XI LUKU.
Tapani pääsi kuitenkin matkansa perille ja oli jo saanut majansa Niemelän talossa, mikä punaseksi maalattuine seinineen ja valkeapuitteisine akkunoineen seisoi kaitaisen Tirrojärven pohjoisella rantatöyräällä. Järven toisella puolella seisoi mahtava, pyöreälakinen Jyngästunturi, joka jokaisena talvena Niemelän asukkailta kahdeksaksi viikoksi kätki taakseen talvisen auringon. Tunturi seisoi nyt tänä kesäkuun kauniina iltana täydellisessä talvipuvussaan, puhtaana kuni morsian hääiltanaan. Kesäyön ruusuhohteinen aurinko kultasi nyt sen jättiläispatsaan puhtaimmalle kullalle hohtavaksi, ja kuvastui tämä nyt Tirrojärven peilikirkkaaseen pintaan, että koko järvi kauttaaltaan näytti kaikkine syvyyksineen kultavaippaan käärityltä.
Järven rannalla seisoi iso, ympäri mitaten noin kaksi miehen syltä täyttävä, monihaarainen, rosotyvinen petäjä. Tapani meni, vaikka tunsi uuvuttavaa väsymystä, ikäänkuin vaistomaisesti sen petäjän juurelle istumaan. Ja vaikka hän ei tuntenut kykenevänsä siitä luonnon ihanuudesta nauttimaan, eikä oikeastaan tiennyt minkätähden hän siinä istui, kun kaikki ajatukset olivat hajanaiset, niin istui siinä kuitenkin kauan. Vihdoin hän heräsi kuin unesta, kuumien kyynelten tulvahtaessa kasvoille. Niitä kyyneliäkään hän ei tiennyt minkätähden ne oikeastaan tulivat. Tunsi vaan, että mieli oli avonainen ja herkkä kuin pienellä lapsella.
Myöhään yöhön hän siinä istui, hajanaisesti ajatellen ihmeellistä pelastumistaan ja sitä, minkätähden hänen niin usein täytyy joutua hukkumishätään, että oli jo kolmas kerta. Miksikä juuri nytkin hänen täytyi astua se askel, jonka alla maa lohkesi ja minkätähden ne metson ampujat sattuivat siihen tilaan, että joutuivat apuun. Tätä ajatellessa pysyi mieli yhä herkkänä: väliin kuivivat kyyneleet, mutta väliin taas tulvahtivat esiin ja elämä oli kuin unta.
Viimein rupesi yöilma tuntumaan kostealta ja kylmältä, ja hän lähti sisälle. Mutta kauan hän vielä vuoteellaankin valvoi ja tunsi ruumiinsa värähtävän pienimmällekin ajatuksen vaihteelle.
Viimein hän kuitenkin nukkui aivan itse tietämättään, ja heti kun oli nukkunut, näki unissaan idän taivaan yhtä kauniina kuin Jyngästunturin kuvan Tirrojärven pinnasta. Nyt hän näki kuinka sinne idän taivaan kanteen yksitellen rupesi ilmestymään miehen korkuisia, kultaisia kirjaimia, joista Tapani luki sanat: JEESUS NATSAREENUS. Sitten sylen levyisen välin perästä ilmestyi taas yhtä suurista kirjaimista sanat: JUUTALAISTEN KUNINGAS. Siihen sanojen välillä olevaan aukkoon ilmestyi ihmisen kasvot ja yläosa ruumista. Ne kasvot ja koko olento hohtivat yhtä kirkkaasta puhtaudesta kuin yöllä se Jyngästunturin laki kuvastuneena järven pintaan, ja ne kasvot katsoivat ystävällisinä kohtisuoraan Tapaniin, ja ne hopeaiset huulet rupesivat puhumaan hänelle, vaan hän hyrskähti ilosta että koko ruumis hytkähti, ja siitä heräsi.
Hän ei nyt enää nukkunut, iloitsi vaan siitä unestaan ja itse tietämättään aina väliin pani kätensä ristiin, painaen niillä rintaansa, ikäänkuin se olisi hänellä tavallinen tapa. Niinpä hän nytkin, emännän tuodessa aamukahvia, makasi seljällään, kädet ristissä ja kasvot mieluisessa hymyssä.
Emäntä, tämän nähdessään, katsoi häntä tutkivasti silmiin kumartuessaan tarjoamaan kahvia ja kysyi: "Onko teillä tapana uneksia?"
"Miksikä sitä kysytte?"
"Ilman vaan, kun luulin tässä äsken tuonne toiseen huoneeseen kuulevani uneksuvan tapaisia sanoja."
