XXII.
Mäkelän loiseukko sanansaattajana.
Setälän emäntä ei ollut asiasta jäänyt huolettomaksi. Hän laittoi heti sanansaattajan kotiini, Mäkelän loiseukon, joka oli siihen työhön kuin luotu: kielevä, talon sukulainen, pintapuoli harmaassa keretissä. Sen oli asiana kertoa minun käyntini kosimassa ja oikein juurta jaksain maalailla Harjulan Marin kehnot puolet.
Kun eukko tuli, arvasin asiansa, vaan en ollut tietävinänikään. Ilosesti laulellen teeskelin töitäni. Semmoisia vähäsiä kahmerehtamisia oli siinä kartanossa, kun kevättouvot oli vasta pantu: veräjien laittamista, kartanon siivoamista, rekien ja muitten kesäteloilleen laittamista, joitten kanssa minä rahmelehin siellä ulkoilmassa. Muu rahvas oli vierasta puhuttelemassa. Ne eivät olisi joutaneet ei päätään sammuttamaan, niin tolkussa kuuntelivat sen akkaluhjan lörpötyksiä, joka yhtenä rutinana meni kuin sotkupata. Renki Pekka vaan jouti työhönsä. Hän meni jo noustuaan kantelemaan kiviä kesantopellolta.
Jopa käskettiin meitäkin Pekan kanssa aamiaiselle.
Rahvas oli kaikki eri tuulella. Sitä renki Pekka, joka ei tiennyt vähääkään aavistaakaan, näytti vähän kummeksivan, seisahti lattialle ja oli kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtynyt. Minä vaan hölmyilin kuin rosvokoira enkä ollut huomaavinani mitään, vaikka isä jo katseli kuin olisi miehen syönyt ja toista katsoisi syödäkseen. Äidilläni oli suu murrollaan ja silmät kiilui, käveli levottomana, näytti kuin paras lehmä olisi metsän peitossa. Veljeni Samppa seisoa tarvotti keskellä lattiaa, silmät nurin päässä kuin pistetyllä vasikalla, eikä väistynyt tieltäni jos satuin kautta kulkemaan, seisoi vaan sijassaan kuin variksen pelko kylvöpellolla. Liisa käveli rauhatonna tyhjää toimitellen, kasvot harmista kylmetyksissä. Näytti kuin olisi äitinsä perintö varastettu. Siskoni oli tavallista ilosempi, kävellä kapsutteli ja sinne tänne viilteli tyhjää hakien, suu vähän naurussa heitteli minun päälleni katseita, joilla näytti antavan tietää, että kohta tulee tuskan soutu, että taisi sattua nyt kala Hannuksen verkkoon. Mikko, kymmenvuotias poika hökäle seisoi avossa suin eikä näyttänyt tajuavan tälle ilmalle, välmötti vaan viatonna penkillä. Se vieras kulta ei ollut älyävinään mitään, puhua möpätti yhden ja toisen kanssa siellä karsinan puolella. Alta kulmainsa lähätti toisinaan pitkän katseen, niin pitkän ja sitkeän, että näytti sillä käärivän minut kapaloon.
Ruoka oli valmis pöydällä. Me Pekan kanssa työnnyimme syömään, ja siihenpä alkoivat kokoontua muutkin. Vieraalle oli tuotu vähän niepseämpiä ruokia sinne karsinapäähän pöytää, johon se käskettiin istumaan. Niin siihen asetuttiin istumaan ympäriinsä kuin lähtevään veneesen.
Äiti pani puheen alkuun, jota minä jo odotin, kuin hepo kesää, että millä äänellähän se nyt mahtaa panna. Äiti sanoi, että
»tämä vieraspa se tietää uutisia.»
Minä en ollut kuulevinani, kysyin Pekalta, että
»joko sinä sen Räikön kuokoksen sait kivitetyksi?»
Pekka ei joutanut minulle vastaamaan mitään, vaan tarttui äidin sanaan ja kysyi:
»Mitä nyt vieras tietää?»
»Tietääpä tämä sen, että Tapani pyhän aikana kylämatkoillaan on kihlannut morsiamen», sanoi äiti tekonauru suupielessä.
Pekka kilmahti kysymään, että
»kenenkä?»
