XIX.
Mielikaipuuta.
Neljänkolmatta vanha vohlakka poika, täysirahkeinen mies olin. Ilonen olin. Laulelin joka lehdon, joka kummun kukkuelin. Vaan aina tuon tautivuoteen jälkeen tunsin niinkuin jotakin olisi poissa. Varsinkin töillä ollessani ulkokausteilla tuntui tuo kaipuu. Kalliorinteistä, kuusikkokummuista värähtelevä, kaukaisuuteen pakeneva kaiku, joka oman ääneni kertoi, eihän se puhunut minulle muuta kuin yksinäisyyttäni. Suorsa lahden perällä, rastas kummun kuusikossa, peippo rannan koivussa, ne kaikki lauloivat omaa onneaan kumppaninsa mielihyviksi. Kenen mielihyväksi minä? Omaksi mielihyväkseni. Mielihyväksenikö? Eipä tuosta ollut lisää. Kuta enemmän lauloin, sitä enemmän tunsin mielikaipuuta. Enemmän, enemmän tuli lauluuni kysymyksiä, joihin mieli hentoisesti vaati vastausta. Vaan vastausta ei tullut. Kaiku kuletti kysymykseni yli laaksojen rinteeltä rinteelle ja sinne hävitti.
Erään kerran jo sanoin renki Pekalle, kun ruvettiin maata:
»Mikä se nyt lienee, kun en minä tiedä mitään tulleeksi ja tuntuu kuin olisi viisi penniä poissa.»
»Siitäkö sinun on paha mieli, ettei ole hyvää mieltä? Eihän se ole tuulikaan aina yhdellä sijalla. Vedähän unta päähäsi, niin kyllä huolet kaikoaa», sanoi Pekka ja paneusi nukkumaan.
Minä valvoskelin vaan, ja ajatukset lentelivät, nousivat ja laskivat, menivät mailman ääriin ja sieltä toiseen. Jopa kajahti päähän, että ei ole aika tuon vähempänä, jos lähden huomenna sedän luo atimaan ja sieltä menen kirkolle Helluntaina, niin tulee yksi tie, kaksi asiaa. Niin teen. Menen mutkan kautta suoraan kirkolle. Muut ovat käyneet siellä kyläilemässä, minä en sitten kuin pikku pakurana toista kymmentä vuotta sitten. Kyllähän kieltävät, vaan menen, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Siellä näen nekin Harjulan asukkaat. Köyhiä sanotaan olevan niiden, vaan eipähän se liene vika: eihän sitä pääse päätään ylemmäksi. Voi kun ei tullut se räätäli, jotta olisin saanut uudet vaatteet. On niin nukkaviero se minun takkini. Se pystykaulustakki olisi uusi, vaan se on niitä nuuskaukkojen takkeja, vaikka välttäähän se, kun panee välttämään. Se muille välttää mikä itsellekin.
Aamu tuli, nousi Pekkakin. Pian olin pystyssä minäkin, vaan en tiennyt lähtisinkö setä-ukon luo atimaan. On pitkä matka jalkapatikassa tellätä: kolme pitkää peninkulmaa. En lähde. Onpa häntä aikaa vastakin. Todempaan menee aikani, kun lähden niityn aitaa Varpunotkolle panemaan.
Otin kirveen ja menin aidanpanokselle. Aloin rotuilla. Löin seipään. Kirsi, sen vietävä, on vielä, ei tästä tule mitään. Orja se ajakseen aitaa panee, ei talon mies. Istuin mättäälle ja mietin: mitähän jos hiljankin lähden setäukon luo kylään. Kyllä sen silmät aukeaa, kun minut näkee pitkästä kotvasta. Kyllä siellä kengät sillä taipaleella näkee taplakan, vaan liepä tuota kuolleen nahkaa. Lähden kuin lähdenkin. Käynyt matkansa sanoo, käymätön ajattelee.
»Käykääpä hakemassa vaatteen tapasia. Lähden sedän luo kylään», sanoin kotona karskisti.
Äiti ällistyi.