"Mikä ero niissä on uneksivan sanoissa?" kysyi Tapani kahvikuppia tarjottimelta ottaessaan.
"On niissä sentään eroa; ne ovat epämääräisiä ja äänikin niissä on omituinen, se kuuluu kuin kuopasta."
"Kuulitteko mitä sanoin?"
"Jotakin se oli sen tapaista että: Jeesus, Jeesus — ja oli siinä muutakin, vaan minä tuonne seinän toiselle puolen en saanut selvää. Nuo kertomani sanat te sanoitte melkein huutamalla ja kuului se iloiselta ihastuksen huudolta… Oliko sitä sellaista?"
"Kyllä sitä oli."
"Oletteko uskovainen?" kysyi emäntä, katsoen yhä terävämmin Tapania silmiin.
"Ainakin tulemassa olen", sanoi Tapani ja hymyili.
Emäntä lähti nyt noutamaan kahvia toista kuppia, ja sitä tuodessaan hymyillen ja loistavin silmin sanoi: "Vai uskovaiseksi tulemassa… Minäpä olen ollut jo lähes kolmekymmentä vuotta."
"Mutta oletteko uskon pääruhtinasta nähneet koskaan kasvoista kasvoihin?"
"En luonnon silmillä, vaan uskon silmillä näen hänet aina. Ja niinhän on kirjotettu, että: Autuaat ovat ne jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."
"Niin", murahti Tapani ja mieli nyrvähti alakuloiseksi.
Emäntä huomasi, että Tapani tahtoo lopettaa puhelun, ja saatuaan tyhjät kahvikupit mukaansa lähti astua löntöstelemään pois. Samassa nousi Tapanikin vuoteeltaan ja kiirehti akkunaan katsomaan sitä toisella puolen järveä seisovaa tunturia, ja silmättyään sitä käänti silmänsä idän taivaalle päin, sille kohdalle mihin unissa oli se kummallinen näky ilmestynyt. Mutta sillä kohdalla näkyi vaan kesän hiljaisen tuulen mukana pohjoiseen päin hitaasti kulkeva, harmaa pilven reutale, jonka mentyä jäi jälelle hopean vaalea taivaan kansi, ilman mitään merkkiä. Tunturikin seisoi nyt jäykkänä, kylmää mahtavuutta herättävänä muurina, ylpeänä siitä että oli yllään eheä lumihanki, jonka kiiltävä pinta kimalteli vielä kesäkuun auringon paisteessa.
Hetken tätä katseltuaan Tapanin toimittautui toimiinsa saamaan kylän miehiä kokoon ja päättämään työhön rupeamisesta.
* * * * *
Tapani oli Tirrojärven kylässä ollut tasan kuukauden, kun Dampbell eräänä päivänä oli saapunut Niemelän taloon, jossa Tapani oli vielä majalla.
Tapani iltasella työstä tullessaan kuuli Dampbellin tulleen ja tekeytyi tavallista reippaammaksi, mennessään taulu kainalossa huoneeseensa, mistä jo oven taakse kuuluivat Dampbellin virallisen raskaat askeleet. Mutta huoneeseen astuttuaan ja huomattuaan Dampbellin kasvoissa ilkeämielisen ilmeen Tapani tunsi kuin lamautuvansa, joten tervehtiminenkin kävi kankeammasti kuin itse olisi tahtonutkaan. Dampbell oli kuullut Tapanin vedenhädästä ja näytti aikovan jo ensi näkemässä ruveta sillä pilkkaamaan, mutta Tapanin mukana kun ei tullut huoneeseen muita, niin jätti semmoisekseen, puheli vaan yhtä ja toista vähäpätöistä.
Tapania ei huvittanut kuulla Dampbellin matkasatuja; hän otti vaan kaapin laatikosta ne tauluarkit, jotka oli saanut kartotetuiksi, ja ojenti ne Dampbellille.
Dampbell nähdessään ison vihkon tauluarkkeja tekeytyi vakavaksi, mutta silmät kiiluivat hyvästä mielestä. Hän levitti ne pöydälle, silmäillen niitä itsekutakin erikseen, mutta viimein osotti sormellaan muutamaan paikkaan ja sanoi: "Mihin päin tuo puro juoksee?"
Tapani kuuli sanoissa moittimisen halua ja sanot hieman arasti: "Se juoksee tähän järveen. Tuolla tuon kankaan laidassa on suuri hete, siitä se ottaa alkunsa ja sitten näitä korpia myöten juosta luikertelee tähän Kulpakkojärveen."
"Niin, mutta sitä ei ole tähän merkitty", sanoi Dampbell.
"No, mutta onhan merkitty järvestä lähtevän puron veden juoksu: onhan itsestään selvä, etteivät suinkaan ne vastakkain juokse", sanoi Tapani tyynesti, osottaen sormellaan järvestä lähtevään puroon.