»Sen Harjulan kaunokin. Tiedäthän sinä, että paraassa se on vievän mieli!» sanoi äitini ja yhä ivan hymy veti suunreikää korviin päin pitemmäksi, että hampaat alkoivat näkyä.
Pekka tunsi, että minulle on apu tarpeesen. Hän kiljahti ilosesti:
»Se on oikein, että luu koirille. Se ei ole satu eikä tapaus, jos mies kihlaa morsiamen. Ja kun ottaa, niin ottaa semmoisen, joka näkyy kaivolta kotiin. Hönkä on aina hönkä. Niin sanotaan hevosestakin, että kiitä pientä, moiti suurta, vaan istu ison rekeen.»
Samppa alkoi mupatella, että
»saattaa sika syödä ne naimaeväät. Taitaa pitää minun lähteä tästä akkaperiin, ei tässä panna semmoisia ryökkinöitä vielä emännäksi eikä taloutta sotkemaan, se on selvä tosi.»
»Tutki veikkonen ruumiissasi, että leipä lapselle parasta, mikä sinullekin vielä. Työnnä vaan leipää laipiosi rakoon, niin sillä asettuu vielä sinun naimahommasi», tuumaili Pekka pönäkästi. Hän oli näet ennestään huonoissa väleissä Sampan kanssa, niin viitsi sanoa vastenkin.
Minä arvelin, etten virka mitään.
Vieras, jolla leuka jauhoi kuin mylly, alkoi leivän seasta puplattaa, että
»omansahan se on itsekustakin hyvä. Ja kyllähän Harjulan Marissa on näköä ja kokoa. Sillä se voi vietelläkin semmoisen, joka ei tunne hänen tapojaan. Jos takki tavat sanoisi, turkki juonet tunnustaisi, niin ei moni kiittäisi. Vaikka kahdenhan tuo on kauppa ja kolmannelle korvapuusti. Enkä minä tahdo puhua suden enkä lampaan puoleen, vaan minä, joka olen pahasta penikasta hänen kanssaan ollut ja tiedän niinkuin oman itseni, niin tuttavan vuoksi sanon, että yhdellä sanalla sanoen: sillä ihmisellä ei tee kukaan mitään. Ja olisiko se siinä enää semmoisten vanhempain lapsi, kun olisi kelpaava kalu? Jo olisi sen näkönen ihminen aikoja korjattu.»
Ja sitte rupesi eukko Marin vikoja luettelemaan yksin lukien kuin helmiä nauhaan, eikä ne tunnustaneet loppuvankaan. Minä sitte viimein katkasin ja sanoin, että
»kyllä minä kaikki uskon sen teidän puheenne, vaan minä uskon valeeksi. Minä otankin vaan vaimon itselleni, ja silloin olette viisas, kun ette virka koko asiaan mitään.»
Vaan silloin syttyi kuin katajapehko tuleen. Jokainen rupesi kutkuttamaan kuin Wenäjän käräjissä ja tahtoi, että hänen äänensä piti kuulua yli muitten. Isä pieksi nyrkillään pöytään, että lasit seinillä tärisi ja äystäsi, että
»jos vaan sen ihmisen tuot tähän taloon, niin sillä kertaa lyön sääret poikki ja talutan salolle itsesi, eikä ole asiata takaisin, sen saat pitää varanasi.»
Äiti ja Liisa solventivat yhteen ääneen:
»Kyllä Tapania ei kielletä naimasta, kun ottaa semmoisen, joka meille sopii. Ja olisi tuo Tervon Matleena eri ihminen, kun sen ottaisit, ja sillä olisi perintöäkin. Siinä on ihminen, jonka suuntiin ei suutu.»
Minun pisti vihakseni.
»Minäkö ottaisin tuon tolvakkeen, töppösen lestan, mätimahan, pää kuin variksen pesä, suu kuin telkän uuttu, metsäkana sopisi lentämään suolineen sorkkineen siitä ikkunasta. En, en, en huoli, vaikka en muitten jälkiäkään näkisi. Kyllä saatte pitää variksenne omana nuottakumppaninanne. Antakaa Matleenan kiskoa virren päitä, että kortit lepattaa ja suu kahdessa korvassa», latelin vähän vihoissani. Sitte käännyin Pekan puoleen ja sanoin vähän ilvehtimisen viistaan, että
»eikös sitä passaisi rakastaa myötämäessä, jos vastamäessäkin, mokomata soppimörköä?»
