X.
Kissasta taas tuli harmi.
Nyt kun ei jäänyt minkäänmoista ystävää, niin rupesin opettelemaan lukemaan, ja siitäpä sainkin huvitukseni. Aloin lukea mitä kirjoja vaan saatavissa oli. Vanhukseni pakottivat aapelusta ja katkismusta lukemaan, vaan minä varastausin tutustumaan muihinkin kirjoihin ja miellyin enemmän siihen kiellettyyn hedelmään. Silloinpa vanhemmat kokonaan kielsivät muitten kirjain luvun, siksi kun on aapelus ja katkismus aivan selvä. Minä kun kaikkein mielusimmin luin raamatusta kuningasten kirjoja ja aikakirjoja, joissa on niitten vanhain miesten seikkailuja, niin vanhukset katsoivat sen synniksi ja sielun vihollisen työksi. Siinä oli heillä selvä todistus, kun minun mieleni riensi paremmin maallisten perään. Se oli perisynnin vika, jonka juuret piti nuorena saada revityksi. Ja jos ei hyvästä ollut apua, niin täytyi olla pahasta, arvelivat.
Mutta mitä enemmän komennettiin lukemaan niitä pakollisia kirjoja, niin sitä vastenmielisemmiksi ne kävivät ja sitä enemmän halutti vaan lukea maallisia kirjoja. Ja sepä veikin toivon vanhuksiltani. He alkoivat vaikeroida, että
»kyllä sen näkee, että sille ei ole apua. Vaan kunhan koettaa taivuttaa minkä voipi, niin eihän Jumalan tuomiolla anneta siitä syntiä.»
Ja siitä syystä tarkenikin selkänahkani mielestäni liikojakin kertoja.
Semmoissaan se meni aika edelleen.
Erään kerran tuli useita vieraita; oli sunnuntai, ja he rupesivat joukolla seurojaan pitämään. Isäni oli esimiehenä lukemaan saarnoja ja veisaamaan virsiä. Vaan kissasta minulle taas tuli harmi, kun heidän hartaudestaan huolimatta rupesin sille toiseksi sääksi. Äiti otti minua kädestä, suhahti korvaani jonkun nuhtelevan sanan ja alkoi taas muitten kanssa veisata höveltää. Mutta eipä aikaakaan, niin kissa siellä lattialla nosti häntänsä pystyyn, selkänsä köykkyyn, jalkansa niin pitkiksi kuin voivat venyä ja silloin laukata köykkäsi korvat pystyssä, ikenet irvellään, tehden matkallaan jos jonkinlaisia joutavia mutkia. Se kiepasi sen penkin alle, jossa minä olin istumassa, ja siellä se alkoi kopperehtaa muutaman pienen kenkärajan kanssa. Minäkin aloin kohdallani olevan penkinjalan juuresta varpaani kynnellä lattiata raaputtaa, niin silloinpa kissa kärähti kinttuuni täysin sylin, kynnet harallaan kimppusi ja kärysi, potki ja kuoputti minkä osasi. Minä ilosta ja säikähdyksestä päästin sellaisen äänen, että jokaisen silmät irtausivat virsikirjasta. Vaan siltä ei veisuu keskeytynyt. Äitini vaan sanoi hyvin katkeran haikeasti:
»Herra Jumala hyvästi siunatkoon tuota lapsiraukkaa», painoi päänsä alas ja kuiskasi tuskin kuuluvasti, »kuinka sinä ilkeät olla tuommoinen?»
Harmillisen näkösellä mielellä alkoi hän taas veisata ja äänensä vapisi. Kissapa jälleen kähähti jalkoihini, vaan minä päätin, etten päästä tällä kertaa mitään häiritsevää ääntä ja koetin pidättää sitä sisääni, että silmistä vesi tihisi ja poskeni pullistuivat kuin puhuttu rakko. Kissan into eneni, se liikkui nilkassani kuin tulen sammuttaja. Juuri virren nuotti sattui olemaan korkeimmillaan, niin silloin ratkesi siteet ja minulta porahti ulkoilmaan semmoinen ilonpurska, että sana katkesi jokaiselta kuin puukolla ja silmät erosivat kaikilla virsikirjasta. Muutamissa vieraissa synnytti niin imelää kutkutusta, että luuli olevan sen kissanpojan povessaan potkimassa. Silloin silpasi äiti kädestäni, läksi viemään pihalle sellaista vilkkaa, että varpaat vaan välistä maahan hippoivat. Tunkion liepeellä sai varpuja kouransa täyteen, riisui, pani pääni polviensa väliin ja ropotti selkään. Minä koetin kirkua ja ränkyä kuin syötävä, toivoin, että vieraat ehkä lähtisivät auttamaan, vaan äiti kääräsi pääni hameen mutkaan ja tukki suuni, että henkikään ei päässyt kulkemaan. En tajunnut paljon tälle ilmalle, kun hän minut irti heitti, sillä maailma oli mustana silmissäni ja korvat kihisi kuin saunankiuas vettä lyödessä. Selvittyäni ja kun olin halannut äitiä ja sanonut, että anna anteeksi, rakas äiti, niin oli kaikki sovittu. Äiti talutti seurapirttiin istumaan penkille, katsoi isän kirjasta missä asti virsi menee, haki sen ja alkoi veisata.
