XIV.
Rippikouluun.
Minussa syntyi nyt kiihkeä halu saada lukea Jesuksesta. Virsikirjaa sentähden pidin, milloin sain, käsissäni ja sittemmin rupesin raamattuakin lukemaan, kun kuulin isäni sieltä lukevan Jesuksesta. Katkismo se jäi syrjään enkä lukenut muulloin, paitse kun vanhemmat kepin kanssa hätyyttivät. Vaan eihän siitä koirasta ole haukkujaksi, joka väkisin metsään viedään, ei pystynyt päähän mitään katkismosta, mutta raamatusta osasin ulkoa pitkät luvut. Ja siitä olikin hyötyä rippikoulussa, kun sinne pääsin.
Kuudestoista ikävuoteni oli kulumassa, kun muutamana kesäkuun päivän aamuna harmajat, puolivillaset körttihelmavaatteet päälläni, suuri konttiraja selässä ja siinä viikon eväs, kävelin pappilaan. Pirtin porstuassa heitin kontin selästäni, pyyhin hikeä otsastani ja seisahdin kuuntelemaan, kun pirtistä kuului ilosta hälinää. Heti kuulin, että siellä on rippikoulupoikia, ja ne siellä viisaammat tyhmempiään pilkkasivat ja kiusasivat. Se mies, ken paraiten osasi, ja sillä sitte joukolleen yhdestä suusta remahdettiin nauramaan, että oven täydeltä tunkeusi porstuaankin sitä iloa. Minä seisoin kuin tuomittu, selkä seinää vasten. Tiesin että kyllä minä heidän makupalanansa noitten körttieni tähden tulen olemaan. Vihloi sydäntäni, että olisin selkääni ottanut, jos vaan olisin sillä saanut pois selästäni mokomat autuuden välikappaleet. Sattuipa tulemaan pirtistä eräs oman kylän poika. Se ihastui kuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä. Tuli tervehtimään ja kyselemään milloin minä olen tullut ja missä rupean majapaikkaa pitämään ja pyysi kumppanikseen. Samassa puhaltausi sieltä pirtistä iso joukko niitä ilosia velikultia porstuaan. Puhellessani toverini kanssa oli selkäni kääntynyt pois seinästä, niin hetikohta muuan viikari tuumasi, että
»nuotallekos tuo poika on menemässä, kun on verkon laudat selässä?»
Ja niin jatkoivat lasketellen mikä mitäkin.
Minun puolestani alkoi se minun kumppanini:
»Elkäähän pojat pilkatko Tapania, kyllä se ajaa naurut päältään: tuskin on koko joukossa semmoista lukijaa kuin on Tapani. Minä kuulin viime talvena messussa. Ja sitte olen kuullut, että se on lukenut raamatun läpi monta kertaa, niin sitä ei olekaan rovastin helppo panna hymälään, sinne on itsellänne ennen asiaa. Ilvehtikää vaan siihen katsoen.»
»Raamatun monta kertaa lukenut! Ei ole sillä sijalla silmätkään päässä kuin raamatun lukijalla», muuan poika sanoi puolustuksekseen. Mutta siihen heittivät pilkanteon.
Tuntui minusta hyvältä, kun se naapurin poika oli puolestani. Se oli niinkuin turva, että jos alkavat hyvin sortaa, niin sehän se auttaa, ja sen kanssa olimme yhdessä kuin juottokaritsat.
Kohta sitä saatiinkin lähteä koettamaan, miten se milläkin lähtee. Kirkon kello jo mälähti, se kutsui poikia kirkkoon, johon sitä lähdettiin joukolla kuin yksi mies vaan suhittamaan.
Siellä saatiin todellakin koettaa keltä lähti. Minä sain kiitokset luvustani, mutta se paras viisas, joka tänä aamuna enimmän pilkkasi, määrättiin lukkarin kouluun. Kirkosta palatessa maksoin velkani, sanoin sille:
»Lyhyeenpä se loppui se tämän aamunen viisaus. Kyllä siellä nyt vonkuu niskasuonesi, kun lukkari pyörittää hattaraasi. On miehellä pää kuin höppörasia, silmät kuin sauvakansompa ja sentään niin tyhjä, että sanat jo loppuvat ennenkuin suukaan aukiaa.»
Siihen pojat nauraa röhähtivät ja tuumasivat:
»Jokohan Eliaksesta lukkari paininpuun tekee?»
