XVII.
Mie oon vaimon pää.
Eräänä pyhänä oli Johannan päivä. Silloin kokousi paljon vieraita kunnioittamaan äitini nimipäivää. Vieraat olivat suurimmaksi osaksi naisia. Puheena alussa oli minkä mitäkin, vaan suljui se lopulta sinne, että rupesivat naisia ylistelemään, miehiä sortamaan. Sanottiin miehiä mitään tekemättömiksi, tyhjän toimittajiksi. Minä sen puheen olin virittänyt ja nyt jatkoin teerevänä.
»Minä en kärsi kuunnella akkoja kiitettävän. Tytär ei ole lapsi, eikä akka ihminen. Eihän sitä ole oikeitten ihmisten kera yhtä aikaa luotukaan, sehän on jälestä tehty, ja senpä vuoksi siitä on tullutkin vaan valmiin keittäjä eikä minkään saaja. Sen täytyy olla miehensä orja, orjaksi on hän luotu.»
»Elkää nyt olko noin suukas, tyvessä olette, ette latvassa. Kyllä se vielä härkä jäniksen tapaa, jos ei ennen niin kattilassa. Kun sattuu miten kuten, niin saatte itse semmoisen vaimon, joka antaa tietää, onko monta päivää viikossa. Vieläpä hyvässä lykyssä kääntää housun takapuolen eteenpäin. Jos ei sanokaan, että minä tässä isäntä olen, niin on kuitenkin», lasketteli muutama talon emäntä.
»Silloin on huulet hukassa, kun kieli maata vetää. Saattepa uskomalla panna, että minun ohjakseni ei pysy akkain käsissä niin kauan kuin tämä pää on tässä kaulassa. Minä olen itse itseni haltia niinkauan kuin peukalo liikkuu», sanoin minä, puistelin päätäni ja katselin voittosasti kuin hirvaspeura vaajin laumaa kiertäissään, karstisti kävellä ropsin lattialla, sihkoin sieramiini kuin säikähtynyt oinas pehkon takana, viskelin tulisia katseita akkaryhmään, joita pirtti puolillaan istua luhjotti, kuin lakovareksia.
Vaan sattuipa joukkoon siellä semmoinen muori, joka rohkeni aukasta suunsa. Hän tuumaili:
»Eihän siitä ole puheen hyvyydestä, kunhan on suu märkänä. Sehän on vanha sananlasku, että haukkuva koira ei pure, eikä ulvova susi syö lampaita. Saattaahan siitä Tapanista siltä tulla vaikka kuinka taipusa vaimolleen, vaikka nyt ei tunne koko seikkaa, niin puhua pällistää kuin keitetystä pässin päästä, työntää mitä vaan sylki suuhun tuopi. Kyllä se reki varsan neuvoo. Ikä on pitkä ilman ranta, ja oppia se on ikä, ei elää. Panehan nuori mies se päähäsi, että sitä sanaa ei ihminen sano, jonka päähän ei pääse.»
»Oli miten oli, vaan mies on vaimon pää, niinkuin kissa hiiren pää», sanoin minä päättävästi ja käänsin puhettani toisaalle, kysyin Ruokolan isännältä, että
»joko teidän hevosen jalka on parannut, jonka se kuului aitaan repäisseen? Siinähän kuului olleen iso haava.»
»Jopa se alkaa olla jotenkin terve, ja kyllä siitä nyt näkyy hyvä tulevan», sanoi isäntä.
»Mitä siinä on pidetty voiteena, ja miten sitä on hoidettu?»
»Minä en oikein tiedä, mitä kaikkea se eukko lie siinä käyttänyt. Sitä on emännän pitänyt hoitaa koko ajan, se ei suvaitse silmiinsä miehiä. Se kun vaan näkee miehenpuolen, niin paikalla alkaa teutua ja hyppiä seinille kuin mielipuoli, ja siinä telmäissään särkee vielä pahemmaksi. Niin sille ei saata miehet ei silmää näyttää. Vaan eukko kun on yksinään tallissa, niin se kuului katselevan niin koreasti ja huulet kuului höplättävän kuin naurajalla. Eukko saa vapaasti pestä haavaa. Ori kuului pitävän vaan niin vakavasti, ettei silmäkään liiku, eikä se kuulu kimpsuvan vaikka tervaa panisi siihen haavaan. Niin on siihen eukkoon perehtynyt, että kun se vaan kartanollakaan kuulee sen puheen, niin alkaa hirnua niin imelästi että luulisi olevan nälkään kuolemassa.»
