XII LUKU.
Tänä aamuna oli Dampbell tavallista iloisemmalla tuulella ja emännän aamukahvia viedessä oli jo vaatepäällä. Olipa jo pessyt kasvonsa, kammannut partansa ja tukkansa parhaimman mukaan. Tämän nähtyään emäntä hieman säpsähti ja vilkasi tuvan seinällä harvakseen käydä loksuttelevaan, isotauluiseen seinäkelloon. Mutta kello oli kun olikin yhdeksän, kuten pitikin olla aamukahvia tuodessa. Emännän kasvoihin palasi tavallinen hymy ja hän kääntyi tarjoamaan kahvia.
Dampbell tahtoi nyt olla lystikkäällä tuulella ja ilosta loistavin silmin sanoi: "Arvatkaapa emäntä mitä minä nyt olen miettinyt ja päättänyt?"
"Mitenpä minä sen toki arvaisin mitä se insinööri milloinkin miettii. Insinöörienhän juuri sanotaan olevan oikein sitä väkeä, jotka miettivät ja kykenevät miettimään sitäkin johon tavallinen ihmisjärki ei riitäkään."
"Sen te sanoitte oikein. Mutta nyt minä en sentään ole miettinyt mitään erinomaista, mietin vaan kotiin lähtöä ja päätinkin lähteä ihan tänä päivänä."
"Vai jo ihan tänä päivänä! Sepä on äkäistä hommaa."
"Niin se on. Mitä minä mietin, minä myöskin päätän."
"Miten se kotiin lähtö nyt näin heti tapahtuu? Sanoittehan viipyvänne muutamia kuukausia ja nyt olette vasta ollut kolme viikkoa?"
"Sen sanoin siltä varalta etten joutuisi valehtelijaksi, jos asiat vaatisivat viipymään kauemmin, vaan nyt olen saanut täällä työt järjestetyiksi oikealle tolalle ja kun työt ovat näin yksinkertaista laatua, mittausta ja mittausta ja aina vaan mittausta, jonka Tapani kykenee hyvin tekemään, kun olen sen hänelle opettanut, niin minä olen täällä joutilas kuin Piikin Kalle Pietarissa."
"Onhan se mukavaa päästä kotiin. Näkee ihan päältäpäin insinöörinkin mielen, että somalle ja mukavalle se, entisen miehen sanaan, tuntuu päästä kotiin, varsinkin näin pahalta perältä. Insinöörillä lienee siellä nuori rouvakin ikävöimässä, kuinka nuori lieneekään."
"Minä olen neljänkymmenen kahden ja rouvani on kuuttatoista vuotta nuorempi minua. Sanokaapa nyt kuinka vanha hän on."
Emännän suuret silmät seisattuivat ja kääntyivät rävähtämättä katsomaan laipion rajassa riippuvaan isännän haukiuistimeen ja kasvotkin tulivat vakaviksi. Mutta pienen tuokion perästä hän sanoi: "Kylläpä se on nuori, se kai on vasta kahdenkymmenen kuuden. Melkein tyttäreksi sopisi ikänsä puolesta."
"Melkein. Mutta sopii se silti rouvaksikin."
"Eipä oikein… Miten semmoinen suuripartainen, ikänsä elänyt mies kuin tekin voitte olla yhdenvertainen kuudenkolmatta vanhan naishuplakkeen kanssa?"
"Mitäs yhdenvertaisuutta minulla hänen kanssaan pitäisi olla?" sanoi
Dampbell.
"No, kuinkas muuten? Tokihan nyt saman avioparin täytyy olla yhdenvertaisia ja ymmärtää toisiaan, mutta täydellisesti toistensa ymmärtäminen ei liene mahdollista muilla kuin samanikäisillä."
"Ymmärtää toisiaan? Niinkö?"
"Niinpä niin. Kuinkas muuten?" sanoi emäntä katsoen Dampbellin silmiin ja hymyillen tehtyä hymyä.
