XXIII.
Tuoni käynyt Tervolassa.
»Mitäs siellä nyt Pokke haukkuu, kun säköö, että luulee tuleen syttyvän?» sanoi äitini muutamana Elokuun iltana kalakaukeloa iltaspöytään tuodessaan.
Isäni oli liesihiilloksesta tulta päreesen virittämässä. Päre kun oli syttyä hulmahtanut palamaan, pisti hän sen uunin nurkassa olevaan rautapihtiin ja sanoi: »Se on vanha sana, että silloin tuli päreesen kun kuhilas pellolle.»
Sitte hän hiljalleen astua löntsi pöydän päähän, jossa hän tavallisesti asuskeli, ja istahti ikkunan pieleen. Muu väki, joka oli vasta ruispellolta leikkuusta tullut, istuivat iltasta odotellen alakulosina ja väsyneen näkösinä ympäri pirttiä mikä missäkin, sanaakaan haastelematta.
Yhä alkoi Poken haukunta kuulua kovemmasti. Isäni katsoi akkunasta ulos ja sanoi: »Mahtanee Kanalan halmeen leikkaajat tulla tänne yöksi. Taitavat olla leikkuussa: tässä illan kuhjassa sieltä kuului puheen pälinätä… Kylläpä tosiaankin Pokke räsöttää. Eihän vaan se Kanalan rengin pöyskä härnänne tuota koiraa? Ruvetkoonhan sen kanssa pahoin päin pelihtemään, niin kyllä siitä saa vetimensä. Vaan elköön panko pahakseen, jos nilkastaankin löytää… Kyllähän sen kalu härnää, kun niin äkäsesti räseltää kuin tuli katajapehkossa. On silloin mieli vähässä aikusella tolvanalla, kun koiran hännässä… Ei, yksi nainen sieltä tulla kiskoo. Kävellä silpoo semmoista hojakkaa, ettei häntä perää tavota.»
Renki Pekka istui toisessa poskessa pöydänpää-ikkunaa ja kurkisti ulos, sanoi totisesti, että
»kyllä tulee äkäsesti, tulla tohkasee kuin höyrypaketti markkinahaminaan täynnä herroja ja mustilaisia.»
Jokainen naurahti pikkusen kuivan naurupalan ja kapasi ikkunasta katsomaan ja tunnustelemaan tulijaa. Eipä tuntenut kukaan, ennenkuin aukasi pirtin oven ja työntyi sisään, astui tasasesti keskelle lattiaa, sanoi kainon hyvänillan. Jokaisen kautta kierteli sitten ympäri pirttiä kättä tarjoten tervehdykseksi, pistipä kättä Renki Pekallekin, joka istui kuin tuomittu sivupenkillä. Pekka katsoa tuikasi terävästi vieraan silmiin, niin kysyvän näkösen katseen, että mistä tämä tuli?
Vieras istua röhähti peräpenkille kuin tavallinen heinäruko.
Äiti kysyi:
»Mitäs sitä nyt kaukavieraalle kuuluu?»
Vieras vähän arastellen sanoi, että
»eipähän tuota semmoista kuulu, jota ei olisi jo ennenkään tapahtunut.»
Tuo sana »jota ei ole ennenkään tapahtunut» punasti kaikkein kasvoja ja pyöristi jokaisen silmät. Kaikki kuuntelivat höröllä korvin varmempaa selitystä, mitä tuolla makasi niitten umpikuljusten sanojen ja salaperäsen mielen takana. Äiti tulehtunein kasvoin ja palavin silmin kysyi suusta sanaa katkasten, että
»mikä todellakin on tapahtunut? Onko kuolema käynyt vai mitä? Totta vissiin oli pätö asiaa, kun näin pitkän matkan kiireinnä työaikana olette lähteneet astua kutostamaan?»
»Olihan sitä vähän asiaa, siksi jotta tien telaksi… Tuoni on käynyt Tervolassa, vienyt paraan parvesta, julkeimman joukosta: isäntähän kuoli Tervolasta keskiviikkoa vasten.»
Noita viimmeisiä sanoja sanoissaan hän antoi äänensä väristä. Olisi ehkä hieman itkenytkin, vaan ei saanut kyyneleitä.