»Se on tyhjä puhe ja surkea vale, että hevonen ei taivu miehiin eikä anna miesten hoitaa itseään. Se on vaan miesten kunnottomuutta. Kun lukee selkään, niin kyllä taipuu. Sen takaan, että jos olisi minun hevosenani, niin ei tarvitseisi akkain hoitaa eikä hyppisi seinille», puhelin ylpeästi isännälle.
Isäntä hyvin puoltaan pitäen ja miehuuttaan ilmaisten selitti:
»Kyllä se on saanut selkäänsä meidän ori. Se kun ei ruvennut taipumaan, niin sitä pieksettiin oikein monissa miehin, vaan siitä ei ollut apua, syöntyi räikämään vaan enempi. Me vannenäreillä rosotettiin puolelle ja toiselle, niin se heittaysi tuskissaan jo pitkäkseen ja sitte potki seiniin ja pilton laitoihin ja särki sen haavan paljon pahemmaksi ja särkipä toisenkin jalkansa. Ja kun mahapuolelle rapsittiin, niin ei kuin kiuhtui vaan ja alkoi älistä kuin peura käsissä ja työntyä soimen alle kippuraan kuin mato. Eikä se olisi monta minuuttia elänyt, jos emme olisi heittäneet pieksämistä ja jos ei eukko olisi tullut ja katkassut köysiä ja houkutellut leppymään. Siihen ei ollut likelle asiaa miehellä vielä sittenkään, vaikka ei ollut kuin yksi jalka terveenä. Kyllä se on silleen, että jos ei eukko ruvennut hoitamaan, niin korpeen olisi saanut vetää sen elävän. Vaan nyt kyllä tulee kalu, siitä olen varma. Ja sata markkaa olen aikonut eukolle maksaakin siitä hyvästä tulevana talvena markkinoilla, jos vaan ori tervehtyy. Ilolla maksan.»
Niin puheli isäntä vakavasti ja kopisteli piippuaan kenkänsä kärkeen, että kypenet karisivat pois. Otti taskustaan massinsa ja alkoi panna tupakkaa piippukänäänsä.
»Mitä se sitte emäntä tekee sillä satamarkkasella? Onko sillä veronmaksuja?» sanoin ivallisesti ja katsoin nurkkasilmällä Ruokolan isännän puoleen, joka mielestäni oli semmoinen lampaan maidolla juotettu, ei ole hevosensa kurittajaa tottelemaan asti.
»Kyllä niitä reikiä olisi, kun vaan nauloja olisi. Akoilla on niitä rahan tarpeita niin hyvin kuin miehilläkin, ja ilman sitä, meidän emäntä on tarkempi rahan haltia kuin minä. Siltä ei luuna luiskahtele.» Ruokolan isäntä puheli ja lähti kävellä kyhnyttämään pihalle.
Minä katsoin jälkeen syrjäsilmällä hymysuin, arvelin itsekseni:
»Olet koko vätös, ukko riepu. Ilmankos on lakeistorvi kallellaan
Ruokolassa, kun akkain pitää hevosetkin hoitaa.»
»Kyllä se Ruokolan emäntä on järkevä nainen ja oppinut talouden hoitaja. Sillä on kaikki järjestyksessä. Vaan se ei nukukaan viimmeiseksi. Eikä usko karjaansakaan piikain huostaan ei yhdeksikään päiväksi. Päivät myysää niitten kanssa ja itse iltasella vuoteuttaa lehmänsä, katselee jokaisen pitimet, kokoilee iltaset eteen. Ensimmäiseksi aamusella on kengässä. Kuka hänen tiennee kuinka monta kertaa se on jo ennen muitten nousun tallissakin käynyt hevosille antamassa heiniä ja vettä. Eikä sitä kertaa mene talliin, ettei sillä ole aina joku hipleämpi pala pistää hevosen suuhun. Hevoset sen äänestä tuntevat: ne kun kartanolla kuulevat sen puhelevan, niin alkavat piltossaan kiehkua kahden puolen ja katselevat niin lempeästi, että luulee sulavan silmäin, ja heti äänen päästävät kun emäntä tulee talliin.»
Niin ylisteli Partalan renki Kusti, joka oli kaksi vuotta ollut
Ruokolassa renkinä, jatkoipa:
»Se on niin hyvän sopunenkin siinä pereessään, ettei kahteen vuoteen kuullut harkosanaa. Ei tyhjiä tynise. Tuolle isännälleen se on kanssa niin hyvä, että sen mieltä se ei loukkaisi vähässä kummassa. Ja ne ovat niin vertaiset toisilleen, että kaikki asiat tuumivat keskenään.»