Dampbell ei nyt jatkanut, vaan osotti toiseen paikkaan ja entistä kylmemmin sanoi: "Mikäs se tämä on?"
"Se on pieni mökki kaukana erämaan sisässä. Sen nimi on Putkola", sanoi
Tapani.
"Mutta se on mitattu metsäskaalaan, vaikka se olisi pitänyt ja pitää mitata peltoskaalaan", sanoi Dampbell karkealla tavalla, ja erittäinkin sanan 'pitää' sanoi erityisellä painolla, että emännän kasvot punastuivat korvia myöten, kun sattui olemaan juuri kahvia tuomassa Tapanille.
Emäntä kun oli päivällä kerinnyt Dampbellille kertoa, miten työmiehet ja heidän isäntäkin pitävät Tapanista, niin nyt Dampbell varsin emännän kuullen tahtoi sanoa, että: "Se pitää huomenna mennä mittaamaan peltoskaalaan ja linjoilla kiertää se ala mikä peltoskaalaan mitataan. Meillä ei saa mitään tehdä miten tahansa, vaan pitää tehdä hyvästi."
Sitten Dampbell kääri tauluarkit käärölle ja kasvoissa näkyi mieluinen tyytymys. Näkyi selvään ettei hän olisi puhunut mitään niistä löytämistään vioista, jos emäntä ei olisi sattunut kiittävästi muistelemaan Tapania.
Tapani oli tänä iltana alakuloinen. Vaikka hän ei ollut valittavinaan mitään siitä määräyksestä, että huomenaamuna oli lähdettävä jälkiä parsimaan, niin kuitenkin tuntui mieli raskaalta ja kuivalta. Sen lisäksi vielä Dampbell valvoi myöhään yöhön ja vaati Tapaniakin viipymään ja olemaan mukanaan, kuulemassa keskusteluja, jotka häntä eivät ollenkaan huvittaneet.
Mutta viimein, kun salin suuritauluinen seinäkello oli lyönyt kaksi, lopetti Dampbell juttelunsa, jolloin Tapani pääsi poistumaan vuoteelleen. Hän nukkui kuin hako, ettei tiennyt mitään ennenkuin emäntä toi kahvia. Silloin hän heräsi säpsähtäen.
Emäntä nähdessään Tapanin säikähtävän sanoi iloisesti hymyillen: "Mitä te minusta säikytte, enhän minä mikään mörkö ole; vai teidän isäntännekö se mörkönä kummittelee?"
"En minä mörköjä säiky … mikä lienee ollut se säpsäyttäjä", sanoi Tapani kahvikuppia tarjottimelta ottaessaan, silmät vielä renkaisillaan säikähdyksestä.
"Eipä todellakaan luulisi enää teidän kokoisenne miehen mörköjä säikkyvän", sanoi emäntä nauraen ja ajatteli sitä illallista Dampbellin äksyämistä, ettei sitä kannata pelätä. Siitä hän ei kuitenkaan virkkanut mitään, kääntyi vaan, saatuaan kahvin annetuksi, hymyillen astua löpsyttelemään pois.
Tapani näki kellosta että miehet ovat jo valmiit lähtemään metsään. Hän laski kuppinsa tuolille jäähtymään siksi aikaa kun suki vaatteet päälleen, jonka tehtyään ryyppi kahvinsa ja joutui pirttiin ennenkuin emäntä kerkisikään tuoda lisää kahvia.
Emäntä oli jo kerinnyt miehille kertoa illallisen Dampbellin määräyksen
Putkolaan menosta. Tapanin pirttiin astuessa oli jokaisen miehen suu
naurussa ja melkein yhteen ääneen he kiirehtivät sanomaan: "No,
Putkolan äidin suolaiselle kahvilleko sitä nyt kuulutaan pääsevän!"
"Niinhän sitä tässä maailmassa ihmisiä heilutetaan", sanoi Tapani umpikuljuisesti.
"Silmätköhän sille Putkolalle nyt lähdetään tekemään vaiko toinen akkuna siihen turvekattoiseen pirttiin, vai käydäänkö se lakeistorvi työntämässä kohdalleen, kun se on ihan kaatumassa kallellaan", sanoi nauraen Rantalan nuori isäntä ja kaikki muutkin nauroivat.
"Ei akkunoita eikä lakeistorvia, vaan se parin kapan alainen pelto- ja kapanalainen kartanomaa lähdetään mittaamaan peltoskaalaan, kun minä sen vähäpätöisyyden takia tulin mitanneeksi metsäskaalaan", sanoi Tapani vain.