»No, mikä se nyt on päähän pistänyt, Mikä se nyt arkina on lähtö, tuleehan pyhiä perjantaina, jos niikseen on. Ainoa arkipäivä, niin nyt lähdet, ja eläs pikku taivalta jalkatannikassa.»
»En minä kuoltuani jalkojani potkittele, jos jalankin marssin. Käykää vaan puhtaita vaatteita.»
Äiti toi siintyneen paidan.
»No vedeltä pesty haisee, minkä tämä paita. Eikö ollut valosampaa paitaa näin kirkkaan päivän aikana?»
»Kyllä välttää. Kun järestään pitää, niin järestään jääpi.»
»No eihän tuo hevosta haittaa, jos miestä moititaan. Tietää kait sen lapsetkin, että naisethan vaatteita pesee, ei miehet. Eikä liasta lähde kunniaa kellekään», tuumin ja työnsin verhokseni.
»Se kunnia se sinulla aina huulilla. Vaan kyllä sen selästä surkeasti putoat kerran. Mutta oma otsasipa poukahtaa.»
Lähdin kävellä lopsimaan, tuumaillen itsekseni mitä tie neuvoi. Kyllä se lysti taitaa tulla tienatuksi, ennenkuin on kolme peninkulmaa lekkastu. — Kenenkäs hevonen tuo? Kaunis varsa, vaan siitä paha, kun ei ole minun. Tulevana talvena minä vaihdan laukilla hyvän hevosen. Sanotaan että vaimo on miehen kunnia, vaan on se hevonenkin. Kemiläisen sanaan, että kaikilla on kalaa, leipää, vaan harvalla on hyvää hevosta. Eikä raha raudassa katoa, minkä hevosessakin, sillä saa aina omansa. Vaan on se sentään toisinaan: miten Mustolan Esa, kun veljeltään perinnöstään otti tuhannesta markasta sen ison mustan. Liekö pari kertaa kirkolla käynyt, syötti keväimen hyvän parasta, työnti kesäksi metsään, päästi kuin linnun käsistään, ei ole mies nähnyt luun suremata. Sen tien perässä on ne tuhat markkaa. Toisen tuhannen markan kanssa kun veslailee tämän kesää, niin menevät ihan sormia nuollen. Siihen se meni sitten senkin isän tavara. Kyllä sen isä niitä rahoja kokosi oralla jos ongellakin, kalmasi ja nylki jokaista. Kylläpä toinen veli koettaa harpata samalla tavalla kuin isänsäkin: väärällä kuitilla oli kälmännyt Rantalan Tuomaalta sisarensa Ullan perinnön. Vaan katsokoon vaan, kyllä se vielä pää tulee vetävälle. Ei sitä ole yhtä ilmaa ijäksi…
Niin tuossa töllissä asuu entinen Kuosmasenmäen Iikka. Oli sekin porakka poika vuotta kymmenen takaperin, oli kylän kuulu, veen valio, kosi pitäjän paraita tyttöjä, sai suuren perinnön lähtiessään. Osti maita ja taas möi, kuin mustilainen hevosia. Vaan tosi näkyy olevan se isoisän sananparsi, että ei vierevä kivi sammallu eikä mies muuttava rikastu. Niin on kasvanut tämäkin mies kuin lehmänhäntä alaspäin…
No, kukas tuohon tekee taloa? Rikkolan Niilo kaiketi.
»No, päivää, Niilo!»
»Päivää, päivää! Terve mieheen! En yrittänyt tuta enää. Siitähän on päiviä hyvänkin variksen ikä, kuin olen sinua nähnyt. Ja kasvanut olet pääsi sitte viime näkemän. Mikä täytinen sinua nyt on korvista vetänyt? Ei ole siitä pitkä kun olit tuommoinen mustilaispojan kokonen kääry, ja nyt pää pilviä pitelee.»
»Eihän tuossa vielä ole liiaksi, tuossa kolmeen kyynärään alkaa tärppiä.»
»Silloinpa sitä on somimmilleen.»
