XVIII.
Hourauksia ja näkyjä tautivuoteella.
Ankarasti vilustuin ja siitä sairastuin. Sain niin kovan kuumeen, että puolessa vuorokaudessa rupesin houraamaan. Houreissani olin minä sortumassa kaikenmoisten vaarain uhriksi. Milloin olin korkealta putoamassa, milloin joku peto repimässä ja milloin mitäkin. Lautakunnan esimies usein tuli hirveä karahka kädessä ja uhotteli. Minä koetin juosta, vaan en päässyt minnekään, aina pysyi uhkaaja kintereilläni. Tuli naapurin isäntä nimismiehen kanssa ja panivat sänkyni pyörimään, että minua pelotti, ja nauroivat rähättivat, kun minä pelkäsin. Vaan ilmestyipä kerran ruotimuorivainaja ja toi Harjulan Marin ja sanoi: tämä hoitaa sinut. Ja aina sitten, kun tuli mikä vaara tahansa, niin lopulta tuli Harjulan Mari minua niistä pelastamaan. Minusta oli semmoinen ilo, kun näin hänen ovesta tulevan, että räpytin käsiäni. Olin sairastavinani, kuolemaisillani, ja silloinkin oli hän hoitamassa, puhutteli hellästi ja lohdutteli. Ja niin painui se mieleeni, että kun tunsin houriopuuskan tulevan, niin aloin ääneen kysellä, että
»missä se Mari on?»
»Eihän täällä ole Maria», sanottiin.
»On se Mari, missä se viipyy», intin ja hätäilin.
»Jos sinä sisko Katria…?» koetteli äiti.
»Taikka minua. Minä olen tätisi Liisa.»
Hourauksen näyt kun yhä likenivät, huudin minäkin tiukemmin Maria. Vaan täti Liisa se luuli itseään Mariksi, koppoi raamatun siitä lohdutusta antaakseen. Keräytyi siihen muitakin akkoja, rupesivat veisata killittämään vuoteeni ääressä ja opitulla tavallaan saarnaamaan parhaastapäästä pahasta hengestä ja ijäisestä kuolemasta. Kun oli taudin tuskaa kestää asti, niin olivat jo enemmän kuin liiaksi mokomat soittajat itkuineen ja huokauksineen. Useinkin koetin rukoilla jättämään minua rauhaan, vaan siitä ei ollut kuin kiihotusta. Jo kerran kävi vihakseni ja lähdin työntäymään ylös, että otan sopelta luudan varren ja annan kotikuria, vaan kaaduin ja kulmani kävi vesikorvon laitaan, niin että sija jäi kuuksi ijäksi. Niin täytyi jättää se homma sikseen ja saivat rauhassa soittaa suutaan miten ilkesivät. Minä hyrskähdin itkuun. Vaan ne luulivat, että itkin synteini paljoutta, ja sekös antoi vettä myllyyn. Päivät umpeensa sain asua saarnan ja veisuun paahteessa.
Kun tauti lientyi, näytkin muuttuivat. Katosivat nuo kamalat vaarat. Heikkous vielä päätä viemaili, mutta hyvä haltijani oli luonani ja hän minut piti turvassa kaikesta. Luulin häntä näkeväni selvin silmin, kuinka hän liikkui huoneessa, istui sänkyni laidalle ja näytti niin ystävälliseltä. Päivä päivältä hän tuli harvemmin, vaan selvänä mielessäni oli hänen kuvansa aina.
Isäni oli yhtä harras noitakeinojen kuin uskonopin harjoittamisessa. Sukkelaan pani hän koiransa kotiinsa, kun vaan lie joku uskaltanut vähänkään rienoa hänen elämistään. Ja kylään oli hän näpäteränen apuansa antamaan, jos sai tietää, että on joko metsän, maan, veden, tulen, raudan tai minkä haltija hyvään suututettu. Ja kaikki hän teki taivaan Jumalan nimessä. Hän uskoi, että ihminen on perisynnin kautta semmoisessa yhteydessä perkeleen ja kaikkien hänen henkiensä kanssa, että paha ihminen voi yllyttää ruman hengen voimalla hyviäkin olentoja pahaa tekemään, niinkuin metsän, veden, talon ja muita haltijoita, jotka eivät ilman vihotusta tee kellekään pahaa. Uskoi myös, että ihmisellä on valta hallita niitä olentoja tahtonsa mukaan, varsinkin semmoisella, joka oli uskon kautta kiintynyt Jumalaan ja sen kautta tullut Jumalan välikappaleeksi. Ja uskoipa isäni tautiakin voivan parantaa jonkummoisilla uhrilla.
Sentähden tuumi isäni minulle että tekisin semmoisen uhrin, että lupautuisin kaiken ikäni aivan jokaisen Pitkänperjantain olemaan syömättä koko päivän, ja jonkun vähäsen summan rahaa lupaisin kirkon vaivastukille, jos Jumala heti parantaisi tästä taudista. Sen uhrin neuvoi hän tekemään sillä tavalla, että Tiistai- tai Torstai-aamuna auringon nousun edellä menisin metsään semmoiseen paikkaan, jossa ei muut näkisi. Siellä piti riisuutua alasti ja sitten kädet ristissä taivaasen katsovin silmin rukoilla Jumalaa ja kaikkia haltioita jättämään minut rauhaan ja palkkioksi luvata yllä kerrottu uhri. Vaan minä kieltäysin siitä hommasta, sanoin että
»joka taijan tietää, se taijan tarvitsee.»
Isäni suuttui ja koetti pakottaa minua sitä tekemään. Saarnaili sen pitkää tämän lyhyttä sen asian tarpeellisuudesta.
»Minä olen neljättä kymmentä vuotta ollut jo terve, eikä ole sanottavia romuskoita ollut sitä myöten, kuin sen urkon tein. Se on enempi, kun saa olla turvattu terveydestään, kuin sen yhden päivän syömättä olo. Eikä se tule nälkäkään. Kyllä se antaa ruuan, joka työnkin. On se vapahtajakin paastonnut ja tuskin vaan lie nälkäänsä volissut.»
»Kerta kuolla syntyneen. Kun ei kestäne, niin katketkoon. Silloinhan minun pahoistani pääsette», arvelin vaan vastaukseksi.
Siihen heitti ukko. Vaan minä paranin hiljakseen niine hyvineni, ei tarvinnut urkkoja eikä uhria.