"Tehän luette, että vaimo on luotu miehen tähden eikä miestä vaimon tähden. Ja juuri sen laskun mukaan vaimolla ei ole mitään ymmärtämistä miehestään, mutta miehen, joka on vahvemmalla luonnolla varustettu, täytyy ymmärtää vaimonsa heikommaksi astiaksi ja se sen kyllä ymmärtääkin. Ja sen se kun ymmärtää, niin muuta ei tarvita."
"Niin nainenko teidän kirjoissanne on vaan käsissä kanneltava nukke?
Minä en kuitenkaan sellaiseksi rupea."
"Niin, kun olette onnistunut miehenne saamaan tohvelinne alle ja olette nyt miehenne pää eikä mies vaimon pää. Olette kääntänyt nurin Jumalan luomisjärjestelmän, mutta minun kanssani se ei kävisi päinsä."
"Mutta minäpä en teidänlaisestanne miehestä huolisi, vaikka leskeksikin joutuisin, sitä vähemmän olisin huolinut ollessani vielä tyttönä", sanoi emäntä, lähtien helmojaan heilauttaen kyökkiinsä.
Tämän nähdessään Dampbellin kasvopäihin kihahti punasia pilperoita, ja ylenkatseellisesti syrjäsilmin katsoen hän heitti kahvikupit pöydälle, josta rämähdyksestä emäntäkin kuuli, että hänen viimeinen sanansa ja käytöksensä ei miellyttänyt Dampbellia.
Siitä ei emäntä kuitenkaan ollut milläänkään, vaan entistä loistavammin silmin ja leveästi hymyilevin kasvoin toi lisää kahvia. Dampbellkaan ei ollut äskeisistä tietävinään, vaan kahvikuppia ottaessaan emännän hopeanväriseltä, laajalta tarjottimelta alkoi kysellä, kuka tämän kylän miehistä olisi osaavin tämän joen kulkija, kuka esimerkiksi osaisi Narkauskosken parhaiten laskea, ettei tarvitsisi rantaa myöten kävellä, ja että laskenevatko ne Kallioköngästä ja Patoköngästä ollenkaan venheellä?
Emäntä ei sanonut tietävänsä eikä tahtonutkaan tietää mitään, sanoi vaan että miehet ne sellaisista asioista tietävät, ja kääntyi lähteäkseen huoneesta, mutta pyörähti takaisin ja sanoi: "Luulisin että Harjun äijä, se mustapartainen, juutalaisen näköinen äijä niistä parhaiten tietäisi. Hän niissä koskissa tietää jokahisen kiven kolonkin, ei ainoastaan venheväylät, sillä hän on kaiken ikänsä joka syksy puurajastanut siellä lohia tuohustaen."
"Vai niin. No sepä hyvä! Minun täytyy Harjun äijä kutsua tänne", sanoi Dampbell ihastuneena ja rupesi kiireen vilkkaan ryyppimään kahvia, josta päästyään hyppäsi seisaalleen ja itsekseen tuumien: "Tupakka päälle, sanoi Vänni kun vihiltä pääsi", pani piippuunsa tupakkia ja ulos kävellessään sytytti sen ja veteli suun täyteisiä savuja ikäänkuin äkäpäissään.
Illalla Tapanin metsästä tultua ja hänelle annettuaan viimeiset ohjeensa, Dampbell lähti kotimatkalleen, joten Tapani jäi yksinään toimittelemaan mittaustöitä.
Tämä aika kului Tapanilta ilman mitään erityisiä tapauksia. Työnsä hän sai vasta marraskuun alussa niin loppuun että pääsi niistä irti. Nyt hän juuri oli kotimatkalle lähtemässä. Viime yönä oli satanut lunta, että maalla oli jalkaisku ja metsä oli huurteesta sujuksissa. Joessakin kulki virran mukana hyydelauttoja melkein kantenaan, ettei venheellä kulkemisesta voinut olla puhettakaan. Tapanin täytyi siis ottaa matkakapineensa selkäänsä ja lähteä jalkapatikassa tallustelemaan kotiin päin. Yli kaksikymmentä peninkulmaa hän siten sai kulkea ennenkuin pääsi sellaisille teille, joilla voi ajaa hevosella. Marraskuu olikin jo puolivälissä, kun kauniina kuutamoiltana, reen jalasten kovasti kitistessä pakkastuneessa lumessa Tapani pääsi Dampbellin kotiin.
