IX.
Isoisäni tautivuoteella.
Se talvi, joka nyt seurasi, oli mitä onnellisimpia eläessäni. Ukko jäi meille, ja hänen kanssaan kyönäsin kuin juottoporsas. Hänestä en jäänyt en puunkaan taakse. Ja koko pitkänä talvena ei seonneet asiat niin pahasti, että olisi selkään minulle annettu. Sen ukon seura vaikutti sen. Iltasilla kun rupesimme olkivuoteelle nukkumaan, niin opetti hän minulle virren värsyjä ja rukouksia, joita käski aina maata ruvetessa lukea ja rukoilla Jumalaa, että ruma henki ei saisi yön pimeydessä tehdä meille pahaa. Joka ilta hän opetti aina jonkun värsyn, jota hänen ei tarvinnut monta kertaa parsiakaan, ennenkuin sen muistin.
Ja sillä tavoin meni talvi.
Kesä oli alussa, lehti alkoi tulla puuhun, nurmet alkoivat härmittää, kun isoisäni sairastui melkein äkkiä. Minun kävi säälikseni, kun näin, että ukko on kipeä, ja olisin tehnyt hänelle vaikka mitä hyvää. Itkin hänen vuoteensa vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi juttuja ja väliin luki virren värsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti minuakin turvaamaan luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa, kun pahat päivät tulevat.
Tautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siinä hän nousi kerrankin istualleen, katsoi ikkunasta ulos. Päänsä vapisi, äänensä värisi, kun tuumaili harvasteesen.
»Lehti puuhun, ruoho maahan, minä marras maanrakohon.»
Sitten hän lausui minulle: »Jo nyt on, poikaseni, surman suitset suussani, kalman käpy leuallani, tuonen ohjat olkapäillä.»
Hän painui vuoteelleen, kirkasta vettä ilmausi syviin silmäkuoppiin, ja suurina herneinä vierähti se vuoteelle, kun vanhus päätään kallisti. Syvältä näytti lähtevän ne tuskalliset huokaukset, joita hän kaikin voiminsa koetti pidättää, että ei ulos tullessaan synnyttäisi minkäänmoista ääntä. Helppoa se ei liene ollut, koska hiki juoksi joka karvan nenästä ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa kastui kuin järvestä nostettu. Ei hän puhunut, ei valituksen sanaa kuultu.
Minä itkin hänen jaloissaan, kun näin, että paras ystäväni oli niin kipeä. Vaan sitä en voinut ajatella, että voipi kuolla. Viimein asettui hänen tuskansa ja hän näytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli kotiin iltasella.
Aamulla kun heräsin, niin nukkui ukko rauhallisesti. Hän nukkui sitä unta, josta ei milloinkaan herää. Minä en tahtonut oikein uskoa, että hän oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana lepäsi tuo illalla tuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo syvät silmäkuopat, joissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli kurttuset kasvot, jotka illalla tuskasta punehtuivat, sammuneet olivat välkkyvät silmät, jotka säihkyivät kun hän kertoi elämänsä vaiheita, hermotonna retkotti tumma käsi, joka viime vuonna niin usein silitti päätäni ja taputteli olalleni, levollisina näkyi kuin vuori kesäpäivänä tuo tuhansien mielenvaikutusten reutoma, satojen maailman myrskyjen murtama ja kuitenkin voittanut korkea rinta. Autiona kuin maja saarella, jossa ystävä ennen on asunut, oli tuo vanhanakin urhollisen ja ryhdikkään näkönen mies, ei ollut rauniota parempaa nyt tuo kunnioitettu ystävä, jonka sydän vielä eilen sykki palavasta rakkaudesta minua kohtaan, jolle sulimmalla ystävyydellä toivotti Jumalan siunausta elämäni matkalle.
Kaikki oli siinä mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin seitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki semmoisen vääryyden, että vei parhaan ystäväni ja hyväntekijäni. Vaan siinä ei auttanut itku eikä valitus. Surma teki tehtävänsä.
Minä jäin orvoksi. Orvoksi jäin, sillä vanhemmistani ei tuntunut olevan mitään turvaa, synkkä pelko vaan heidän julmuudestaan kierteli tuntoani ja tuntui kuin olisi aina kappaleen repäissyt kierrellessään,