Isäni kavahti pöydän päässä seisoalleen, ja tuo julkea muoto lenti niin jylhän totiseksi ja nuo jo ennestään mustat kulmat tulivat kahta vertaa mustemmiksi ja tuuheammiksi, ja niin synkän loistava, rauhaton katse lennähti ympäri pirttiä hänen pihkan ruskeista suurista silmistään, että luuli salaman lentäneen. Punalti päätään, rykäsi matalan kuivahkon rykäyksen ja kauhistuneella painolla, matalasti mutta niin vahvasti, että luuli alimmaisten seinähirsien tärisevän, sanoi hän:
»Vai kuolla keiskahti veli ja kesken ikänsä… Ei olisi uskonut…»
Pitkän äänettömyyden perästä painoi hän päänsä vähän alemmas ja sanoi:
»Sinnehän se on velka viimmeisenki, asia pojan ainoanki…»
Painui isä taas istumaan penkille, siinä tökötti kotvasen aikaa kuin kivettynyt. Nuo vasken hohtavat, leveän puoleiset posket näyttivät vähän vaalenevan, tuo mustan parran sängellä peitetty, vanha leuka ja yhteen näpistetyt lihaset huulet veivät niin rutistuneen näköseksi koko muodon, että ainoastaan tuo korkea otsa oli entisellä paikallansa, silmänsä kiirottivat tuokion yhtä mittaa rävähtämättä lattialla olevaan kissan ruoka-astiaan, eikä ukko näyttänyt kuulevan vaikka olisi ampunut korvan juuressa.
Äiti löi käsiään yhteen ja harmista väristen:
»No Herra hyvästi siunaa… Herran edessä ei ole yhtään asiaa mahdotonta .. Ei olisi uskonut, kun toissa pyhänä kirkolla niin keppelänä kuin kymmenvuotias poikanappelo tuli niin ystävällisesti tervehtimään: ei tiennyt että on viimme kerta. Niin on, kenen vuoro tulee, niin täytyy lähteä, ei auta voima ei viisaus. Kaikki olemme sen merkkilampaita, ottaa kenen tahtoo, ei ole rautaa rinnassa kellään.»
Vieras painoi päähuivinsa vähän enemmän silmilleen ja heilutteli itseään kädet autuaassa kähermässä polvien päällä ja lausuili murtuneella painolla:
»Niin on, ei ole paremmasti: hän on muuttanut pois tästä matosesta maailmasta, hän on tehnyt sen, joka on meillä vielä tekemättä. Ei tule muuten sanoa, kuin että autuas ain' öin päivin muistanee tykönsä rientävän kuoleman hetken.»
Hän peitti silmänsä huivin nurkalla ja hänen leveät hartiansa niin lystin näkösesti notkahtivat, kuin olisi koira liikahtanut heinäruvossa. Tuokion äänettömyyden perästä jatkoi nyökytellen katkeamatta:
»Kyllä se on kamalaa, kun semmoisen täysirahkeisen miehen melkein terveestään pitää lähteä kuin markkinaan. Viikko takaperin oli mies ihan terve kuin rautanen jänis. Viimme pyhänä se tuli kipeän nuusaksi ja sitte oli taudin vointeessa tiistai-iltaan. Silloin lypsyjen aikana se rammasi sen aivan yhteen sanaan tunnottomaksi.»
»Tahtoiko se pappia?» kysyi äitini.
»Ei se tahtonut eikä siihen kiireesen olisi kerinnyt, vaikka olisi lentämällä hakenut, eikä se sitä tarvinnutkaan: se toissa pyhänä kävi ripillään ja Jumalan sanaa se on viljellyt. Tiistaina vielä puolisten tienoillakin luki oikein hartaasti Armon järjestystä ja Hengellistä sydämmen herättäjää, kunnes se kouristi. Tuokion perästä kun se tointui tajulleen, niin me Keikka-Riitan ja Murto-Maijan kanssa veisasimme Sijoonista pari virttä ja virsikirjasta: 'Minä vaivanen mato ja matkamies, monta vaarallista vaellan retkee' ja 'Sen Herra aina autuaaksi Sanassaan sanoo vakaaksi.' Sitte minä oikein helakasti alotin virren: 'Ah' surutoin koskas synnistä lakkaat', jota se kuunteli oikein kirkkailla silmillä. Vaan silloin se heti kouristi ja siinä rytäkässähän siltä purra rotasi sydämmen. Voi surkeata, se ei ole lasten leikkiä», ja eukko näytti koettavan katkerasti itkeä ja painoi silmiään huivinsa nurkalla.
Kaikki olivat äänettöminä ja mietteissään. Isän kookas vartalo pöydän päässä, pää pöytään sujutettuna, oli kuin luokin paininpuu.