Seuraavana päivänä tuli meillä ensimmäinen tutkintopäivä, ja se oli minusta hauska. Osasin niin hyvästi vastata, että rovasti kiitti minut ylimmäiseen taivaaseen. Muihin kun kyllästyi, niin tuli minun luokseni minua tutkimaan ja lupasi jo ensi päivänä, että minun ei tarvitse käydä koulua kuin tämä viikko ja sanoi vielä, että voisi hän jo uskonopin vuoksi nytkin päästää ripille, vaan on tarpeellista virren nuottien ynnä muitten seikkain tähden viipyä tämä viikko. Sekös minusta mieleen. Ei huolettanut enään toisten poikain pilkat eikä mitkään, mieli oli hyvä kuin lehmällä kesällä.
Koulunkäyntini meni sitä jälkeä. Syksyllä Mikkelilauantaina käskettiin tulla rippikirjoitukseen muitten päästettäväin koululasten kanssa yhteen joukkoon. Ja silloinpa menin. Rovasti tutki vielä ja lahjoitti raamatun minulle.
Huomenna piti kristillisen seurakunnan edessä vannoa valat vakaset, ja silloin sitä päästettiin pyhän, kristillisen seurakunnan yhteyteen.
Mikkelisunnuntai-iltana tulin kotiin kirkosta, niin alkoi äitini:
»Nyt sinä, poikani, olet tehnyt kalliin valan ja pyhän seurakunnan edessä. Nyt sinä olet kasteesi liiton uudistanut, nyt sulla on oma nahka edessä. Siihen katsoen tee hyvää tahi pahaa, itse saat vastata. Nyt ei tarvitse minun kaulavilloikseni tehdä syntiä, nyt ei tarvitse minun eikä muitten vastata sinun edestäsi. Olen kait koettanut ohjata oikealle tielle, et suinkaan viimeisellä tuomiollakaan saata sanoa, että en ole pitänyt huolta kasvatuksestasi ja saattanut aikoinaan Jumalan tuntoon. Olen kait kokenut opettaa jo pienenä Jumalan sanan harjoitukseen ja elämätäsi hyvällä ja pahalla koettanut Jumalan sanan rinnalle asettaa. Siitä on omatuntoni vapaa, että parastani olen koettanut. Elä nyt niinkuin päästä käsketään, nyt on oma nokka edessäsi. Viime kerran opetan, pane nyt mieleesi vanhempasi opetus.» Kyynelet valuivat äidillä pitkin poskipäitä.
Minä sanoin hyvin ivallisesti:
»Hyvästi on äidin leivät uunissa: ei pala eikä paistu. Nyt ei ole hätäpäiviä, jos ei ole kuura-aamuja. Niin paranee kuin pukin ruoka tää elos, koska selkänahkani jäi viimeinkin rauhaan. Vaan milläs maksatte ne velkavillat, joita olette satoja kertoja päästäni repineet. Ne saatte karvaasti maksaa, ennenkuin harmaita korviltanne nykitte.»
Äitini purskahti suureen itkuun ja koetti sanoa, vaikka ei tullut oikeata kaluakaan, että
»olen kyllä kurittanut, vaan en ole pahassa tarkoituksessa tehnyt. Omatuntoni ja Jumalan sana on minut siihen pakottanut. Syystä olen kurittanut ja vähäksi tuntuu käyneen, koska kosto on jo huulillasi.»
»Niin sanoi isoisä vainaja, että hyvä sana sydämmen murtaa, paha sana kankattaa, ja se on tosi. Ja tuon körttiröijyn, sen tulisen kiusan kappaleen minä hakkaan havupölkyn päässä tuhannen jauhoksi, jos ei vaan laiteta minulle oikeita vaatteita.» Sen kanssa menin ulos makuuhuoneeseni ja paneusin nukkumaan. Ajattelin aluksi, että kunpa ne nyt tosiaankin olisivat heittäneet rauhaan vihdoin viimeinkään, niin kaikkena se menisi. Eiväthän kuitenkaan ole vaivaseksi saaneet, vaikka paljonkin ovat repineet. On terve ruumis. Ja silloin ei sitä ole hätää. Nyt minä rupean oikein omasta halustani työtä tekemään. Niihin mietteisiin nukahdin.
Lapsuuteni aika oli loppunut.