Pekka vähän naurun kihnassa sanoi, että
»kyllä osaat kiitellä morsiamesi, tuon kauniin herran lahjan.»
Vieras taas alkoi, että
»tosi on kuin sanotaan, että ei se näe, joka naipi, eikä usko vaikka kontitaan. Vaan koetahan mies, kyllä vielä jalo tapansa näyttää. Niin sanoi ennen vanhat, että ei näkö työtä tee, eikä kauni kaskia rovitse. Eikä ne sanat mene pateetta nytkään vielä. Se on vaan synnin ja lihan pahain himojen syöttämistä perustua kauneuden päälle sinä aikana. Siitä kevytmielisyydestä on ollut usein surkea seuraus, ja siitä olen varma, että vaivasen kuppikumppani on Harjulan Mari, saakoonpa hänet kuka hyvänsä. Vaikka on hänen vanhempansa niin hartaat uskovaiset, niin yhtäkaikki on hän aivan suruton raiska ja korea kuin riikinkukko. Semmoinen naiminen tulee aivan perkeleen mielen jälkeen eikä Jumalan, ja silloin siinä ei ole siunausta. Silloin se alkaa surkea katsoa silmästä sisään. Eikähän ole pakosta aivan tapposen tahallaan heittäytä Jumalan vihan alle. Vapahtaja sanookin, että joka ei minun kanssani kokoa hän hajottaa. Ja nyt minä hyvässä ystävyydessä sanon, että nyt olisi paras, että rupeaisit ajattelemaan kohtaloasi ja antaisit vanhempien ihmisten neuvoa itseäsi ja antaisit vanhempiesi valita itsellesi kumppanin, joka olisi Jumalalle otollinen ja itsellesi hyödyllinen. Silloin et pahentaisi vanhempain mieltä, etkä tulisi rikkomaan neljättä käskyä, josta Jumala uhkaa rangaista kaikkia, jotka sen ylitse kulkevat. Sillä tavalla pysyisi hyvä sopu, rauha, rakkaus talossa, ja mikä on kauniimpaa!» saarnaeli vieras hartaasti ja lopetettuaan huokasi, syvään puhalti kuin palkeesta.
Minä sanoin, että
»paljo melua ja vähä villoja! sanoi akka, kun sikaa keritsi. — Se on vanhan testamentin aikuista tapaa, että toinen valitsee toiselle morsiamen. Minä jo katson itse, otan itse itselleni toverin. Meiltä kun lähdetään, niin itse on Iikka ison oriinsa turvassa, ja minä kun olen meiltä, niin muita ei kaivata. Silloin humu kuuluu, eikä köyhyyttä.»
Siitä saivat uutta intoa, rupesivat räpättämään, yksi papatti yhtä, toinen lopatti toista, että meni koko pirtti kuin porokattila.
Sanoin vielä:
»Pankaahan kiinni murukoppanne, asia ei parane parran pärinällä. Minä teen minkä teen, ja silloin on suu puhdas jokaisella.» — — —
Isäni nousi toukosiin tomuihinsa, alkoi pauhata ja möykyttää pöytää nyrkillä kuin mielipuoli, tiuskuen kiroili ja ävelti:
»Jos vain et heitä sillä sanalla sitä hommaasi pois, niin minä talutan salolle, minä työnnän tielle, etkä saa tulla takaisin. Sinä tässä rupeat vaan tukkimaan jokaisen suuta, eläs pätö kalu.»
Renki Pekka sanoi sekaan ivalla:
»Järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi.»
»Mitäs kuntonanne pidätte silloin kun viette minua salolle», sanoin minä ja jatkoin: »asettuu kai se siitä, ei suinkaan sitä nyt ole yhtä ilmaa ijäksi.»
