kuin se on viety. Siellä on kyllä äksä edessä. Meidän metsiä ei kyllä raiskata niin kurjasti kuin tämän talon", sanoi Soralan isäntä vihasella äänellä.
Mutta nyt kuului ulkoa Dampbellin ärjähdys:
"Missä miehet?" Yhdessä humahduksessa hyppäsivät miehet pystyyn kuin pulmusparvi pälvestä ja lähtivät sukittamaan ulos.
Sanaakaan puhumatta, ihan kuin ruumissaattoväki astua jölkkästiin Dampbellin jälessä, joka pitkästä piipustaan pölyytti vankkaa savua edellä, juuri kuin höyryhepo junan edessä. Ja niin äänettöminä tultiin sille ruutulinjalle, mistä piti lähteä. Nyt Dampbell katseli puoleen ja toiseen, näkyisikö missään mittapaalua, josta näkisi missä päin on lähtökohta. Jopa huomasikin kolmisen sadan askeleen päässä paalun tököttävän. Hän lähti sinne ja silmättyään paaluun komenti: "Vitjat suoraksi! Ja mitataan sata kolmekymmentä kyynärää tännepäin!"
"Viisi tikkua, viisi kyynärää", kuului mittarien suista yhteen ääneen ja rupesivat helistämään vitjojaan suoraksi.
Tapani vilkasi paaluun silloin kun Dampbell sitä tarkasti, ja luuli näkevänsä 10-merkin yläpuolella pykälän tapaista. Mutta kun hän ei ollut siitä varma, niin hän Dampbellin mentyä tarkemmin katsoi siihen ja näki että se pykälä oli vaan lastuperä, joten paalu olikin kymmenes, vaikka sen piti olla yhdeksäs.
Tämä Kotilan ja Kytölän rajalinja oli jo pöytäjaon aikana vedetty kartalle paikalleen ja sanottu silloin sen tulevan ruutulinjasta menemään yhdeksännestä paalusta satakolmekymmentä kyynärää länteen. Kotilan ukko oli tämän matkan jo pöytäjakopäivänä mitannut kyynärällä ja pannut siihen neljältä sivulta veistetyn paalun. Nyt ukko renkineen oli paalunsa luona odottamassa, ja kun sieltä toisesta paikasta rupesi näkymään liikettä ja kuulumaan ärjymisiä, niin ukko lähti sinne. Avossa suin huohottaen hän saapui taulun luokse ja puoleksi huutaen sanoi: "Ei se siitä tule raja, täältä se tulee…"
Dampbell ei siitä välittänyt, vaan ärjähti voimainsa takaa: "Tuosta auki!" ojentaen samalla pitkän, laihan kätensä siihen määrättyyn suuntaan ja piti sitä tuokion ylhäällä, että oikein näkisivät sen suunnan. Mutta kukaan ei totellut ja melkein yhteen ääneen miehet huusivat: "Ei tästä tule raja, se menee ihan Kotilan pelloille."
"Minä sanoin että lyökää auki!" kirkui Dampbell että parta tärisi.
"Ei lyödä, ei lyödä!" huusivat miehet yhteen ääneen Dampbellin polkiessa jalkaa ja kirkuessa sekaan: "Minä sanoin että lyökää auki! Tiedättekö että minä olen komisioni-insinööri!"
"Mutta järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi. Oo te tomppelit ja hitaat sydämestä kaikkia niitä ymmärtämään mitä partasuut puhuneet ovat!" huusi sekaan Kytölän iloinen renki ja äänen lisäksi pieksi rukkasiaan yhteen.
Silloin Dampbell tempasi Tapanin kädestä linjakepin ja hurjana kirkuen: "Sinäkö minua sanoit tomppeliksi!" lensi Kytölän rengin luokse, ja ennenkun viimeksi mainittu kerkisi aavistaakkaan, löi häntä hartioille ja rupesi lyömään toisen kerran, vaan silmänräpäyksessä renki viskasi kintaansa metsään, tarttui Dampbellin rintaan ja viskasi hänet jalkoihinsa, hampaittensa välistä sanoen: "P——leen tomppeli." Dampbell kimposi kuitenkin samassa ylös ja kaulaansa pidellen huusi: "Puukottivat, puukottivat, puukotti p——le!"