»No, sinä tähän taloa tehdä pusket. Peltoa olet raatanut sen pitkää tämän lyhyttä.»
»Olenhan minä tähän rypypaikkaa laittanut. Olen kokenut hieroa vähissä voimissani, vaan eikö tuo liene pää harmaassa ennenkuin tästä elatuksen apua on. Sitä kun kylmään metsään rupeaa repimään ja laittamaan huonoakaan tölliä, niin siinä ei lennä kypsät kärpäset suuhun ensimmältä.»
»Silmäthän ne työtä suurestuu, vaan kädet sen käventelee. Olehan odottavainen. Ei se päiväkään paista ennenkuin nousee. Ei se oinaan tavoin pukkaa maa, aikaa se vetää.»
»Toivossahan köyhä elää, pelossa rikas kuolee. Kun häntä kinnaroipi yhden päivän kerralla, jälellähän on sekin aika.»
»Siinähän sitä onkin, kunhan päivän pääsee. Jää terveeksi!»
»Terveeksi, terveeksi! — Mihin sinä kulet!»
»En tiedä itsekään. Tänne näin nokkaani päin kävelen, mikä hänestä sitte perästä tulenee.»
»Sinä menet sarapuita hakemaan, koska et sano. Sinulla taitaa olla karhu kierroksessa», huusi Niilo jälkeeni vilkutellen.
»Ei tule ne herkut eikä pure ne kirput. Ei kelpaa köyhät tanssiin eikä nihuväkiset painiin», arvelin ja lähdin lapikoimaan.
Tiepuoli se näytteli tapahtumia, näytteli elämän näkyjä.
Tuossa on ne rauniot, josta kerran ukkonen poltti talon. Muistan pikkusen kuin pahaa untani. Siinä se aika kuluu. Siinä on rauniot. Siinä on käynyt tähteetön vieras. Kerran kahdessa tiimassa oli mennyttä talo täysineen, talopa talon päivänenkin, pitäjän napataloja. Siellä ovat niin puhujat kuin tekijätkin. Lehtoniemen muori kerran puhui, että se tuon talon ukkokallas on tappanut rikkaan juutalaisen ja hukuttanut tuohon Kuntuvan lampeen ja sen tavaroilla muka olisi rikastunut. Lammista ei kuuluta sitte kaloja saadun. Sanotaan että se siellä Kuntuvan kankaalla näyttelehtää kulkijoille milloin minkin näkösenä. Kerrankin oli muka Tahvolan Reetiä vastaan sininen lammas verissä päin laukannut ja vähän matkan päästä oli metso lentänyt, jolla ei ollut päätä eikä kaulaa.
On niitä juttuja.
Tällä puolen maailmaa se on se talo, jossa on vanha härän pää tallessa. Sanotaan, että Sipolan ukko oli pannut aarteensa Petäjäjoen taakse ja sille oli pannut semmoisen urkon, että pitää olla vaskinen silta joen yli, ja sitä siltaa myöten pitää noutajan tulla, ennen ei saa nousta. Vaan olipa itselleen tullut rahasta kapela, niin ei ollut tuumaa tulevaa, vaan pitänyt huilata Lappiin kysymään neuvoja… Lappalainen sanonut, että
»kaataa roikase puu sen joen yli telaksi, vedä sen päälle vaskilanka, mene sitä myöten yli. Silloin olet tullut vaskista siltaa ja silloin on aarre käsissä.»
Sitten ukko oli sanonut, että »aamulla olisi kekri kotona, vaan täällä on pää, ei polttele näppiä kekripaisti.» Lappalainen sanonut:
»Kun antanet minulle palkasta sen mustan härän periparresta, niin aamulla olet kotona.»
Sipolan ukko miettii: hyvä olisi niin ja hyvä näin. Sääli huttua ja sääli vatsaa. Härän päässä on paljo mieltä, semmoinen härkä ei tule tuulesta, se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Vaikka tosin meidän talo ei sairasta yhtä härkää. Ja eihän silloin suon silmään mene jonka itse antaa.