Vaan silloin alkoivat kähennellä korvuksiini. Mutta minä pyörähdin ja lähdin taulametsään. Lähtivät kopistamaan kynttä kantta jälkeen, vaan eivät muut pitkältä ajaneet kuin Samppa veljeni. Hän tulla suhotti perässäni pellon pientareelle. Hänellä kai oli se ajatus, että kun hän alkaa taistella minun kanssani, niin kyllä muut tulevat auttamaan, sillä yleinen aikomus oli nähtävästi antaa minulle selkään oikein aikatavalla, kerrassaan sillä varalla, ettei aina tarvitse antaa. Minä kun huomasin, että on niin vähä sitä jälkiväkeä, että Samppa yksinään vain, niin pyörähdin päin. Samppa hurjana käsiksi minuun, vaan siinä hän loukkasi vähän itseään. Sai siinä muistipalan, että jos kuin vanhaksi elää niin joka päivä muistaa sen tapauksen. Siinä lupasikin minulle, että hän antaa rauhan eikä virka mitään minun asioihini. Sitte lähdettiin pois kuin hyvätkin miehet, tulla julpotettiin kuin työpaikasta. Mutta heti alkoi Samppa niinkuin pikku poikanakin kertoa vanhuksilleni minun ilkityöstäni eikä muistanutkaan lupaustaan. Siitä rupesivat kaikki pakisemaan ja päättämään, kuka kummemman tuomion olisi osannut tehdä. Minä kyllästyin siihen, käskin Pekan niityn aitaa korjaamaan ja itse lähdin ulos kävelemään. Mennessäni sanoin pilkoillani:
»Polina pois ja yksi puhumaan.»
Menin kesantopellolle, rupesin kaivamaan koloa suuren kiven viereen, että hukutan sen kiven siihen koloon kyntäjän ristinä olemasta pois. Tuokion perästä tuli se vieras akka sinne työpaikalleni, niin lauhkeana kuin lammasnahkanen tuppi, ja alkoi tuumia lopotella.
»Heitä sinä nyt ajassa pois se Harjulan Mari mielestäsi, sillä minä tiedän ettei hänestä ole sinulle kumppaniksi. Ja minä tiedän miten sinä olet työllä ja totuudella riehnannut talosi tuohon kuntoon, ja kaikin puolin olet kunnon mies ja vanhuksesikin sinusta pitävät kaikkein enimmin. Mutta äsken vannoi isäsi tuolla kartanossa, että jos vaan sen ottaa, niin joutaa jalkoihinsa, tie eteen, keppi käteen suoriaa miehelle.»
»Mistä se tietää sen niin kehnoksi? Eihän ole nähnyt ilmoeläissään koko ihmistä?» kysyin minä totisesti, vaikka hyvin tiesin, että eukko oli juuri se, joka vanhuksilleni panetteli Maria.
»Hyvä kellohan se kauas kuuluu, vaan paha paljoa etemmä. Kyllä sen ilveet tietään kolmessa kuvernöörin läänissä. Etkö sinä tiedä, että paremmin se sana kyydin saa kuin huono herrasmies. Kaikkenahan se menisikin, kun se ei olisi ympäri maailman naurettavana ja jokaisen sormellaan osotettavana. Mokoma rutkale.»
Loppui kärsivällisyyteni, vihasta kihisi korvani.
»Jos et silmänräpäyksessä tuki suutasi ja korjaa luitasi pois, niin kummat tulee!» karjasin ja polkasin jalkaa, että kenttä jytisi.
Akka säikähti, törmäsi pois minkä jaksoi ja parkasi mikä kulkusta lähti, sylki ja siunasi, peppuroi kuin kukko tappuroissa ja rukoili Jumalaansa auttamaan sekä minua että itseään. Siitä kun selvisi, niin yritteli vielä puhelemaan, vaan minä yritin jälkeen ja sanoin, että
»jos et katoa meiltä ennenkuin minä tulen syömään, niin silloin näet yhden kumman kerralla, et selviä niin vähällä kuin nyt.»
Akka lähti tuhkien kävelemään, eikä ollut pitkä aika ennenkuin mennä lenttasi piennarta myöten kotiinsa päin suuri kannannainen mytty selässä. Sen oli äiti sille laittanut muka hyvän sanoman tuojalle.
