II.
»Tapani, souata Samppaa.»
Talvinen aamupuhde oli. Päre palaa tuikotti nurkassa pihdissä ja tuuli huhahteli raskaasti nurkissa, kun heräsin yöunestani vanhassa kätkylonkamassa. Uneni läpi olin kuullut kireätä itkua ja siitä minä heräsinkin. Äkkiä selvenivät silmäni unesta ja hyppäsin jalan viljaan katselemaan, että mikä on liikkeellä. Vaan en huomannut mitään niin erittäin ihmeellistä. Äitini makasi ajastuneen näkösessä sänkylotiskossa ja eräs vanhanpuoleinen nainen istui pankolla ja piteli sylissään pienosta soikeata vasua, jossa oli valkonen riepumytty.
Se vieras sanoi, että
»tuleppas, Tapani katsomaan mitä täällä on.»
Toista käskyä en odottanut, juoksin ja kuikistin sinne vasuun. Näin siinä makaavan hyvin pienen punakan ihmisen, juoksin äidin luo, kysyin hältä hiljaa, että
»mikä se on tuossa vieraan vasussa?»
»Pieni poika», sanoi äiti. »Tuo vieras oli sen löytänyt saunan sillan alta.»
»Viepikö se pois mukanaan?» kysyin vähän pelossani, että jos tuo vienee sen löytökäisen.
»Ei suinkaan se vie», sanoi äiti. »Eikö tuo antane minulle tuota.»
Vieras naurusuin toi sen vasun äidin viereen.
Kun näin että se annettiin äidille, niin aloin houkutella sitä vierasta hakemaan toista minullekin. Vaan äiti sanoi, että
»pidetään yhteisesti tämä. Saat veikoksesi.»
»Pidetään», sanoin vähän verran ilossani ja aloin koetella etusormellani pienen pojan nokkaa ja poskia. Se oli minusta niin mieluinen, yhtä mieluinen kuin puuhevonen, jonka Pekka oli minulle tehnyt siellä toisessa talossa. Sitä hevosta minä sille näyttelemäänkin heti, vaan eihän tuo sitä nähnyt. Huuti ja melusi vaan. Kuitenkin oli se minusta mieluinen.
Joka päivä minä palasin sen ääreen ja pakkausin hypelöimään, niin että usein minut pois pyörähytettiin ja äiti sanoi:
»Ei se ole sinun leikkikalusi.»
Kului muutamia aikoja, niin alettiin sitä pientä ihmistä sanoa Sampaksi ja vallattiin minulta kätky sille Sampalle. Ja silloin muuttui asia. Kätkyestä en tahtonut luopua, kun se oli mielestäni minun omani. Ja siinä olin tottunut nukkumaan, niin muualla mielestäni en saattanut nukkua ollenkaan. Juonittelin vaan sen kätkyen tähden, ja joka kerran kun Samppa pantiin siihen nukkumaan, niin kävi kateekseni, että teki mieleni ajamaan se pois. Ja useinpa sattuikin että häiritsin hänen untansa, kun silmä sattui välttymään vanhemmilta.
Alettiin pakottaa minua souattamaan, muka kun olin siihen toimeen kaikkein joutilain koko talon rahvaista, sillä Katrinkin piti tehdä muuta. Ja se kun oli minua souvattanut, niin oli saanut osansa sillä kuitatuksi. Souvatus oli minusta vasten mieleen, kun oli kannemieltä kätkyen päältä. Ja tuntui tuskalle olla kätkyen korvassa, kun siinä piti olla alinomaa. Ja tuska tuli ylimmilleen, kun alkoi pakkautua uni ja nälkäkin apumiehiksi. Ei ollut minusta silloin enää mieheksi lapsenlikan tehtävissä. Vaan silloinpa sanottiin tiukasti, että piti ruveta pysymään paikoillaan, ja sanan vahvikkeeksi ilmausi seinän rakoon vesan latvoja, jotka kaiket päivät vouhottivat siinä muistuttamassa: Tapani souvata Samppaa! Meni mielestäni liiaksi poikkiloimeen, että piti minulta ryöstetyssä kätkyessä ruveta alituiseen toista tuudittamaan. Vaan siinä ei auttanut mikään kuin: käydä käsketyn piti.