Siitä sen pitempiin puheisiin rupeamatta hän toimittautui lähtemään, ja kohta näkyikin hänen laajapartainen, harmaa hattunsa miesjoukon edellä, Putkolaan vievällä tiellä. Talon isäntä yksin jäi istumaan pirttinsä penkille, allapäin, äänetönnä hieroskelemaan kintaitaan.
* * * * *
Täksi illaksi oli Dampbell kutsunut Tirrojärven kylän miehiä Niemelään, pitääkseen kokouksen tapaista ja siten tullakseen tunnetuksi kylän miehille. Tapanin kotiin tullessa oli Niemelän salissa ympäriinsä istumassa miehiä, joille Dampbell oli kehumassa kotiaan, ja oli juuri piippunsa varrella lattiaan piirtämässä navettarakennuksensa pohjapiirustusta, kun Tapani astui sisään. Mutta Dampbell ei siitä välittänyt, vaan totuttuun tapaansa meni läpi läksyjensä.
Sitten Dampbell rupesi täyttämään kertomuksensa aikana sammunutta piippuaan ja rupesi hymyilemään uudesta asiasta ja kääntyi sitten Tapaniin, sanoen: "Eikös sillä matkalla ollutkaan jokea, kun Tapani on kuivana. Tämä Tapani se on mies, joka koiran venheellä kulkee joesta yli silloin kun vaan mieleen juolahtaa. Olihan tämä Kullejoestakin tänne tullessaan mennyt koiran venheellä yli. Mutta olipa yrittänyt olla pitkä yö Raatajan talon kohdalla, kun olivat talossa kerinneet ruveta nukkumaan; vaan onneksi oli lapsi sattunut emännän herättämään, joka sitten kuuli äänen ja herätti miehet venhettä viemään. Tämä ei kuitenkaan yöllä kulje koiran venheellä. Viime kesänä tämä matkusti ahvenien valtakunnassa. Vaan siitä retkestä ei selvinnyt saunassa käymättä. Poppamies kylvetti miestä kesäisen päivän ja mies pääsi kun pääsikin vesihiiden rikkeistä."
Tapani kun kuuli taas joutuvansa pilkattavaksi, pyörähti ja lähti ulos.
Miehet, nähdessään että Tapani loukkaantui Dampbellin puheesta, eivät yhtyneet puheeseen, istuivat vaan äänettöminä. Torvelan isäntä kuitenkin viimein vakavasti sanoi: "Ei liene lystinpäällistä ollut Tapanilla Kullejokeen syöstyminen; maahan se oli lohennut jalkojen alla. Vahinko saattaa tulla viisaallekin, tyhmällähän se onkin toisessa kädessä."
"Maa lohennut", sanoi Dampbell. "Mikä sen maan pani juuri silloin lohkeamaan. Hyh!"
"Se kun sattuu", kuului joukosta vakava sana.
Kun Dampbell näki miesten haluttomuuden, niin tekeytyi lystillisen näköiseksi ja antaen tupakkikukkaronsa Torvelan isännälle käski antaa sen kiertää miehestä mieheen. Sillä aikaa kun miehet täyttelivät piippujaan, hän keinutuolissa istuessaan heittäytyi melkein hermottomaksi, nojautuen hieman oikeanpuoleisen kaiteen puolelle, jossa hän veteli savuja ja väliin piippunsa varrella kirjotteli ilmaan. Sitten hän sanoi: "Tämä Tapani on niin itsepäinen, se pitää aina 'oman päänsä kuin Könnilän Jyrki', niinkuin sanotaan. Minä lähtiessä houkuttelin tätä viipymään kunnes olisi tänne yhdessä lähdetty, vaan ei kun ei, tämä ei taipunut. Vaan siitähän sitä oppii. Oppia se on ikä kaikki. Sittenhän se koirakin tietää uineensa kun häntä kastuu."
Tähänkään eivät miehet tahtoneet jatkaa, polttelivat vaan piippujaan ja rupesivat keskenään puhelemaan naapurien välisistä asioistaan.
Tällä aikaa oli Tapani oleskellut pirtissä, jossa hän viipyikin niin kauan että salista olivat kerinneet kaikki vieraat mennä pois ja Dampbell yksinään kävellä törkkäili lattialla edes takasin. Dampbellista tuntui kuin olisi itseltään kaivannut jotakin, jota ei oikein itsekään tiennyt. Hän kyllä tiesi osaavansa esiintyä todellisena virkamiehenä, mutta sittenkin tuntui mielessä vaistomainen kaipuu ja jonkunmoinen tyhjyys. Sentähden Tapanin nyt tullessaan huoneesen hänen kasvoissaan ja silmissään vilahti salainen iloisuus, ja hän sanoi tavallisen ystävällisesti: "Näyttää että tässä kylässä on kansa tuiki jäykkäluontoista… Tulin ajatelleeksi, että mitenkähän te näiden kanssa täällä olette tullut toimeen."