Nähtyään Tapanin reen pysähtyvän kartanolleen Dampbell kiirehti pitkävartisine piippuineen avopäin ulos ja mataloilta portailtaan iloisesti huusi: "Ainahan elävän silmät näkee. Olen jo luullut kuolleheksi, kalmahan kaonneheksi, kun en moneen monituiseen viikkoon ole saanut mitään tietoja."
Tapani, joka oli vilusta kontetuksissa, ettei kieli tahtonut suussa kääntyä, kun lähes kolmen peninkulman taipaleen yhteen mittaan oli kesävaatteisillaan talvipakkasella kyyröttänyt reen perässä, ei vastannut mitään. Vasta Dampbellin luokse päästyään hän tervehtiessään sanoi: "Nyt on tosi kylmä", ja kiirehti huoneeseen.
Dampbell nyt ihan juosten kiirehti kyökkiin piikoja potuuttelemaan että tuotaisiin Tapanille teetä, ja heti sitä tulikin oikein monenlaisten leivosten kanssa.
Sen juotuaan Tapani puistalti hartioitaan ja ilostuneesti sanoi: "Sepä tuntui paremmalle kuin hyvälle. Aivan rupesikin kylmä hätää näyttämään loppumatkalla. Sitä kun päiväkaudet tulee näin keveillä vaatteilla reessä olemaan, niin kerkiää talven ilma tunkeutua ihan ytimiin asti."
"Aivanko noilla pikkutakkisillanne koko matkan olette tehnyt?"
"Aivan. Mistäpäs minulla lienee muuta ollut."
"Olisitte ostanut oikein lappalaiset turkit, niin olisitte tarennut."
"Ei ollut rahaa. Jos en olisi Merikaupungissa saanut velaksi kahtakymmentä markkaa, niin olisin saanut apostolin kyydillä tulla koko matkankin, nälkä toisena toverina. Yli kaksikymmentä peninkulmaa sieltä alkumatkasta aina tänne Jormakan kylään asti tulinkin jalkapatikassa; vaikka lunta oli maassa puolisääreen."
"Mitä tuhannen täytistä te siellä niin myöhään rupesitte olemaan, olisitte tullut jo venhekelin aikaan."
"En heittänyt kesken sitä mittausta."
"Kesken? No joko ne sitten tulivat koko jakokunnan maat mitatuiksi?" kysyi Dampbell silmät suurina.
"Kartalla ovat."
"Aivanko niittypalstoineen, kaikkineen?"
"Aivan on… Sehän se Lainiojoen perukka veikin pari viikkoa… Mutta se oli kuitenkin hauska retki. Siellä elimme oikein muinaissuomalaisten elämää. Meillä oli muutoin pyssyn tapainen, uistin ja onki matkassa, jotka meitä kuuttatoista miestä elättivät. Metsä rymisi lintuja täynnä ja niitä sillä pyssyräikällä saatiin niin paljon kuin vaan jaksettiin syödä, ja kun ruuan muutosta tahdottiin niin uistimella temmottiin joesta lohia ja taimenia ja perho-ongella harreja ja rautuja niin paljon kuin halutti. Niitä syötiin miten osattiin, ja osattiinkin sitä, sillä leivät siellä eivät paljon kuluneet."
"Taisi se pyytö sentään viedä aikaakin, että joudettiinko sitä muuta paljon tekemäänkään kuin metsästämään ja kalastamaan", sanoi Dampbell hymyillen.
"Kumpaisenkin tekivät ne kaksi miestä, jotka ruokavaroja kuljettivat työn mukana… Katsotaanpas niitä tauluarkkeja, niin kyllä näette että on siellä tehty muutakin eikä vaan metsästetty ja kalastettu."
