XII.
Ensimmäiset omat vaatteet.
Kymmenen vuotias olin, kun tehtiin ensimmäiset omat vaatteet. Siihen asti olin pitänyt vanhoja muitten tähteitä, mitä rehkasta lienen milloinkin saanut tuulen suojaksi.
Katrille ja Sampalle tehtiin jo nuorempana uusia vaatteita, kun ne olivat nöyremmät ja hiljasemmat. Ja niitä käytettiin kirkossa ja kylässä. Minä kun olin turhuuteen taipuvaisempi, niin minua ei uskallettu ottaa mihinkään, pelosta että minut sielun vihollinen ottaa ihan elävänä selkäänsä. Siispä en tarvinnut uusia vaatteitakaan ennemmin, enkä sittenkään ehkä muuten, vaan papit alkoivat messussa kaivata lukemaan.
Messuunpa laittauttiin oikein koko veneellä kerran, kun oli lähimmäisessä naapurissa messu. Silloin tuotiin minulle päälleni pantavaksi uudet harmajat, puolivillaset vaatteet, joissa oli röijyn helma kolmesta kohti halki. Sillä ne olivat mielestäni pilassa koko vaatteet, vaan minkäpäs niille taisi, piti työntää päälleen ja messuun sitä vaan mentiin kuin mentiinkin.
Messutalon kartanolle menin muitten kokosteni poikanaskalien joukkoon. Mutta heti havaitsivat korttini, ja sanoi muutama mieheksi saapa poikatollisko:
»Ristuksen piiskariko tuosta kasvaa, kun on nuo viilekkeet selässä?»
Eräs taas sanoi:
»Karhu sitä näkyy tavanneen selästä, kun on kynnen jälet jääneet.»
Muuan sanoi:
»Keskitekonen se näkyy olevan tuo röijy.»
Ja niin osoittivat yksi yhtä, toinen toista. Minulla ei ollut minkäänmoista puolustuskeinoa, kuuntelin vaan vähän alamielisenä. Ajattelin että väärin tekevät, kun minua pilkkaavat, sillä enhän minä ole tahtonut mokomia leluja röijyni helmaan.
Miehet alkoivat tunkeutua messupirttiin, jossa jo pappi ja lukkari olivat. Pappi määräsi virren, lukkari alotti veisuun, muu rahvas rupesi säestämään. Virren loputtua eräs talonisäntä piti rukouksen, jota yksimielisesti polvillaan kuunneltiin. Siitä päästyä rupesi pappi tutkimaan »Jumalan kymmenistä käskyistä».
Minä kuuntelin oikein avossa suin, kun kuulin papin selittävän, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä. Vanhukset olivat minulle jo satoja kertoja selittäneet, että semmoista kuin minua ei rakasta Jumala, joka olen tottelematon vanhemmilleni. Neljättä käskyä pappi kun selitti ja määräsi ihan välttämättömästi rakastamaan vanhempiaan, ilman ei pääse Jumalan rakkauteen osalliseksi, niin oikein tyrmistyin. Ajattelin, pitääkö minunkin rakastaa vanhempiani, jotka ovat minulle niin paljon pahaa tehneet, pieksäneet, repineet ja kaikilla tavoin piinanneet hengen rajoja myöten. Koetin miettiä miten heitä saattaisin rakastaa. Ajattelin, että rupean olemaan hyvä ja teen kaikkea heille mitä haluavat. Koetan minkä voin. Ja minusta tuntui kuin olisin voinut nyt halata äitiä ja isää.