»Sama on, oli menneeksi», ukko sanonut. »Kun lienee miestä melaan, niin saa tuon nähdä kerran kumman kyydin.»
Lappalainen laittanut ukon nukkumaan, sitte sytyttänyt pärekuvon palamaan ja sen selkään oli laittanut ukon ja itse hypännyt siihen. Ka silloin kyyti valmis. Ja kun ne olivat lähteneet, niin ei niillä ollut rikkoja varpaissa. Kun oli rutakon kirkonviiri sattunut matkalle ja se oli Sipolan ukolta lakin repässyt, silloin oli ukko herännyt ja sanonut:
»Voi kun lakkini putosi.»
Lappalainen sanonut:
»Aika sitä nyt on hätäillä, jo ollaan yhdeksännellä kirkolla.»
Ukko oli nukkunut jälleen ja aamulla oli löytänyt itsensä oman pirttinsä pöydän päästä miessä huoletonna. Sitte oli akoille sanonut:
»Käykää musta härkä peräparresta päästämässä irti.»
Akat menneet navettaan, niin häntä vaan oli moiskahtanut oven pieleen. Sen olivat nähneet koko härkää, pää oli ollut kytkyessä parressa vaan. Ja sen pään sitte olivat vieneet aitan lakeen ja sanotaan sen tänäkin päivänä olevan vielä siellä tallessa. Ja se ukkokato kuuluu kuollessaan sanoneen, että niin kauvan pysyy talo kohallaan kuin härän pää pidetään tallessa. Siitä syystä sanotaan pidettävän sitä siellä aitan laessa, ja jos minä olisin niin joutilas kuin joutamaton, niin kävisin katsomassa, onko siinä puheessa hihaa tai helmaa, vai onko aivan tuulen tuoma, veen viemä.
On sitä uskoa tässä maailmassa. Ihan totena pitävät sitäkin juttua Leppimäestä. Vanhus oli kuoltuaan sanonut, että hänen peijaikseen pitää tappaa paras lehmä. Vaan eivät tappaneet kuin huonoimman. Mutta kylläpäs oli itse käynyt hakemassa: muutaman viikon päästä oli eräänä aamuna piiat menneet navettaan, niin oli äijä ollut kellokkaan parvessa seisoa vokottamassa. Vaan siihen oli kadonnut. Piiat olivat katsoneet lehmää, niin siinä ei ollut henkeä helmeäkään. Olipas Pekka velkansa perinyt, oli vienyt julkeimman joukosta, ja siitä päivästä on muka Leppimäen talous tahkoa vetänyt. On se kyllä mennyt takaisin aivan varrasta vaeltaen ja likeltä kaapii, ettei häviä koko talo ihan puille juurittomille. Sinne se vetää kuin köydellä: Vaan on se nykysessä isännässä vika: juo ja kaupittelee.
Matkasta ei ollut kuin tähteet jälellä. Näkyy jo setäukon talo. Tuossa se nyt rehjottaa tiellä poikkiteloin kuin santakuorma. Akkavalta on, kun pirtin piippu on kallellaan. Mitähän tuo setä sanoo, kun pitkästä kotvasta näkee. Tuossa se on Harjula, talo kuin talo. Eihän tuo niin köyhän näkönen ole päältä katsoen. Veräjä on hyvästi, kyllä se on molemmin käsin tehty. Ja hyväksi muokattu pelto. Isäntä kiitetään jo pellon veräjällä, emäntä vasta pirtin kynnyksellä. Minkälaista lie talossa. Soma nähdä sitä Maria, joka tautini aikana oli kummituksia luotani häätämässä.
Semmoinen mieliteko paloi minussa tuohon taloon mennä ja silmät kulkiessani palastivat sinne asumaan, etten muualle paljon joutanut katsomaankaan. Koetti silmä hakea sieltä, että eikö sattuisi liikkumaan Mari puuhissaan ulkona, jotta saisi häntä nähdä. Mutta kerkiääpä hänet vielä nähdä sittenkin, ja jos ei näekään, niin ei tuosta vahinkoa. Eihän se muita tyttölapsia kummempi lie.