Sen sanottuaan Tapani purki karttakäärönsä ja äänetönnä erotteli niistä ne tauluarkit, mihin oli Lainiojoen niityt mitattu. Sitten hän levitti yhdeksän tauluarkkia Dampbellin suurelle työpöydälle ja ylpeillen sanoi: "Eikös rupea näyttämään, että on siellä tehty muutakin kuin metsästystä ja kalastusta?"
"Ovatko nämä nyt kaikki niitä niittypalstoja?" sanoi Dampbell silmät renkaisillaan.
"Tämä on, näette, yhtä palstaa, yhtä Lainiojoen palstaa. Näette, tässä halki näitten kaikkien tauluarkkien juoksee tämä sama Lainiojoki, ja on tätä yhtä palstaa vähän yli kuuden kilometrin."
"Yli kuuden kilometrin!" huudahti Dampbell ihastunein kasvoin.
"Kuusi tuhatta kaksikymmentä viisi metriä pitkältä sitä on, mutta siinä ovatkin koko sen kylän ulkoniityt. Yksikantaisia rääsyniittyjä ei olekaan ollenkaan."
"No on tuota tuossakin, kun kohta puolet koko lohkokunnan maa-alueista."
"Ei toki sentään kolmatta osaakaan. Kaksikymmentä kahdeksan täyttä tauluarkkia on muuta maata, mutta näissä arkeissahan on monessakin sentään enempi puoli tyhjää."
"Mutta paljonhan siitä lohosta sentään karttui. Kaksikymmentä kahdeksan tauluarkkia… Ja sekö on sitten koko lohko mitattu?"
"Aivan on laidasta laitaan, ja siinä ne nyt ovat koko sen jakokunnan maat", sanoi Tapani itsetietoisesti, painaessaan kädellään Dampbellin työpöydälle asettamaansa tauluarkki-pinkkaa, ja tuntui kuin siinä piilisi jonkunmoinen muistojen aarre. Vielä istuttuaan tuolille, toiselle puolen huonetta, menivät hänen silmänsä siihen tauluarkki-pinkkaan. Tuntui siltä kuin se puhuisi jotakin mieluista satua, johon olisi liitetty nekin hauskat syksyillat, mitkä Lainiojoen erämaassa nuotiotulen paisteessa metsokeittoa ja paistettua lohta syöden vietettiin, revontulten hulmutessa metsässä.
Dampbell oli nyt tavattomasti mielissään, mutta ei hän kuitenkaan Tapanin töistä enempää puhellut, rupesi vaan kertoilemaan kesän toimistaan kotona.
Tapanista tuntuivat ne mitättömiltä ja mauttomilta. Saadakseen sentähden puhetta toisaalle hän kääntyi katsomaan akkunasta ulos, missä täyden kuun valaisema lumen pinta kimalteli, jättäen siihen harmahtavia kasvattipuitten suojaamia levyjä. Tuokion niitä katseltuaan Tapani hymähti ja sanoi: "Olen aina kuullut puhuttavan revontulista ja nähnytkin niitä taivaalla, mutta viime tiistai-iltana sain nähdä ihan käsistäni ja olla niitten sisässäkin."
"Miten niin?"
"Kuljin metsätaivalta Miekojärven ja Meltosjärven kylien välillä, niin ihan niiltään nimiään alkoi metsässä hulmahdella ja syttyi se aivan tyhjästä synnyttämättä mitään ääntä, ja aina väliin hulmahti metsä niin täyteen sitä vaaleaa ja vaalean sinertävää kaasua tai usvaa, ettei tahtonut eteensä nähdä… Olisi ollut hieman kaameaakin, jos olisin ollut yksinäni, vaan kun oli kumppalinani Kuikkalan Jörkki, joka oli monasti ennen olut samallaisessa kylvyssä, niin tuntui se vaan hauskalta."
"Ja metsä humisi täynnä revontulta", sanoi Dampbell hymy kasvoissa.