"Tullut toimeen… Minäkö ihmisten kanssa?" sanoi Tapani kylmästi.
"Niin, kun ne näyttävät niin jäykkäniskaisen näköisiltä."
"Se on juuri näitten jaloin puoli."
"Miksi niin?"
"Siksi että nämä eivät ole kenenkään ajeltavia kuni jänikset hakaan, vaan näistä löytyy mies asian kohdalla."
"Mistäs te sen tietäisitte?"
"Olenhan jo kuukauden ajan ollut joka päivä näitten kanssa asiassa."
"Esimerkiksi, mihinkä erinomaiseen nämä sitten teidän mielestänne pystyvät?" sanoi Dampbell, ivahymy kasvoissaan.
"Nämä pystyvät työhön raikkaammin kuin monen muun paikkakunnan miehet, ja esimerkiksi koko näinä viikkoina en nuorilta enkä vanhoilta ole kirosanaa kuullut."
"Kirosanaa!… Sekö se sitten asian pilaa, jos kiroaa silloin kun asia sen sietää?"
"No, opettakaa te nämä sitten kiroilemaan", sanoi Tapani ja suu vetäytyi hymyyn.
"Kyllä minä ne opetan. Saatte uskoa että kyllä minä opetan. Kyllähän ne niskasuonet notkistuvat kun ovat minun parissani. Minun parissani on toista kuin teidän parissanne!"
Tapanin kasvot olivat hienossa hymyssä, eikä hän pitkään aikaan virkkanut mitään. Eikä puhunut Dampbellkaan mitään, veteli vaan savuja piipustaan, ja suustaan ulos puhaltaessaan työnti alahuulensa ylähuulen taakse, että savu tulla tuhisi ylähuulessa olevan parran läpi. Tätä tehdessään näkyi hän ajattelevan.
Tapani katsoi kelloa, ja nähdessään sen olevan yhdeksän, kääntyi
Dampbelliin, sanoen: "Sitä kai minun on lähteminen aamulla metsään."
"Minäkin lähden aamulla mukaan", sanoi Dampbell ja Tapani kuuli äänestä että hänen ei ole ennen lähtemistä kuin Dampbellin kanssa.
Nyt Tapani nousi istualtaan, ja sanottuaan hyvää yötä lähti verkalleen kävelemään ulos. Hänestä tuntui hyvälle ettei Dampbell pyytänyt häntä viipymään, vaan hän sai vapaasti lähteä.
Ei hän kuitenkaan tästä vapaudesta ilostunut eikä liioin tuntenut halua mennä nukkumaan. Hän istui pirtin penkillä, kasvot jäykkinä ja silmät tuijottavan näköisinä katsellen ulos akkunasta, eikä virkkanut mitään, kun emäntä tuli sanomaan, että vuode on valmis.
Emäntä istui nyt hänen eteensä toisen akkunan pieleen ja hymyillen sanoi: "Mistä se meidän Tapani nyt on niin pahoillaan?"
Tapani oli kauvan ääneti. Mutta kun tunsi että emäntä odottaa vastausta, niin sanoi: "Tuntuu niin ikävältä ajatella koko tätä pitkää kesää. Näyttää siltä kuin Dampbell olisi aivan tehtäväkseen määrännyt minun halventamiseni. Se ehkä kostoksi siitä kun minä tänne lähtiessäni en ruvennut hänen navettaansa vesikourua tekemään, kun hän viekkaudella kutsui minut ennen aikojaan luokseen, muka tänne lähtemään."
"Jotakin sillä vissiin on hampaan kolossa, kun se niin koettamalla koettaa ilvehtiä."
"Minulla on ollut pahat vanhemmat. Mutta jos en Dampbellia olisi tullut tuntemaan, niin en tietäisi, miten suuri ero on pahalla ja häijyllä ihmisellä. Neljänkolmatta vanhaksi olin vanhempaini kotona, enkä kuullut heidän yhtään sanaa sanovan eikä kukaan saanut sanaa sanoa, jolla tahallaan tahdottaisiin toista ihmistä häväistä tai pilkata."
"Sanoitte vanhempianne pahoiksi, mutta miten ne olivat pahat, kun olivat niin suoraluontoiset?"
"Olivat niin sokeasti vakaumustensa orjat, etteivät voineet mitään muuta uskoa oikeaksi kuin yksinomaan omat käsitteensä asioista. Niitten lakien rikkomisesta sitten kuritettiin niin tavattomasti, että se oli petomaista rääkkäystä eikä ihmisellistä opetusta."