Minä menin karsinasoppeen ja koetin olla tyynessä kuin vahinko loukossa. Vaan en voinut itseäni hallita, sillä väliin aina nousi rinnastani kova nikkasekanen puuska. Kuumana viilteli selkävuoliani ja sekin lisäsi syytä itkuuni. Virsi oli loppunut, niin isä sanoi, että
»tuosta Tapani pahasesta ei näy kalua tulevan, jos sitä ei kovemmasti kuritettane.» Ja minulle hän ärjäsi: »Et ole lukenutkaan koko päivänä. Otapa kirjasi!»
Minä en toista käskyä odottanut, otin aapelukseni ja aloin ääneen lukea. Vaan pelkäsin, etten osaa kyllin hyvästi, ja kun tiesin olevani entistä ankaramman lain alla, niin ääneni väkisenkin tahtoi väristä. Isä tokasi äreästi:
»Mikä siinä kiikastaa, kuin et raittiimmasti saata lukea?»
Mutta kun lukuni siitä kävi yhä sekavammaksi, niin hyppäsi isä ylös penkiltä, tapasi tukkaani ja möykytti päätäni seinään, että jytisi kuin riihtä puidessa. Hampaat kirahtelivat yhteen isälläni ja hän rupesi pieksämään kuin mielivaivanen. Paljoa en olisi enää kestänyt, kun olin vastikään hengen rajoja myöten revitty. Sattui kummini, Keskitalon emäntä, ja kasakka Juho paikalle, niin että ottivat käsistä pois.
Kummilleni kertoivat vanhukset oikein sydämmen pohjasta lähtevästä harmista, että miten se on kovakorvanen ja miten tuossa seitsenvuotiaassa poikakuotassa on jo saanut ruma henki vallan. Toisia lapsiaan alkoivat kiitellä ja minua vaan laittaa. Kummini aikansa kuunneltuaan virkkoi siihen:
»Minä olin tuon kokosena aivan yhdenlainen ja luulivat kaikki, ettei minusta tule pahastakaan kalua, vaan kalunapa häntä on pidetty. Ei sitä vielä tiedä tuomita Tapaniakaan, siitä voipi tulla jalompi mies kuin näistä nyt kiitettävistä lapsista, se on nyt vielä uusi kiittää, kypsi laittaa.»
Äitini vastusti, että
»kyllähän sen nyt jo alkaa nähdä, ja sehän on aina, että joka ei parane se pahenee.»
Mutta kummin puhe sulostutti elämääni. En saata sanoa minkälainen kappale se oli mielestäni. Tuli hän pois lähtiessään vielä luoksenikin, silitteli päätäni ja pyyhki esiliinallaan silmiäni.
»Elä huoli olla milläsikään», sanoi, »kyllä sinusta mies tulee, kun jalka kasvaa, hammas karkiaa. Osaatko sinä jo lukea?»
»Osaan minä vähäsen», sanoin nyyhkyttäen. En saattanut oikein asettaa itkuani, vaikka se oli ilosta, kun kuulin että minussakin on jotain hyvän toivon sijaa.
»No, elä huoli itkeä, pilaantuu silmäsi. Anna hevosen huolla, pitkäjouhen juorrotella! Lähde nyt kanssani kotiin, niin annan sinulle kirjan, koska jo osaat lukea.»
He alkoivat hommata lähtöä ja minä olin aikeessa lähteä mukaan, vaan isä sanoi hyvin päättäväisesti, että
»Tapani ei saa mennä kylään. Kyllä ne siihen ovat oppimassa sittenkin, kun on korva korvan tasalla.»
»Kyllä se on koko herännyt, tuo Keskitalon akka», kuulin äitini puhelevan heidän mentyään. »On se koko kummi ja senlaisen se on hänkin valan tehnyt kummina ollessaan. Ilkeäisi, kelvoton, viedä mieroon sikiön, kun tuossa toinen koettaa paraansa mukaan opettaa ihmiseksi.»
Hetken perästä juoksutti naapurin poika meille sen luvatun kirjan, jonka nimi oli »Maunulan Matti». Siinä kerrottiin eräästä talonpojasta, joka isänsä kuoleman jälkeen oli tullut isännäksi ja muutamissa vuosissa juonut ja korttipelillä hävittänyt talonsa ja saattanut itsensä, perheensä ja vanhan äitinsä viheliäisimpään kurjuuteen. Se oli siis maallinen kirja ja se kannettiin oikein juhlariemulla palavaan uuniin. Katselivat ikäänkuin autuuden ihastuksella, kun kuitenkin tämän maailman tuli poltti niin jumalattoman kirjan.