Sitä huutaen ja kaulaansa yhä puristaen Dampbell lähti taloon ja unhotti piippunsakin siihen taulun luokse.
Nähtiin, että Dampbellin kaulasta juoksi veri, ja ruvettiin tarkastelemaan mikä sen synnytti. Huomattiin, että maassa, aivan marjanvarsikon sisässä piikotti linjan hakkuun aikuinen, kuiva, terävä näreen kanto. Siihen oli Dampbellin kaula sattunut rengin maahan nykästessä; se nähtiin siitä että kannossa näkyi verta.
Kun siitä oli selvitty, niin Tahvolan isäntä iloisesti huudahti:
"Nythän siitä pahasta on päästy! Mitäpäs muuta kun lähdetään oikealle
paikalle ja lyödään linjaa että humisee. Osaammehan sitä kylläkin ilman
Dampbelliä. Eikös niin, Tapani?"
"Osaamme kyllä", sanoi Tapani, "mutta en huoli nyt tehdä mitään, siitä hyvästä että illalla oli niin hävitön. On parasta että jätätte minun haltuuni tämän jutun niin saatte nähdä että se oikiaa eikä siitä tule muuta kuin pitkä nenä tuolle herralle", sanoi Tapani vakavasti. Sitten hän kokosi taulun neuvot kokoon, otti Dampbellin piipun käteensä ja lähti kotiin, ja toiset lähtivät hänen perässään.
Tällä välin oli Dampbell kerinnyt emännällä pesettää ja voiteluttaa kaulansa. Tapanin tultua pirttiin alkoi emäntä naurusuin puhella: "Johan se koira sai kylässä kolauksen korvalleen. Mutta jo se ähki ja hammasta puri, kun minä vuodatin siihen haavaan pikiöljyä ja kanvärttiä. Ja käärin minä kyllä ryökköjä sen kaulaan niin että kyllä pää pysyy pystyssä, kun vähänkään lienee selkärangassa kiinni."
"Onko siinä suurikin haava?" kysyi Tapani.
"On siinä tarpeeksi yhdeksi kerraksi haavaa. Tässä korvan alla näin vitaan on noin sormenpituinen haava. Sanoo puukotetun, vaan ei se ole puukon eikä minkään teräaseen tekemän haavan näköinen; on kuin joku puu olisi töksähtänyt ja palkeenkieli on jäänyt repottamaan."
Nyt alkoi tulla toisiakin miehiä pirttiin. Mutta Tapani ei niitten kuullen tahtonut emännän kanssa puhua mitään, vaan lähti sisälle viemään Dampbellin piippua.
Dampbell käveli salin lattialla edestakasin ja kasvoissa aaltoilivat levottomat väreet. Mutta Tapanin nähtyään hän ihastuen sanoi: "Toitte toki piippuni… No en elämässäni ole tuohon kummaan yhtynyt että miehet tekevät tuollaisen tenän ja päälliseksi puukottavat… Maanmittaus-insinööri virkatoimessaan puukotetaan… Keisarin ja Kuvernöörin määräämässä virkatehtävässä. Se on jo sitä jota ei ole ennen kuultu… Vaan kyllä minä näytän niille… Minä en lähde enää nimismiehen avutta metsään. Huomeneksi täytyy saada nimismies poliiseineen matkaan, koetetaan tekevätkö sitten tuollaisen tenän ja puukottavatko vielä lisää."
Kun Tapani pysyi kylmän näköisenä eikä virkkanut mitään, niin Dampbell saatuaan piippunsa tuleen ja vedeltyään siitä muutamia henkisavuja, saadakseen Tapanin sanomaan jotakin, sanoi tavallisen kohteliaasti: "Lähtisittekö viemään nimismiehelle kirjeen, kun minä sen tässä saan kirjotetuksi."
"Samahan minulle on mitä minä teen ja mitä teetetään", sanoi Tapani jäykästi, vaikka mieltään salaa kutkutti, kun kuuli vielä nimismiehen saatavan siihen himphamppuun.
Nyt Dampbell kaivoi matkalaukustaan kirjekuoren ja paperi-arkin ja rupesi kirjottamaan. Tapani, kirjettä odottaessaan, lähti pirttiin tytöille puolan tekoon.