Teeskelin työtäni. Alkoipa aivojani kierrellä kummallisia ajatuksia, rinnassani mateli outoja tunteita, jommoisia en ennen ollut tuntenut. Istahdin kuopan laidalle ja vaivuin ajattelemaan, että onko tuo nyt totta, että tämä kotini täytyy jättää sen tautta, jos otan Harjulan Marin vaimokseni. Ei se sovi maille eikä halmeille semmoinen homma… Ei se ollut kuin sitä hurausta vaan, kun tuon akkaruhnun puheesta raivostuivat. Vihan vimmassa sitä tulee sanotuksi liiemmaksi vaikka kellä, vaan viha kun menee, niin silloin on paikat paikallansa, asiat entisellään. Pyörähdin taas työhöni, aloin kuokkia kolon pohjaa ja aina kun sain multaa irti, luoda tomautin lapiolla penkereelle ja arvelin että aika on aikaa kutakin: on ollut ja mennyt ne isän uhkaukset. Nyt voipi jo isä katua sitä kovuuttaan, kun se kumminkin pitää minusta niin paljon työni teon tähden.
Vaan kun jo oli ilta tulossa eikä käskeneet minua puolipäiväselle, niin ajattelin että nyt on vika myllyssä. Ei ole nyt hyvä jalassa, ei ole ennot entojaan, ja uudestaan palasi ne äsköset ajatukset päätäni vannehtimaan, ja taas kangerti aivoissani sen akan puheet ja isän uhkaukset, alkoipa kahertaa niin mielessä, että mieli työ seisoskelemaan. Koetin kyllä takertua aina työhöni ja sillä tavalla saada hälvenemään ne painavat ajatukset. Ja vähän ne kaikosivatkin, vaan heti tulivat takaisin ja toivat joukon uusia ajatuksia mukanaan. Ja niitä alkoi ilmaantua kuin korppeja raadolle, niitä tuli joka suunnalta.
Istahdin kolon paltteelle.
Päivä oli loppumaisillaan. Yön rauhaan hyvästi jättelevä illan rusko punasi korkealle taivaan rannan jyrkkiä seiniä, syleili harmaita kallioisia vuorien rintoja, ystävällisesti suuteli järvien mutkikkaita heinikkorantoja. Minä olin kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty. Katselin aikani niitä kultalaitasia pilvenmöhkäleitä, jotka hiljalleen omia aikojaan uiskentelivat ilman avaruudessa.
Minulla yhä vaan tunkeusi syvemmälle ja syvemmälle ajatus, että täytyykö minun jättää tämä kotini, jonka melkein oma käteni on tämmöiseksi tehnyt, jonka itse olen työlläni ja toimellani pelastanut perikatoon joutumasta. Usein olen ollut sairas työn tähden, kun en säästänyt ruumistani, selkäni on poikki ollut ja kädet ajetuksissa, käsivarret kankeina juurikoitten repimisestä, kivien vääntämisestä ja muusta puskemisesta. Ja nämäkö kaikki vaikean työni hedelmät pitää uhrata sen tähden, että otan vaimon oman mieleni mukaan? Saisin pitää nämä kaikki, jos ottaisin Tervon Matleenan, tahi jonkun muun kerettiläisen, jonka he mielensä mukaan valitsevat ja laittavat kuin kerjäläiselle voileivän. En, en vaikka kaaret syliin tulkoon, niin en saata ottaa muita kuin sen, joka itselleni kelpaa. — Punaltelin päätäni ja arvelin että ei se ole totta, että isäni on niin kova. Kunhan kuluu aikaa, että saavat tietää Harjulan Marista hyviäkin puolia, niin muuttuu ääni kellossa. Minä nyt heittäyn etten virka enempi kuin kanto, jos ne mitä puhuisivat tästä asiasta. Tottapahan kyllästyvät ja jättävät minut rauhaan. Ja lopulla käypi samoin kuin Komulan Ristolle. Sitäkin vastusteltiin ensi alussa Ilkan Lyyliä ottamasta, vaan kun näkivät, että siinä ei auta ei juonet eikä kauhut, niin lopussa tuli hyvä kaunis. Sen käypi samoin minun kohdassani ja minä otan Harjulan Marin, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Minä en huoli mistään, vaikka päällään pyörisivät.