Hetkisen äänettömyyden perästä tuon vieraan kasvoissa väikkyi ilo siitä että oli onnistunut tehtävässään hyvin. Hänen leveä muotonsa tavattoman pitkässä kaulassa paistoi kuin hallayön kuu murheisen taivaan rinteeltä kylmäneelle kaalimaalle ja hän kertoili:
»Kyllä se tuoni teki veräjän Tervolan taloon, joka ei ole tukittu. Vaan ei auta surut ei huolet, ei saata mennä menneen jälessä. Kovalta tuntuu syrjäsestäkin, mitä sitte siitä, joka käsissä kipertelee. Kyllä lesken mieli ei makealle maista. Vaan toiselta puolenhan se lohduttaa, kun tietää autuaana lähteneen.»
»Oliko se viimmeisellä oikein hätäsessä tilassa?» kysyi äitini niin hartaalla painolla, että hänen vähän entistään kumarat hartiansa lusahtivat vielä kumarampaan.
»No sehän oli kauhean hätäsessä tilassa, juuri niinkuin ryöväri ristin päällä. Vaan se meidän veisuu sen muutti kuin vedellä pesten ihan toisenlaiseksi. Sen kerrassaan näki, että nyt siitä on synti eronnut: se katseli niin kirkkaasti kuin taivaan enkeli. Vaan minä veisasinkin oikein kovasti ja likellä, että kuulisi sanat tarkkaan.»
»Kyllä se on sentään kaunista, että päästä oikein lähtemään semmoiselle matkalle. Vaikka se on jälkeen jääneistä raskas se surun turkki, vaan kyllä se aina jääpä aikaan tulee, jos lähtevä evästä saapi», sanoi äiti.
Isäni nousi, kävellä kaahni puolipitkillä askelilla uunin luo, jatkoi päreen pihtiin ja tuumaili:
»Sitä se koira illalla ulvoa jollotti. Minä jo sanoin, että ei se pateetta mene.»
»Niin entäs se tuononen unesi? Mitenkäs se olikaan, jota puhuit eräänä aamuna ylös kankoissasi? Se Tervolan uusi rustinki, miten se olikaan?» kysyi äitini hyvin kelkkiästi ja iloa leimusivat hänen suuret mustanharmaat silmänsä ja koko hänen pitkänhoilakka vartalonsa näytti kohonneen siitä äskösestä alennuksesta.
»Niin, olihan siinä velimiehen talossa tässä tuonoin unissani uusi rakennus tekeillä, jonka harjavuolta tuntemattomat miehet iskivät sijalleen, eikä siinä näkynyt itseään. Ne tekivät niinkuin omin lupinsa sitä rakennusta. Tuossa se nyt on se uni, vaikka minä ajattelin, että unet on öitä myöten, näkijä unen jälessä. Vaan kyllä se sieltä aikaa voittaen koituu. Kyllä se unikakkinen tietää.»
Äitini rupesi pankolta padasta velliä ammentamaan maljoihin ja kanteli pöydälle ja puheli:
»Kyllä siihen Tervolaan aukesi isännän tila, kuka häneesen nyt pääsee. Sen kyllä tietää, että ei se nuori leski tule kauvan ilman miehettä aikaan ja talon hoitokin se kaipaa. Ei se reki kauvan pysy tiellä, jota yhdestä aisasta vedetään.»
»Kyllä se miehiä saa välilläkin panna. Semmoiseen taloon on tulijoita ja semmoiselle ihmiselle: se ei olekkaan jonni joutava töppösen lesta. Olipa heitä Sivolankin emännällä kosijoita. Kun jäi leskeksi, niin paikalla alkoi kulkea kuin myllymiehiä toinen toistaan parempia. Vaan eipä hänkään osannut ottaa kelpo miestä. Paha on paljosta valita, sanotaan, ja tosi onkin. Olisi sillä ollut tarjona pätösempiäkin miehiä: semmoisia kuin Kemppaalan Mattikin, joka on harras herännyt ja tarkka kuin saivaren nylkijä. Se muka ei huolinut siitä sen tähden, kun se on silmäpuoli, rokonrikko, mustaverinen, isonenänen ja se käsnämolli siinä alahuulessa. Mikä vika se siltä oli? Itsehän se kantaa ne, ja siksi toiseksi näköhän on kuten Jumala luopi», lopotteli vieras.
»Sen silmänsähän kuuluu markkinassa tapellessaan tapanneen», sanoi renki Pekka tyynesti.