Miettiessäni meni aika, etten joutanut pappia seuraamaan. Vasta havahduin mietteistäni, kun ruvettiin luettamaan. Meidän numerosta kun huudettiin, niin minä pääsin rovastin eteen lukemaan. Sisästä luetti rovasti virsikirjasta ja semmoista evankeliumia, jonka olin ennen lukenut ja olisin osannut vaikka ulkoa. Sitä kun minä päästin tulemaan, niin ei rovastille tullut ikävä. Sitte sattui taas aapeluksesta ja katkismuksesta selväksi luetut paikat. Niitä minä taas puotin kuin hyllyltä enkä pelännyt särkymistä. Minä näin, että rovastista on mieleen, niin minä parannin kuin hyvä hevonen juoksuaan, kun hiostua alkaa. Rovasti alkoi kallistella päätään kuin pulliaishavukka viiritangon päästä hiirtä vahtaellessaan eikä yrittänyt muistaa ottaa kiinni ollenkaan lukuani. Viimein kun lopetti, otti polvelleen minut istumaan ja siinä silitti päätäni, taputteli, ja kiitteli kupliksi veden päälle ja antoi pikku kirjan minulle ja sitten vielä kiitti.
Sitte rupesi toisia luettamaan, siskoani ja veljiäni, jotka olivat sen aikaa päältä katsoneet, kun minä lueskelin. Siskoni vaikka oli neljäntoista vanha, niin hänen luvustaan ei tahtonut tulla mitään tolkkua. Sitä niin ujostutti. Ja veljeni se ei osannut papin jälestäkään. Ei katkastua sanaa saatu siltä. Rovasti sanoi äidille, että
»säkissäkö näitä on kasvatettu, kun nämä eivät osaa ollenkaan? Ja tämä Tapani on niin erinomaisen hyvä.»
Äiti koetti selittää, että
»nämä ovat niin ujot, etteivät viitsi rahvaassa lukea. Kyllä nämä ovat ahkerammat lukemaan kotona kuin Tapani, ja muutenkin nämä ovat nöyremmät ja kuuliaisemmat vanhemmilleen kuin Tapani.»
»Miksi teidän lapsia ei kuleteta ihmisten ilmoissa, jotta ne tottuisivat ihmisiin? Se on vanhuksien vika, kun lapset pelkäävät ihmisiä. Onpa tuo nähtävä rippikoulun ijässä oleva ihminen tuokin tyttö, kun niin pelkää. Se tulee siitä aivan, että kasvatetaan kuin elukoita orjina ja vankeina, ettei päästetä mihinkään vapaasen liikkeesen ja muitten ihmisten seuraan. Niistä sillä tavalla kasvatettuina voipi tulla ikusia tyhmiä ja vieläpä mielivaivasiakin. Ja siitä menettelystä saa semmoiset vanhemmat katkerasti kärsiä ajassa ja ijankaikkisuudessa. Lapset ovat Herran lahjat, niitä pitää hoitaa sekä sielun että ruumiin puolesta, että ne jo lapsena pääsevät kehittymään oikeiksi ihmisiksi. Se muistakaa vaan.» Niin puheli kiivastuksissaan rovasti.
Äidin täytyi luimussa korvin kuunnella. Ei se nyt ollutkaan teerevän näkösenä, kuin ennen aina vesanlatva kourassa minua repiessään, luirutti vaan kuin uinut koira, nokka norpallaan ja alta kulmainsa syrjäsilmällä katsella volautteli, juurikuin olisi ollut minun syyni. Minä ilosena, kiitollisella mielellä kirjastani ynnä muista, pystypäisenä vilkuilin, vaan sentään kun äitiä toruttiin, niin kävi häpeikseni ja sääli tuli.
Siskoni oli niinikään nokka kyömässä allapäin, surkean näkösenä ja punastuksissaan kuin kalanpaistaja. Katseli vaan kenkiään. Veljeni katsella mollisteli viattoman näkösenä, kun äitiä toruttiin.
Kyllä mahtaa olla tuo rovasti suuri herra, kun ei äitikään uskalla virkkaa mitään, vaikka noin sille meinataan, ajattelin ja katsoin vuoroon rovastia, äitiä, siskoa, veljeä ja lahjaksi saatua kirjaani ja säälin ja ilon tunteita vaihtui mielessäni.
