XXI.
Lähdin Harjulaan.
Aamulla heti kun silmäni auki sain oli ajatukset Marissa. Ja ensimmäiseksi ajattelin, että eihän tuo pukuani pahaksune, eihän tuo tuntunut sillä lailla puhuvankaan. Ja lähdin Harjulaan päin kävelemään, sillä oli niinkuin olisi köydellä vedetty sinne.
Pajasärkälle kun tulin, näin Marin istuvan pellon pientareella kivellä, selin minuun, hiljakseen lauluja hyräillen. Arvelin, että menen ja puhelen hänen kanssaan, kun on niin palava halu. Eihän ota, jos ei annakaan. Onhan tuota suuta surmallekin, kieltä maassakin märätä.
»Päivää! Miksi niin yksin istutaan?» kysyin ennenkuin ehti vastaan tervehtiä.
Mari vähän säpsähti, pyörähti katsomaan.
»Päivää, päivää! — Sentähden minä olen yksin, kun ei ole kumppania.»
»Pitää ottaa kumppani.»
»Mistäpä se tulee voi lehmättömälle. Ja parempi onkin yksin kuin kehnon kumppanin kanssa.»
Mielestäni oli vähän liian ylpeä tuo Marin puhe. Vaan istahdin kuitenkin toiselle kivelle ja kysyin tyynesti:
»Ketäs kaikkia meni kirkkoon?»
»Aivanhan ne meni joka kynsi, ken vaan kynnelle kykeni. Ruotimuorin kanssa minut hätyyttivät tähän talon silmäksi. Tuon laihopellon aita on huono, niin sitä vahtailen, ettei pääsisi elukoita tulemaan.»
Siitä se puhe alkunsa sai, ja kun minä näin puheeni miellyttävän Maria, niin laskettelin tulemaan oikein lautasiaan myöten. Kerroin halki halean maailman, kaikki ummet ja pimeät. Usein Marin suu vetäysi viattomaan hymyyn ja silmät liekehti niin lämpymän näkösesti. Se puhalsi pois ne äsköset kainouden väreet mielestäni ja täytti sen ilolla ja rohkeudella.
Mari viimein sanoi lempeästi:
»Olisi sitä huoneen tapasta, jos vieras lähtee huoneesen. Vaan kyllä te olette kovaosanen mies, kun ei ole mitä tarjota. Äiti on vienyt avaimet, etten saa edes vesikuppia tarjota ensikertaselle vieraalle. Se kierteleekin kuin mustalaisen kirous: illalla en joutanut, ja nyt on käsi tyhjä, toisessa ei mitään.»
»Lähdenhän kyllä käymään huoneissanne, vaan turha on huolenne siitä minun hoidostani. Lähdin vaan huvikseni kävelemään, kun setäukko ja nuorempi väki kaikki meni kirkkoon, ettei jäänyt kuin emäntä ja yksi kaatuva muorinlaho soppeen veisaamaan. Sen veneen huutaminen ei minua paljon miellytä», tuumailin.
»Jos sananne olisi paikoissa, niin ette olisi ylimmäisen papin tuttava», sanoi Mari naurahtaen.
Lähdimme kävelemään piennarta verkalleen ja väliin aina seisahduttiin puhelemaan. Syrjästä katsojan silmään olisi eroa tehnyt minun pystykaulukseni, nukkavieru, ikävoitto, harmaa takkirehkani, silkkihuivini ja siintynyt paidankaulus verraten Marin raitaseen, vasta neulalta heitettyyn pumpulileninkiin, nuo minun ikänsä eläneet pieksulontsani verraten Marin narskaviin kiiltokärkisiin anturakenkiin. Mutta se seikka unehtui minulta aivan muistamattomaksi, eikä Marin mielestäkään näyttänyt olevan huomioon otettavaa erilaisuutta.