Sitä ei vieras ollut kuulevinaan, kertoili vaan:
»Sittehän se otti sen suruttoman roikaleen, kun se oli potra ja komea. Tosin hyvästi se kuuluu talonsa hoitavan ja emäntänsä pitävän suuressa arvossa, vaan mitäs tästä katoavasta, joka kestää niin vähän aikaa. Täällä pitäisi etsiä sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa», huokasi pitkään kuin venyttelevä rahtihevonen, että nuo römäkät hartiat rytkähtivät pitkältä alaspäin.
»Niin, onhan siellä se Joensuun entinen Samppa, vanhapoika. Sen se Tervolan leski ottaa», sanoi äitini, ja työväelle, jotka tyynessä istua nököttivät iltasta odottaen, sanoi hän, että
»nyt on iltanen valmis.»
Hetipä kapsahtivat pöytään ja vieras käskettiin yhteen joukkoon. Kaikki yksituumasesti rupesivat syödä rapelehtamaan surutonna kuin kananpoikue. Vieras jatkoi äidin puheesen:
»Kylläpä ei ole paljon muutenkaan, ettei Joensuun Sampan päälle arpa lankia isännäksi päästä Tervolaan. Se onkin niinkuin tehty siihen sijaan, ja sen lisäksi se tietää Jumalankin sanasta enemmän kuin joku tolikka. Ja onhan se tarkka, sen tietää siitäkin, kun yksiä sarkahousuja on pitänyt kesänsä talvensa pyhähousuina ilmosen ikänsä ja vasta on polvet paikoissa. Sen tietää siitä jo, että se osaa tavaransa katsoa.»
Äskönen sortavan näkönen suru oli vieraasta ottanut kyytinsä. Matlakoissa silmissä ja talimaisissa pöhlö kasvoissa ei jälkiäkään näkynyt; ainoa mitä voi huomata hänen muodossaan oli tuo paksun leuvan raskas, totinen liike, kun se ahkerasti tehdä hietritti hienoa vatsan täytteeksi.
Syötyä äiti vei vieraan porstuan pohjassa olevaan kamaripökinään ikäänkuin haastatellakseen salasia. Muut kaikki sukittivat kiireimmän kautta yöpahnoilleen, mikä minnekin.
Minulla veli Sampan kanssa oli unisija porttiluhin soppeen tehdyllä ravatilla. Me pötkähdimme siihen kuten ainakin väsyneet työmiehet. Samppa ihan sillä kertaa nukkui, ettei tiennyt enempi kuin hako minun liikkeistäni, kun minä viehkuroin tilani reunalla.
Minä keturoin selkäni tiessä, ei unta kuulunut ei näkynyt. Tuntui niin kamalalta. Oli kuin olisi jotakin tullut hukkaan. Mitä enemmän siinä kiemuroin, sitä oudommaksi painui mieleni. Koko maailma tuntui kopisevan tyhjältä. Suuren kolon oli tehnyt tuoni, kun vei ainoan sukulaisen, joka minua oli ymmärtänyt. Epätoivon pilvien raosta vilahteleva tähti Harjulan Mari oli enää jälellä näyttämässä tulta myrskysen salon rinteisellä tiellä. Vaan poissa oli se, josta olin toivonut apua juuri tässä asiassa. Silmät renkaalla katsoa äjötin pitkään naulassa riippuvaan renki Pekan kaulahuiviin, joka vaan hiukan kuumotti niukassa illan valossa. Joka haaralta oli pilkkosen pimeä eloni, ei yhtään valon pilkausta. Niin olin kuin kaivossa ja kansi päällä, mieleni musta kuin tervasankko. Nousin ylös, kaahuroin pihalle. Siellä oli niin lienteätä, leuhakkata. Etelän mieto henki huokaili kuni rauhan unta nukkuva lapsi hiljasessa kehdossansa. Verkalleen vaan nuokkui rukiin raskaat tähkät. Ainoaa ääntä pitivät aitan perässä olevan haavan lehdet, jotka toisinaan aina läpättivät juuri kuin olisivat tahtoneet nauraa minun tyhjän etsimiselläni. Pakeneva aurinko oli imenyt perässään luoteiselta taivaan reunalta kultasen iltaruskon leimuavat varjot, ettei ollut jälellä kuin muutamia hohtavia viilekkeitä kaitasien pilven suikaleitten alapaltteessa, jotka kohta hupenivat aivan olemattomiksi, jättäen jälelleen vaan mustan öisen seinän. Niinpä oli öinen mielenikin. Kaiken valon oli pois vienyt tuo odottamaton setäni kuolemansanoma. Tuo itsepintasen totinen kuu, joka kiipesi korkeutta kohti vesietelän taivaan jyrkkää seinää, ei voinut lähettää yhtään valon pilkausta minun pimeään sieluuni. Kävellä latostelin yön rauhallista uneksivaa piennarta ympäri ruispeltoa hiljalleen kuin kissa, jänistä vainoten. Tulla väläilin takaisin toista piennarta, joka kulki kamarin peräti. Kamarin peri-ikkunasta tunkeusi hämärä kynttelin valo, joka ulkona sekausi täyden kuun mietoon valoon. Juuri ikkunan sivu kulkiessani hajanaisesta ikkunan ruudusta vuoti korviini hiljasen imelä kikatusnauru ja Harjulan Marin nimi. Se lenti teräsnuolena korvieni läpi, että kohona hypähdin, vaan siitä sain hengityksen lämmintä kesä-ilmaa lumiseen mieleni tarhaan.