»Kyllä siinä on enempi kuin puoli taloutta semmoisessa emännässä, kuin Ruokolassa on. Sanotaanpa, että akka on haahti, akka on hauta, akka on pahan paikan kattila. Ja tosi onkin se. Ruokolainenkaan ei olisi enää talona, jos olisi ollut kehnompi akka, ja se tunnustaa sen itsekin vaikka minä päivänä. Ruokolainen jo yhdellä aikaa yritti ratketa juomaan. Oli salajuoppo jo poikamiessä ollessaan, ja semmoisesta useinkin tulee nahkajuoppo sitte kun naittuu. Niinpä Ruokolainenkin alkoi vaan viipyä viinan reessä ja tehdä huonoja kauppoja. Niin silloin jos emäntä ei olisi voinut hallita, ei olisi karvan kantavaa. Toisen pöydän alle saisi jalkansa työntää, ja kurjuudessa olisi joukko kuin Nimettömällä Matilla. Olihan se sekin porhakka ja siisti poikamiessä ollessaan, ei luullut vedenkään läpi kulkevan. Kosi pitäjän kuuluja, komeita, kauniita ja rikkaita, eikä ollut silloin suksimiesten puhuteltava. Vaan yhteen on tien päässä tultu: nyt ei ole itsellään eikä joukollaan suojaa ei sijaa ei tyyntä valkamaa. Samoin yritti käydä Ruokolaisen. Se on emännän ansio, että se isäntä pysyi talossaan. Kyllä se nyt katsoo kalunsa, kun pääsi vakautumaan siitä vasikkataudistaan», puheli Hyyrylän vanha isäntä.
»Vaan pahapäinen se on humalassa tuo Ruokolan isäntä. Minä näin kerran, kun veronmaksusta palatessaan oli Halilan pellon kupeella ajaa kahauttanut hevosensa nietokseen, että korvia vaan vilkkui. Siinä kun se ukko noitui ja äystäsi, vaikka oli humalassa, että silmät äljötti valkeana kuin juuston kokka ja kieli sammalti kuin olisi ollut pehkokupo suussa, ja teuhasi ja metulasti sen hevosensa kanssa ja repi suitsilla, vaikka se oli jo kääntynyt päin rekeensä ja oli kuristumassa. Siihen se olisi sen nylkenytkin, nahkan se olisi saanut korviinsa, jos ei me tuon Timolan Villen kanssa olisi satuttu tulemaan paikalle. Me ropostelimme sen hevosen irti niistä valjaista, suokkasimme tielle, valjastimme uudelleen, laitoimme ukon rekeen korottamaan, annettiin ohjakset kouraan kuin apinalle, ja päästettiin menemään. Vaan silloin ruuna tiesi, mistä latu lähtee: se kun päästi, niin häkärä paistoi perästä. Ei sitte vesi hulluja hukuta, jos tuo kunnialla pääsee kotiinsa, arvelimme. Vaan oma varjelijain sen oli varjellut. Ei ollut muuta tullut kuin kartanoon pyörähtäissä oli reestä toinen laita romahtanut luhin nurkkaan ihan tuhannen jauhoksi, vaan ukko jäänyt terveeksi kuin kultapoika, ei kuulunut olleen ei putken polttamata.» Niin selitti Niskalan nuori isäntä.
»Pikanen se on selvilläänkin. Se on semmoinen tulisukka, se kun puuttuu, niin se syttyy. Vaan se ei ole pitkävihanen, kun ympärinsä pyörähtää, niin silloin se on kuin vedellä pesty. Vaan se on kumma, että sille emännälleen se ei sano pahasti silloinkaan kun muille vihassa kalmaa», puheli Partalan renki.
Ja siihen loppui Ruokolan historian selvitys. Sieltä akkalaumasta alkoi kuulua hieno naisen veisuu, johon yhtyi koko pirtin väki. Eikä silloin virsi ollutkaan omalla asiallaan, kun kolmisen kymmentä henkeä repi yhteen ääneen, ja jokainen tahtoi että hänen äänensä pitäisi kuulua yli muitten.
Minä lähdin kävelemään ulos, ajattelin mennessäni, että jos tuo on kaikki totta, mitä puhutaan Ruokolan emännästä, niin jonakuna se sentään talossa menee, vaan ei sitä akassa kumminkaan kiitoksen sijaa ole: ruokansa edestä ne menevät akkain ansiot.