"Ne olivat sitten vaan vakaumuksen ihmisiä ja uskolliset omille vakaumuksilleen. Heidän erehdyksensä ovat annettavat anteeksi, eikä muisteltava heidän vikojaan. Eikös niin, Tapani?"
"Aivan mielelläni voin antaa anteeksi tällaisena hetkenä, kun juuri olen kärsimässä häijyn ihmisen tahallisesta pilkasta. Mutta ne haavat eivät kuitenkaan sillä parane, jos teot antaisinkin anteeksi."
"Olen teitä tullut ymmärtämään, että omistatte liiaksi herkän ja aivan liekehtivä-tunteisen sielun. Eräs kokenut ihminen sanoikin, että mitä tunteikkaampi sielu on, sitä useammin saa kärsiä. Teidän sijassanne pitäisi olla sellainen härkä, joka osaisi aina puskea vastustajaansa, antaisi sanan sanasta, kaksi parhaasta. Mutta teissä ei näy olevan siihen miestä."
"En ole oppinut sitä nuorena ja Luojani on luonutkin minut ihmiseksi eikä ihmisten pilkkaajaksi."
"Kiittäkää siitä Luojaanne ja lähtekää nukkumaan. Uni se on sellainen ystävä, joka huolet ja murheet haihduttaa", sanoi emäntä leppyisesti hymyillen ja lähti makuuhuoneeseensa.
Makuuhuoneeseensa lähti Tapanikin, ja tuntui somalta kun emäntä oli häntä niin hyvin ymmärtänyt.
Huomenaamuna miehet kokoontuivat tapansa mukaan lähtemään jo viiden aikana, ja silloin oli Tapanikin valmiina. Vaan emäntä sanoi, että: "Insinööri käski vasta yhdeksän aikana tuoda aamukahvia."
"Yhdeksän aikana!" huudahtivat miehet. "Ei tullut mitään, ei kerrassa tullut siitä hommasta mitään… Menkää emäntä viemään kahvia ja kiskokaa säärestä, niin että herää", sanoi joukosta joku.
"En minä lähde niin tuikeasilmäistä herraa herättämään ennenkuin aika tulee", sanoi emäntä hieman nauraen.
"No, mutta Tapani menee", sanoi isäntä.
"En minä lähde, kun minä olen hänen palvelijansa; vaan teille Ylitalon isännälle se sopii kaikkein parhaiten."
"Todellakin! Ylitalon isännälle se sopii", kuului joukosta kehotus.
Isäntä kuuli että kyllä sitä hänen täytyy lähteä, ja pannen niskansa jäykän näköiseksi ja selkä hieman kumarassa lähti varmoilla askelilla mennä könöttämään sisälle. Kun housut olivat laskeutuneet tavallista alemmaksi, niin oli selkä tavattoman pitkän näköinen ja koko olento niin pelkäämättömän näköinen, että Tapanin suu vetäytyi makeaan hymyyn.
Kuin isäntä tavallisen kiireesti aukasi Dampbellin makuuhuoneen oven, niin Dampbell nosti silmänräpäyksessä päänsä pystyyn ja silmät renkaisillaan kysyi: "Onko tuli irti, vai mikä?"
"Ei ole tuli irti, vaan työhön sitä ollaan menossa", jorautti isäntä jäykästi.
"Työhön! Sinäkö sitä sitten minua tulet työhön käskemään?" ävähti
Dampbell vihaisesti, että kieli sammalti.
"Niin. Meitä on monta jotka olemme odottamassa työhön lähtöä."
"Etkö sinä p——leen sika tiedä että minä olen komisioni-insinööri, että sinä tulet minua käskemään kuten ruotilaistasi!" ävelti yhä Dampbell, tömistäen sängyn perää kummallakin jalallaan, että tärisi koko huone.
"Minun ei tarvitse muuta tietää kuin sen, että Tapani ei sanonut ennen lähtevänsä työhön ennenkun te nousette ja siksi tulin herättämään", sanoi isäntä vakavasti ja samassa lähti pois.
"Mene, mene sinne Tapanin luokse odottamaan… Vai sinä aijot minua ruveta kuskaamaan niinkuin ajattelet, p——leen vetelys! Kaikkea pitää nähdä", porisi Dampbell isännän mennessä. Mutta kun tämä oli oven painanut kiinni, niin Dampbell kääntyi kyljelleen, vetäsi peitteen ylleen ja asettui nukkumaan.
Kun pirttiin kuului Dampbellin ävellys, niin Ylitalon isännän tullessa pirttiin oli jokaisen kasvot iloisessa naurussa ja joku sanoi: "Ampiaisen pesällepä taisit sattua."