"Niin. Kyllä sitä aina välistä oli aivan metsän täydeltä. Ja se kumma, että vaikka se ihan silmänräpäyksessä hulmahti, niin ei synnyttänyt pienintäkään ääntä eikä puitten hienoimmatkaan oksat vähääkään värähtäneet, ei enempi sen tullessa kuin lähtiessäkään. Tuli tyhjästä ja katosi tyhjäksi aina siksi kunnes taas hulmahti uudestaan."
"Mutta olikohan se revontulta? Eiköhän se ollut jotakin metsäkalman savua. Hyvähän olisi ettei olisi teihin taas joku kalma tarttunut", sanoi Dampbell ja sanoista selvään kuului ettei hän uskonut koko kertomusta.
Tapani kääntyi katsomaan ulos, jääden mykäksi. Ja kun Dampbellikaan ei siinä hetkessä jatkanut, niin Tapani saadakseen puhetta alkuun sanoi: "On sitä sentään muistella aikaa siitä kun kotoa lähdin, mutta huomen iltana siellä taas lienen."
Silloin Dampbell tosissaan sanoi: "Ei puhuta nyt mitään kotiin lähdöstä. Minä tahdon teitä nyt pitää vieraanani, ainakin yhden viikon. Meillä on teille aivan omituinen huonekin tuossa pihan toisella puolen, tuo nuoren herran tupa, kun se ei ole nyt kotona. Levähtelette ja virkistelette itseänne tässä matkanne vaivoista. Eikä meiltä pannakaan lähtemään jalkasin, meillä on hevosiakin saattamaan ainakin ensi taipaleen päähän."
Dampbellin puheessa tuntui jotakin salattua, jonkatähden Tapanin mieli värähti, ja hän pyydellen sanoi: "Kyllä minä kuitenkin tahtoisin huomenna päästä kotiin."
"Mikäs sinne nyt sellainen kiire? Olkaahan vaan nyt täällä vieraanani edes yksikään viikko. Sitten ette tarvitse kurjana väsyneenä mennä kotiin, vaan heti tultuanne kykenette pajassa paukkamaan, kuten ainakin levähtänyt mies", sanoi Dampbell, piippunsa varren nenällä ylähuulensa partaa käännellen puoleen, ja toiseen.
Tapanista tuntui hirmuiselta jäädä viikkokaudeksi Dampbellin kotiin, jossa tuskin saisi rauhaa pilaamiseltakaan, ja Dampbellia ei käynyt laatuun suututtaminen, kun oli kesän palkka saamatta. Nyt tunsi Tapani olevansa sellaisissa kahleissa, joihin ei uskonut eläessään joutuvansa. Puhumattomana hän vaan istui ja akkunasta katseli kuutamo-yöhön.
Seuraava päivä oli kaunis päivä, niin kaunis kun marraskuun puolivälissä voi olla. Auringonpaiste sulatti seinämillä lunta ja puitten oksista tippui kuura ja satanut lumi auringonpaisteen vaikutuksesta. Tapanissa syntyi ihan polttava halu päästä lähtemään kotiin. Hän meni Dampbellin luokse, ja tekeytyen niin nöyrän näköiseksi kuin vaan taisi, sanoi: "Kyllä minä kuitenkin tahtoisin päästä kotiin näkemään kotilaisiani. Jos insinööri olisi hyvä ja maksaisi minulle sen palkka-vähäseni; en voisi rahatta mennä kotiin, kun koko kesänä en ole lähettänyt penniäkään."
"Hm… Mikä se sellainen hätä. Kyllä minä maksan sitten kun minun aikani tulee. Ollaanhan nyt tässä tämä viikko. Olenhan minä sanonut että pidän teitä vieraanani nyt tämän viikon", sanoi Dampbell ystävällisellä tavalla, vaan ei kuitenkaan voinut salata salaista iloansa, josta Tapani ymmärsi että nyt sitä kostetaan sitä, kun hän ei keväällä ruvennut navettaan vesikourua tekemään.