Menin kotiini ja kun tulin pirttiin, niin huomasin että Samppa makasi kipeänä loukossa. Renki Pekkakin oli tullut kotiin eikä näyttänyt olevan oikein puhelivussaan. Jokainen äkötti olojaan kuin pottu piimävellissä. Siskoni hiljakseen itkeä puhki muutamassa sopessa. Hänelle minä sanoin:
»Kenenkä turkkia sinä olet ruvennut paikkaamaan?»
Hän luikasi pihalle eikä virkannut mitään, hän eikä muut. Mutta minä paneusin iloseksi ja heittäysin rohkeaksi, volkuilin vaan kuin susi puhteella, viheltelin ja itse kullekin lähetin jonkun sanan niinkuin täyksi, että eikö siitäkään selviäisi kielen kantimet. Vaan siitä ei tullut apua, könöttivät vaan kuin puuhevonen.
Renki Pekka se alkoi puhella, kun näki että minä olen sitä vailla. Ruvettiinpa taas syömään, silloin otettiin minut ja minun morsiameni käsille. Ruvettiin oikein miehissä topuuttamaan siitä, kun olin Samppaa ruhtonut. Pekka tuumasi, että
»syystä on sepälle palkka. Mitäs hän menee syyhyttä saunaan. Siitä tietää mies panneensa vasta aluksi paitansa toisen porokattilaan. Sen nyt viisas olisi tiennyt lähtiessäänkin, että siellä ei kunniankukko laula.»
Isäni vihastui Pekalle ja alkoi niin koston kiihkosella mielellä puhella:
»Kurikka on orren päässä, pala patsaan nenässä, ei kuiva eikä märkene. Kunhan Samppa joutuu emosolalle, kunhan mies kasvaa, hammas karkiaa, niin kyllä kurikka orren päästä putoaa. Varokoon Tapani sitä vaan. Tulee vuoro vielä vieraiksi, ja kun sattuu, niin lisän kanssa se nousee voi porosta.»
»Vaikka Samppa eläisi sata vuotta ja pyhäpäivät päälle, niin ei saa Tapanista ei pukin päitä ei putken polttamata. Suussa on särellä sappi, minkä semmoisella miehellä kuin Sampalla, Tapanin rinnalla», puheli päättävällä tavalla Pekka.
Vaan siitäkös yltyivät koko joukko Pekan päätä panemaan, niin Pekka tiesi olevansa messussa. Ne rupesivat jokainen paahtamaan kuin käärmettä pyssyyn, että Pekka rievulla ei ollut tuumaa tulevata, täytyi kuunnella valmista. Siinä sai Pekka kuulla syntiluettelonsa, miten hän pikkupoikana oli isänsä vanhasta takista napin ottanut omaan takkiinsa, ja miten hän kerjätessään Pietolassa oli taikinan juurta syönyt ja antanut toisillekin kerjäläispojille, ja miten Rikkolan kanoja oli kerran ajellut, että olivat ilmassa sinkoilleet ja hätäyksissään lentäneet Tuhkalan muorin maitohuoneesen ja siellä viilit sotkeneet kuin puuron ja vellin ja rypeneet itsensä viilissä että talveksi oli tullut vasikan juomista, kun oli pesty ne kanat, ja kukko oli parkunut pestessä, että piika Riitulta oli korvat särkyneet ihan rämäksi, ettei kuule muorin toruntaa kuin vähän himinätä vaan. Tuo viimeinen paha teko mieli minua vähän kutkuttamaan. Pekka luuli, että rupean vuoroni hänen puolestaan puhumaan ja hänen puoltaan pitelemään, vaan en virkannut mitään, olin ääneti kuin säkki loukossa. Pekka tunsi, että hän on nyt joutunut alle kanteen, niin ei hänkään virkannut mitään, antoi heidän kankatella ja marmatella mieliään myöten.
Semmoisenaan se meni. Me tuuman tokeesta ruvettiin Pekan kanssa, ettei milloinkaan virkata mitään, niin niiltä yksipuolelta loppuu lappaminen, kun eivät saa tulta ahjoonsa. Vaan sepä ei loppunutkaan, näytti vaan siltä, että kiltausivat siitä vaan kun emme vastustaneet. Rupesivat, missä vaan saivat, keskensä kärhäämään kuin koirat kylän sikoja, ettei ollut yön rauhaa.