"Niinpä yritin", sanoi Ylitalon isäntäkin nauraen.
"No miten sitten kävi? Saitko pystyyn?"
"Ei tuo vielä, vaan ehkä se sieltä toimiaa; ei sillä ainakaan uni ole enää ristinä, hyvin näkyivät valkeaiset silmistä ympäri terästen. Taitaa se olla sentään vihasta miestä… Arvelin minä sanoa kuin entinen mies papille, että: pidä koiras kiinni", jaaritti Ylitalon isäntä ja katseli kintaitaan kuten ainakin lähtöön valmistautuja.
Kaikkien muittenkin silmät olivat sinnepäin ja korvat terällään kuulemaan oven aukeamista ja Dampbellin askelia, mutta niitä ei kuulunut. Viimein Tapani riisui kengät jaloistaan ja varpaisillaan hiipi Dampbellin huoneen oven raosta kuulemaan, kuuluisiko liikettä. Mutta tuokion perästä palasi ja sanoi:
"Nukkuvan kuului ja unissaan kirskutti hampaitaan. Kyllä se ei ennen kymmentä ole pystyssä."
Sen kuultuaan Ylitalon isäntä hyppäsi ylös ja ulos työntyessään sanoi:
"Odotelkoon kerran herra kerjäläistä".
Silloin lähtivät kaikki muutkin ulos ja menivät koteihinsa. Talon miehetkin lähtivät töihinsä. Tapani yksin jäi vaan venyskelemään pirtin penkille. Aina vähän väliin hän nousi akkunoista katselemaan ulos, ja taas heittäytyi penkille pitkäkseen ja puristi silmänsä kiini, mutta kasvot liekehtivät virkeästi ja aina väliin silmätkin remahtivat auki.
Viimein kuitenkin kiertyi kello yhdeksään ja emäntä vei kahvia
Dampbellille. Emännän tullessa Dampbell hymyili lauhkeasti ja kysyi:
"Jokos siellä nyt ovat miehet lähtöön valmiina?"
"Ne ovat olleet ja menneet niinkuin nukkuneen rukous", sanoi emäntä nauraen.
"Menneet! Mihinkä?" huudahti Dampbell ja silmät kilistyivät.
"Kotiinsa tietenkin, kun Tapani ei lähtenyt viemään metsään", sanoi emäntä ja katsoi terävästi Dampbellia silmiin.
"Nyt on helvetti!" sanoi Dampbell päätään punaltaen ja kynsästen korvallistaan.
"Voi, kun puhutte pahasti. Ei täällä meidän puolessa niin rumia sanoja sanota", sanoi emäntä ja näytti kärsimättömältä.
"No p——le kaikkiaan!… Kieltikö niitä Tapani lähtemästä?" lisäsi
Dampbell.
"Kielti monastikin, vaan minkäs se yksi monelle tekee", sanoi emäntä mennessään ulos.
Samassa tuli Dampbellkin pirttiin ja kuivasti kysyi Tapanilta: "No kotiinsako miehet ovat menneet?"
"Niin", murahti Tapani.
"Sinun on mentävä ne käskemään tänne ja heti."
"Minä en lähde", sanoi Tapani jäykästi.
"Sinäkö et lähde?"
"En."
"Miksi et?"
"Siksi että siitä ei ole mitään etua; ne eivät ole tänä päivänä tässä, hainpa niitä minä tahi minun takaseni."
"No nyt on helvetti!… No, juonitelkaahan minun kanssani!" sanoi
Dampbell uhkaavana ja meni kamariinsa.
Tapani jäi nyt odottamaan kuin toisesta kädestään Dampbellin julmana näyttäytymistä ja mielessään määritteli, minkälaisena se nyt tulee. Varmaan se tulee lakkiaan pieksäen noitumaan hänelle. Tai jos se tulisi tavattoman hyvänä häntä houkuttelemaan lähtemään, että siten saisi tahtonsa täytetyksi.
Dampbell ei tullut kumpasenakaan, jäi vaan sydäntään sulailemaan sisälle. Siellä hän kävellä taahkaili sinne tänne, ravisteli päätään, repäsi aina väliin korvallistaan ja sipitti: "Jos olisi nimismies likempänä, niin näyttäisin! vaan mikäpä sen kymmenen peninkulman päästä tänne lauloi. Ääh… Tuli ja leimaus!… Mutta kun Tapanikin äkäytyi… Se varmaan illalla loukkautui minun ivastani, mutta kyllä se siitä kestyy." Hän pani piippuunsa aina verestä tupakkaa ja poltti ja poltti, kävellen edestakasin levottomana. — Viimein hän istui keinutuoliin, nojasi ohimonsa vasempaan käteensä, jonka kyynäspää oli varattu keinutuolin kaiteeseen, ja oikean kätensä sormien välissä härvelinä pyöritti pitkää piippuaan. Istui siinä sitten silmät tulisina kiehuen.