Tapani kulutteli nyt aikaansa miten osasi. Viikon kuluttua hän uudisti pyyntönsä päästä kotiin. Dampbell tekeytyi asialliseksi ja tolkussaan sanoi: "No, nythän sitä jo onkin toisenlainen lähteä kotiin kuin Lapista tultua. Mutta tänä päivänä eivät jouda hevoset kyytiin, vaan huomeneksi järjestetään asiat niin että pääsette lähtemään. No, huomenna sitten!"
Tämän viimeisen lauseensa Dampbell sanoi reippaasti huudahtamalla ja katsoi Tapania silmiin, nähdäkseen mitä tämä ilmotus vaikuttaa.
Tapani ei siitä ollut millänsäkään, umpimielisenä vaan ajatteli: pitäneehän kortteli kestää kun kyynärä on kestetty — ja lähti ulkokausteelle aikansa kuluksi kävelemään. Mutta sielläkään hän ei tahtonut mitään nähdä eikä kuulla, koetti puristaa itsensä ettei ajattelisikaan mitään.
Tulevana yönä Tapani nukkui tavallista sikeämmin ja oli päivä jo harmaan hevosen kokoinen, kun seiniä täristävästä tuiskun jyrinästä heräsi. Säikähtyen hän hyppäsi vuoteeltaan akkunasta näkemään ulos. Mutta ulkona satoi lunta taivaan täydeltä ja ankara tuuli pelmuutti pehmyttä vitiä, ettei nähnyt yli kartanon. Sen nähdessään Tapani huokasi syvään, purasi hampaansa yhteen ja itsekseen sanoi: "Nyt se veitikka tekee tuosta tuiskusta tekosyyn, ettei päästä tänäkään päivänä." Se pelko kuitenkin oli turha, sillä tuskin oli hän ehtinyt pestä kasvonsa ja pukeutua, kun piika huppukorvin juoksi yli kartanon ja tempastuaan oven auki kiljahti: "Insinööri kutsuu teitä sisälle!"
Tapani ei odottanut toista käskyä, vaan lähti samassa avauksessa ulos ja piian jälessä kynttä kantta juoksi kartanon yli, ettei tuisku kerkiäisi lumittaa vaatteita.
Astuessaan Dampbellin huoneeseen hän jäi lattialle seisomaan hieman hämmästyneenä nähdessään Dampbellin olevan juuri kuin matkaan valmistautumassa. Kasvot pestyinä, tukka ja parta kammattuina hän seisovillaan kiireen kautta tunki tupakkia piippuunsa. Mutta Tapanin huomattuaan hän heti sanoi: "Minä kävin renki Aatelle sanomassa että toimittautuu teitä kyytiin, mutta tämäkös siitä noituilemaan, ettei hän tämmöisellä ilmalla lähde, juuri kuin se nyt sää tarttuisi sääreen. Mutta kyllä minä sille sanoin, että meillä lähdetään silloin kun aiotaan, eikä rengit ole meidän lähtöjen määrääjiä."
Sitten hän viittasi pöydälle viisi- ja kymmenmarkkasista ladottuun rahaläjään, ystävällisesti sanoen: "Siinä on nyt teille kaksisataa eturahoiksi. Sitten revisionin jälkeen, kun teidän töistänne olen saanut, annan lisää. Ja nyt lähtekää kotiin!" Tämän viimeisen lauseensa hän sanoi iloisesti huudahtaen ja ilosta palavin silmin ojenti pitkäsormisen, laihan kätensä hyvästelläkseen, ja toivottaen terveyttä vastakin kykenemään lähtemään puristi lämpimästi Tapanin kättä. Samassa renki Aatekin alakartanosta ajaa hurahutti ja seisautti rekensä juuri porrasten eteen, jolloin Dampbell viimeiseksi sanakseen iloisesti huudahti: "Nyt ei muuta kuin suti puti tielle!"
