XIII.
Kirkossa.
Pastori oli paremmin Jumalan mieluinen isästä kuin rovasti. Sitä isä kiitteli, että se osaa näyttää tien taivaasen ja puhuu kauniisti ja raamatun mukaan. Mutta kirkkoherra se puhui vaan maallisesti. Ja maisterin saarnavuorolla aina isä ja äiti kurkkasivat surkean näkösinä kirkkoon. Minuakin arveltiin kerran käyttää kirkossa näkeiksi, rupeaisiko tuohon Jumalan sana pystymään. Ja isäni niin vei kirkkoon mukanaan. Istuttiin erääseen penkkiin. Vaan siihen ristin nurkan suojasta sopi vaan laitaa näkymään kirkon perässä olevasta kuvataulusta, jossa oli Vapahtaja kuvattu ristiin naulituksi ryövärien keskeen. Minä aloin sitä kurkistella että näkisin kokonaan. Isäni kielsi. Vähän ajan päästä en muistanut enään kieltoa, aloin taas venyttää kaulaani sinne päin. Vaan kun lyhyeksi kävi kaula, etten yltänyt näkemään sen nurkan ympäri, joka suojasi kuvan, niin täytyi panna muuta ruumista jatkoksi. Isäni taas kielsi, nuhteli ja sanoi, että
»nyt pitää istua tyynessä ja kuunnella papin saarnaa».
Pappi juuri nousikin silloin pönttöön. Isä rupesi niin juhlallisen näkösesti selkä kenossa istumaan, kädet ristissä kirjalaudalla ja silmät tuijottivat rävähtämättä pappiin, juuri kuin olisivat kantoon lyödyt. Vaan minun silmäni ne olivat sitä hullummassa vimmassa. Ei ollut pitkä aika ennen kuin oli kolmeen kertaan yksin lukien luettu jokainen laipiolauta ja jouduttu sinne peräseinälle, jonka paraat kohdat olivat nurkan suojassa. Nyt taas rupesivat silmät kiskomaan kaulaani, vaan ei se sinkonut sen pitemmäksi. Nousin seisoalleni, kurkistin toisen penkin päältä, ja nyt näkyikin kokonaan se kuvasto. Silloinpa vihan vimmassa isä kiskasi viereensä istumaan. Minä taas katsomaan laipiolautoja, vaan ne oli ennen luettuja, ennen nähtyjä. Silmäni kiersivät taas sinne peräseinälle kuin ainakin saalispaikkaan. Mutta nurkkapahuus kun oli siinä tiellä! Minä koetin kurkottaa ja kurkottaa nähdäkseni. Isä kiskasi ja jysäytti istumaan niin että koski kipeästi. Mieli poskeni vähän pullistumaan, silmäni hämärtymään, vaan siihen se kuitenkin suli. Pari hernettä vettä solahti silmäkuopista, siinä kaikki.
Pappi paraaltaan saarnata mellasti, huuti, paukutti ja möyräsi, semmoisessa vimmassa, että koko kirkko helisi kuin vanha patarämä, johon rautakappaleella laitaan koputtaa. Viimein heitti tuon kauhean melun, pyyhki otsaansa ja lukea pölisi vähän aikaa vielä, mutta rauhallisemmasti. Näytti kuin olisi se vihattu kappale loikastunut ulommas, jolle äsken näytti niin kovasti äkää olevan, että oli purra ja pistää. Kun hän laskeusi pois, niin me kävelemään ulos ja menimme kotiin.
Kotona isä torui minua ja sanoi, että
»ei oteta Tapania kirkkoon enään, kun ei malta olla yhdessä kohti».
Vaan minä ajattelin, että ottakaapa jos tahansa, ikäväpä tuolla on ollakin.
»Sen on ruma henki niin vallannut, ettei siihen pysty Jumalan sana», arveli isä lisäksi.
Minä en välittänyt sanomisistaan, muistelin sitä kuvaa kirkon seinässä, ja se johdattikin mieleeni mitä olin Jesuksesta lukenut. Ja kaikki mitä olin lukenut kuvaantui selvemmin silmiini, kun olin nähnyt Jesuksen kuvan.