Mutta vähitellen hän siitä rauhoittui. Hän rupesi hiljalleen viheltelemään, nousi ja otti Tapanin kartottamat tauluarkit, vertaili niitä toisiinsa ja etsi vikoja. Niitä katsellessa hänelle kuitenkin juohtui jotakin mieleen. Hän heitti tauluarkit käsistään pöydälle, meni kiirein askelin pirtin ovelle ja tyynesti sanoi: "Tapani tulisi tänne."
Tapani pyörähti menemään. Kamariin tultua seisattui aivan kynnyksen eteen.
Dampbell meni pöytänsä luokse, katseli vielä hetken niitä karttoja, mutta viimein kääntyi Tapaniin ja sanoi: "Tulin ajatelleeksi ja päättäneeksi, kun tässä on näin hyvä huone, että minä rupeaisin tässä tekemään sisätöitä ja te tekisitte ulkotöitä sen mukaan kuin minä ohjaan… Te hankkisitte miehet kokoon ja rupeaisitte tätä itäpuolista osaa mittaamaan. Nyt miehet kokoon ja menette!"
"En luule että tänä päivänä ovat ne kenenkään käsissä, vaan huomiseksi voin ne hankkia", sanoi Tapani.
"No, vaikkapa huomiseksi", sanoi Dampbell istuessaan keinutuoliin, ja rupesi rauhallisena täyttämään piippuaan.
Tapanin mentyä Dampbell kutsui talon emännän huoneeseensa ja pyysi istumaan tuolille. Kun hän näki emännän kasvoissa aran punastuksen ja salaisen kylmyyden, niin palavilla silmillään valellen emäntää, tekeytyi niin herttaiseksi kuin vaan taisi ja sanoi:
"Te, emäntä hyvä, mitäs sanotte kun minä olen aikonut teillä tulla viipymään?"
"Kuinka kauan?"
"Muutamia kuukausia."
"Muutamia kuukausia… En luule että se käy laatuun", sanoi emäntä tyynesti.
"No, mutta onhan tässä huoneita vielä talon väellekin, jos minä tässä yhdessä asun, maksua vastaan tietysti", sanoi Dampbell, nyökäyttäen päätään viimeisille sanoille.
"Kyllä huoneitten vuoksi, vaan muuten —."
"Mitenkä muuten?"
"Muuten vaan luulen, ettette tulisi menestymään."
"Minkä lemmon tähden?"
"Juuri sentähden. Meillä ei siedetä kiroilemista, lastenkaan tähden; eikä tuon kuuleminen ole hupia aikuisillekaan… Isäntäkin on siitä niin vihanen, että jos olisi tänä aamuna sattunut metelinne kuulemaan, niin uskon ettette olisi paljon painaneet portille viedessä, ja takaisin tulemisesta ei olisi ollut puhettakaan."
"Aivanko totta?"
"Kyllä se on juuri totta."
"Minulla pisti vihaksi kun se pöljä tuli minua käskemään. Minua, komisioni-insinööriä, tuli herättämään kuin ruotilaista."
"Ei se mies ole pöljä. Se on viisaimpia miesten joukossa ja täsmällinen kaikessa", sanoi emäntä vakavasti.
"Olkoon mikä tahaan miesten joukossa, vaan ei se nyt kuitenkaan ollut oikein, että hän hattu päässä tulla torjotti… Toisin olisi ollut laita, jos esimerkiksi te olisitte tulleet kahvin kanssa ja kertoneet asian."
"Minähän lupasin tulla vasta yhdeksän aikana tuomaan kahvia, niin eihän se ollut minun asiani ennen tulla."
Dampbell näytti hetkeksi sulkeutuvan itseensä; veteli piipustaan savuja, ylähuulen partansa läpi puhaltaen niitä ulos. Viimein hän hieman nureksien sanoi: "Minulla on luonto pikainen. Se joskus syttyy kuin tuli tappuroihin… Kyllä minä ymmärrän, että olisi se tänä aamuna vähemmälläkin välttänyt. Mutta se on ollut joka on ollut, emme saa syötyä takasin. Emme huoli ruveta jälelle mennyttä kiveä katsomaan. Mennään vaan eteenpäin ja ruvetaan tässä yhdeksi taloksi. Eikös niin, emäntä?"
"No, saahan tuota koettaa", sanoi emäntä hymyillen.