Kotiin päästyä alkoi äiti isälle, joka ei ollut messussa, laverrella, että
»tuo Tapanin hölmö se sai pahuutensa päähän kiitokset rovastilta, kun osasi lukea höpöttää. Ei ujostellut ollenkaan. Eipähän sillä liene häpyäkään ujostella ketään. Siellä se hökälehti ja körysi kuin mokoma varsa, että ilkeäksi kävi sitä nähdä siellä roikamassa. Nämä toiset vaan nyköttelivät äidin mukana kuin hyvät lapset ainakin. Ne kuitenkin ovat oikeita kirjoja lukeneet ja ahkerammin kuin Tapani ja paremmin ne osaavatkin lukea.»
»Vähät kait se nyt tekee kesää tahi talvea suruttoman pappirahjan kiitos, saipa tuon kuka hyvänsä», lasketteli isäni aivan tosissaan.
Tahdottiin minulta se rovastin antama kirja tutkittavaksi, että onko siitä lasten luettavaksi ollenkaan. Minä jo pelkäsin, että sillä on sama loppu kuin kummin kirjalla, oikein sydän löi. Isä luki jatuutti tavaamalla vähän aikaa sitä kirjaa muutamasta kohti. Siinä kerrottiin lähetyssaarnaajista pakanain maassa ja niitten kulusta sinne. Toisessa kohti juteltiin kuinka Ovambon maassa eräässä virrassa on virtahepo hätyyttänyt muuatta lähetyssaarnaajaa, ja miten se on kumminkin ihmeellisellä tavalla pelastunut. Sen enempää ei tarvinnut lukea, siitä huomattiin, että se sisältäisi vaan joutavia taruja ja turhia loruja. Annettiin se kirja siskoni käteen ja käskettiin viedä uuniin. Sisar lähtikin paikalla niin sievästi. Koreasti pystypäisenä astua nöpötteli uunin luo ja suikahutti kirjan uuniin. Minä vaan ajattelin siskoa, että jos olisit tikkuna hampaan raossa, niin heti rusahtaisit. Veljeni näytti minusta niin ilkeältä, kun se katseli uuniin, suu auki, ja sitten siirtyi mun eteeni, maha kellollaan kuin leili, räkä valui nokasta kuin varsan sääri, ja kieli oli pitkällä kuin pakahtuneella peuralla ja katsella tillisteli minuun ja välistä virnotti. Isä alkoi puhella siinä, että
»sitähän se hepo syö, jota vetää. Joka härillä ajaa, se häristä puhuu, minkä kirkkoherra raiskakin, tuo jumalaton, paatunut mammonan palvelija, tekopyhä, ulkokullattu pölhä. Kuinka taitaa häjy puu kasvaa hyvää hedelmää. Tuossapa nähdään hänenkin hedelmänsä: tuommoisia kirjoja viitsii, mokoma sieluton, levitellä seurakuntaan, vieläpä lapsille. Kun papit ovat jo sokeana perkeleen nuotassa, niin miten sen silloin käypi seurakunnan, mitenkä sen käypi? — Susien ja metsän petojen käsiinhän ja niitten keskenään jaettaviksihan ne joutuvat silloin lampaat, kun ei paimenta ole. Aikoihin häntä on eletty. Kylläkait merkkiin nähden ei ole mailman loppu kaukana. Ja kun Jumala nuo muutamat valittunsa kaappaa pois, niin kylläkait se nykysistä papeista ja nuoresta kansasta nähden saattaa hulmauttaa milloin mieleen johtuu.» Niin jaaritteli isäni harmista vähän kalpeana, hienossa vihan kihnassa kirkkoherralle.
Vaan minä ajattelin poltettua kirjaani. Vihani kiehui. Teki mieleni halko kaapata ja sillä iskeä Katria ja Samppaa ja vanhempianikin. Johtui mieleeni rovastin määräys, että pitää rakastaa vanhempiaan. Vaan haihtunut nyt oli kaikki rakkaus, mikä messussa oli syntynyt. Tunsin, etten voisi heitä rakastaa, vaikka kaaret syliin tulkoon. Ennen jäät palavat tammikuussa, kuin minä voisin hyvällä ajatella vanhempiani. Ja minusta tuntui hyvältä, että rovasti oli nuhdellut kopuuttanut äitiä. — Kutti, parahiksi kutti, kutti!