Marin kamari oli sievänpuoleinen, järjestys oli sisustuksessa mukava, jota vielä teki elävämmäksi kukkapöytä, jossa oli senkin seitsemänlaiset pensaat sievissä astioissa kasvamassa. Mari näytteli vaatepakkoja, joita hän oli kutonut. Kyseli, että
»onko teillä nyt minkälaista miesten kesävaatetta tehty?»
Sitä sanoessaan katsahti hän minun takkiini, ja siitä katseesta luin, että tuon sijaan saisi tehdä uuden ja vähän eri tapaan. Sanoin naurusuissani, että
»kutoi ne muutamanlaista, vaan ei siinä meidän talossa niillä väriaineilla pilata kankaita. Mitä sattuu lampaan selässä olemaan, niin sen näköstä siitä tulee. Eikähän Jumalalle kuulu kelpaavan kuin harmaa.»
Samassa tuli sedän emäntä happamet sieramissa oikein kiirein askelin kamariin, vihasena, että henkeä ahdisti ja tulta silmät oksenti. Hän vaan koetti hallita ja siivolleen tuumaili, että
»setäsi laittoi hakemaan pois. Kuului olevan asiata tärkeätä.»
»Sanokaa sedälle että ensi päivinä tulen», tuumailin naurahtaen.
»Se käski tulla paikalla, ilman siekailematta.»
»No ei ole niin kiirettä, ettei lähteä kerkiä. Kiire ei ole niin suuri herra, ettei jouda vähää aikaa odottamaan. Sanokaa vaan, että kyllä minä elän ja tulen kun kerkiän.»
Eukko alkoi tulistua ja sanoi vihasemmasti:
»Miksi et nyt saata lähteä minun mukaani?»
»Sitä ei tarvitse teidän tietää, se on aivan sama saaliillenne kuin sitä ette kysykään ja vielä paljon helpompi hengellenne. Minä pääsen taluttamatta sitten, kun minä lähden, ja vieras tietää talosta lähteä, kun on tietänyt tullakin. Minulla ei ole kiirettä koskaan, enkä myöhästy mistään.»
Muori löi jäsäytti vihasesti ovea kiinni ja lausui mennessään, että
»nyt ei kiitetä, kyllä minä nyt tiedän mikä on merrassa.»
Kun tulin sedän taloon, siellä emäntä otti kirkkoon minut. Se potuutteli oikein aika tavalla mokomasta käytöksestä kyläretkelläni. Ajattelin että ei nyt pidot parane, jos ei vieraat vähene, ja pistin pillit pussiin, lähdin kävelemään kotiin. Emäntä kankutti jälkeen ja uhkaili, että
»menehän huoletta kotiin, meren sinä kierrät, vaan miestä et kierrä!»
Minä naureskelin ja ivalla tuumailin, että
»harvoin on hätä-ääntä kotiin tuotu. Pakottaako teillä pernaa, vai onko sydänala ronkasta kipeä, kun niin tuskittelette?»
Ja niin lähdin taipaleelle. Mitäs se nyt tie neuvoi? En minä tiellä nähnyt mitään, minä kulin kuin sokea taipaleella. Jalat kulki tietä, vaan ajatukset asustivat eroamattomasti Harjulassa. Ja jos ne sieltä irtausivatkin joskus, niin toivat ne Marin mukanaan luokseni. Ja kaikki mitä minä silloin näin yhdistyi häneen. Minä astelin kuin suloista unta nähden, kulin kuin toisessa maailmassa.
Nuo hyiset tunteet, joita oli kasvanut rintaani elämäni kuluessa ja lakkaamatta synnyttivät kylmää tuulta, joka vei usein harjan majastani ja viljan saraltani ja karkotti kaiken lämmön elämästäni, ne tunteet olivat nyt poissa. Ja sijassa oli tunteet niin mieluiset kuin kukkien tuoksu.
Mutta oli mielessäni jotain painavaakin, rauhatonta. Siinä oli se entinen kaipuu. Mutta nyt se oli selvänä, ketä kaipasin.