Tapani juoksi nyt huoneestaan pienen laukkunsa kintasresut käsiinsä ja juosten hyppäsi rekeen, jolloin reki pääsi irti ja Dampbellin iso musta täyttä kyytiä juosta röhkäsi kylälle viepää kujaa, jonka öinen tuisku oli täyttänyt lumella ihan aitojen tasalle. Reki nyt vuoroin sinne, vuoroin tänne nujerrellen kulki aivan lumen sisässä, jota vielä tuiskukin pölisti, jotta ei tahtonut saattaa hengittääkään sakeassa tuprussa.
Pitkän tuokion perästä kuitenkin tie johti korkean ja tuuhean petäjikön suojaan, jossa tuisku jyrisi vain puiden latvoissa.
Tapanista oli kaikki tähän asti ollut kuin hajanaista houreunta, jota voi nähdä silloin kun pää on jonkinlaisen aivokuumeen tapailemana. Nyt hän vähitellen tointui näkemään itseään ja kohtaloaan ja huomasi olevansa kaulaa myöten lumeen haudattuna. Hän pyysi Aatea pysäyttämään hevosen ja tyhjentämään lunta vähemmäksi reestä. Nyt kallistettiin reki ja tyhjennettiin lumi, jota tehdessä Aate hammasta purren kiroili ja sadatteli, että: "Tässä talossa sitä ei koskaan eikä mihinkään osata lähteä muulloin kuin jumalattomalla ilmalla! Oli se kesällä tai talvella, kun milloin vaan syntyy paha ilma, niin kyllä tietää että nyt se on taas lähtöpäivä."
"Kyllä kai viime viikolla olisi ollut kauniitakin ilmoja tehdä tämäkin matka, ja tällaisilla matkatamineilla olisi minullekin ollut toista kun nyt", sanoi Tapani hieman harmissaan.
"Piruusissaanpa se teitäkin kiusasi, kun tiesi teillä olevan ikävän kotiinne. Oli sille meidän timperille, joka uuteen talliin sillan niskoja laittaa, kertonut että hän nyt kostaa sen, kun te ette olleet keväällä ruvenneet siihen uuteen navettaan vesikourun tekoon. Sillä p——llä pitääkin aina olla yksi kiusattava. Silloin kun ei saa muita niin kiusaa omaa rouvaansa."
"Se rouva näyttää niin kelpo ihmiseltä."
"Se on ihan ihmisten parhaita. Sillä saa rauhan, se ei ole kynsin hampain piikojensakaan kimpussa, kuten tuo ukko, joka kiertää jokaista kuin piru pappia ja hakee nokkansa tietä kuin sika päästäkseen riihen eteen."
"No, miten ja mistä syystä se rouvaansa on kiusaavinaan?"
"Syytäkö se piru tarvitsee! Ihan ihto aikojaan kun juohtuu mieleen, niin yökaudet passauttaa itseään ja valvottaa rinnallaan siksi kun on nousun aika, jolloin rouvan täytyy tulla talousaskareihin. Silloin se paholainen itse rupeaa nukkua hahottamaan; sen ajan sitä sitten kaikki saa olla rauhassa."
Nyt oli reki saatu tyhjäksi. Tapani kääriytyi hevosen loimeen, jonka Aate sattumalta oli pannut rekeen, ja kun ilo kotiin pääsemisestä ja siitä, että vihdoinkin oli päässyt kiusaajasta, lämmitti mieltä, niin tuisku ei tuntunut miltään. Tuntui vaan somalta, kun tunsi reen olevan kiireessä kulussa ja jouduttavan kotiin pääsöä.
* * * * *
Oli jo ilta pimenemässä melkein pimeimmälleen ja tuisku jyrisi ensistä ankarammin, että nurkat vinkuivat ja viiri rämisi tangossaan ihan kuin tuskassa. Maria oli ilta-askareiltaan tultuaan riisunut kenkänsä ja lämmitteli jalkojaan iloisesti palavan takkavalkean ääressä, hymyillen katsellen valkean toisella sivulla olevaa Hilmaa, joka kapaloi posliinipäistä nukkeaan ja laulaa lirkitteli:
Elä itke ilman syyttä, elä vaivatta valita…
Mutta tähänpä katkesikin Hilman laulu, kun lumisena ja vilusta kontettuneena mies työntyi huoneeseen. Hilman ja Marian silmät terottuivat kiinteästi tulijaan, mutta samassa Maria hyppäsi pystyyn ja huudahti: "Isä!… No, tuiskuko sinut nyt lennätti siihen! En yrittänyt tuntea, kun on niin parrottunut ja luminen kuin koira!… Ja niillä ketineilläkö sinä olet henkesi pitänyt tuommoisessa ilmassa?"
"Näillä kai sitä on tarettu", sanoi Tapani hieman väristen, ja ensin tervehdittyään Mariata kiirehti tervehtimään Hilmaa. Mutta tämä nähdessään hänen lähenevän koppoi nukkensa syliinsä, juostakseen piiloon. Kyyristyneenä loukkoon, naulassa riippuvain vaatteiden taakse, hän Tapanin lähestyessä rupesi hätäisesti parkumaan: "Elä, elä, elä tule!" ja sylin veti vaatteita itseensä niin lujaan kuin vaan taisi.
"Hilma rukka ei tunne enää isää", sanoi äiti ja kiirehti hyvittelemään: "Isähän se on! Katsohan, enhän minäkään pelkää, tämähän on isä, tullut nyt sieltä Lapista, josta on odotettu."
"Ei ole, ei ole", väitti yhä Hilma, mutta äänessä kuului kuitenkin, että kyllä hän silloin jo tunsi, vaan ei viitsinyt sanoa.
Tapani jätti nyt Hilman rauhaan ja istui keinutuoliinsa, missä hän, Marian keittäessä kahvia, kertoili kaikista matkansa tapahtumista. Tätä kuullessaan Hilma sormi suussa ja kainoudesta punastuksissaan hiipi Tapanin selän taakse, saadakseen tilaisuutta päästä kättä antamaan isälle. Sen huomattuaan Tapani huudahti: "No Hilma! Sinähän sitä olet kuitenkin se minun entinen Hilmani. Tuleppas syliini!… No mutta oletpa sinä kasvanut ja lihonut, olet raskas kuin mikäkin jysky… No, joko sinä nyt tunnet minut?"
"Jo."
"Mutta minkätähden sinä et äsken tuntenut?"
"Kun oli tuo parta", sanoi Hilma, sormeaan suussaan yhä pyöritellen, ja kirkkailla silmillään vilkasi isänsä partaan.
"Pitäisikö se ottaa pois tämä parta?"
"Pitäisi."
"Minkätähden?"
"Kun on niin ruma."
"Ovatko ne kaikki partamiehet rumia?"
"Ovat."
"Mutta mitenkäs se sinun lehmäsi, Muutikkisi, jaksaa? Onko sillä häntä alaspäin?"
"On."
"Onkos sulla monta lammasta?"
"Minulla on yksi ja äitillä kolme."
"Pässikö se on sinun lampaasi?"
"Ei ole. Se minua pelottaa kun se aina uhkaa pukata, kun minä karsina-aidan raosta pitäen omalle piitilleni leipää antaisin."
"Se uhkaa sentähden pukata kun sinä et hänelle anna leipää."
"Hänelle antaa äiti", sanoi Hilma ja painoi päätään isän rintaa vasten lujempaan, ikäänkuin lopettaakseen isän kyselyn. Maria sen nähtyään sanoi: "Taitaa se nyt sentään tuntua Hilmasta somalle oleminen isän sylissä. On sillä ollutkin jo monta ikävää. Syksykesällä jo usein ihan itsestään mällähti itkemään, kun ei tule se isä… Mutta ei nyt isä enää lähtenekään eikä jättäne meitä niin kauvaksi yksinämme."
"En lähdekään enää."
"Aivanko totta?"
"Kyllä se on juuri totta."
Tapanin sanoissa kuului luja päättäväisyys. Sen kuullessaan Hilma nyhjäytti ruumistaan yhäkin lujempaan isänsä rintaa vasten, ja ilosta hytkähti Mariankin sydän ja kirkkaat kyyneleet vierähtivät poskipäille.