Kohonnein rinnoin kävelin äidin ja vieraan luo pieneen kamariin. Asian nimenä kysyä juomista, vaikka tarkoituksena oli katkasta heidän keskustelunsa minusta ja Harjulan Marista. Kun aukasin kamarin oven, silloin vieras kadotti aivan tukkunaan tuon mälpäkän puhekykynsä. Äiti kammahti, että hänen voimakkaat pulleat hartiansa rutistuivat paljon läjemmäksi ja tumman ruskea hiusmarto kohosi melkein päälaelle ja kaitasen puoleisista poskistaan vaivain ja vuosikymmenien vihurin tähteeksi jättämä puna karkasi aivan näkymättömiin, että hänen mustan harmaitten silmäinsä hätäsen terävästä katseesta ja harmaan tuhrakoista kasvojen juonteista tummassa kynttelin valossa voi lukea aivan selvään, että keskustelu oli minua ja Maria koskevista asioista. Vieraan kieli sokkelehti ja koetti etsiä sanoja, kuin säikähtynyt jänis reikää laihopellon aidasta, ja sotkeusi ihan siihen paikkaan kuin kukko tappuroihin, kun minä mulautin oikein polkevan tuikean silmäyksen vasten hänen leilimäistä muotoansa. Puplakehti sitä ja tätä, että inhottavalta tuntui koko löpinä.
Kuultuani äidiltä juomispaikan menin tieheni ja jätin heidät jatkamaan alotettua työtään. Menin vuoteelleni, eikö jo uni ottaisi rekeensä, vaan ei vieläkään kuulunut. Tuntui vaan yhtä tyhjältä ja kamalalta.
Aamulla heräsin pahasta unesta. Väsynyt olin ja tunsin pääni raskaaksi. Kävelin pientarelle vähän tuulluttelemaan pouta-aamun raikkaassa ilmassa. Sieltä tulin pirttiin, jossa oli vilkasta keskustelua kuin ylimmäisten pappein kokouksessa. Pääpiispana oli isäni, jonka suuhun katsoi jokainen avossa suin kuin parempatakin saalista. Renki Pekka ei näkynyt välittävän, työnti vaan repaleista nuttua päälleen, haukotella vengautteli niin imelästi, että vesi tihisi unen töhmeröisistä, pikimustista, tiirisko silmistään ja alakulosen näkösenä, hartiat vähän kumarassa, lähti astua nyrkkäsemään leikkuuksen rinteesen.
Minä otin kenkäni uunin korvalta ja riipasin jalkaani. Istahdin penkille kuulemaan sen kokouksen päätöstä, jota ei kauvan tarvinnut odottaa. Isäni heti luki sen semmoisella äänen painolla, että siinä ei tuntunut olevan valitusaikaa ollenkaan.
»Tästä lähdemme kaikki muut velivainaan hautajaisiin paitse ruotiämmä ja Tapani jäävät tulen pitimiksi ja renki Pekka töitä toimittelemaan. Mieron hevosjoukkojen tähden tarvitsee olla Tapanin ruotimummolla kumppanina, etteivät saa toukoja sotkea.»
Minä tuon kuultua kiepasin ulos ja kävellä rihmoin Pekan luo. Aloin leikata kahmia vähän harmin viehkassa, että Pekkakin huomasi minulla kiireen olevan. Kovasti kahisi raskasteränen lynkäruis Pekankin eteyksillä. Tiheään nousi pitkät, kellahtavan vaaleat pijoukset, jotka hän aina roiskautti järeälle sängelle sidottavaksi lyhteisiin. Muuta ääntä ei kuulunut kuin sirpin jurske ja rukiin kahina koko pitkänä aamurupeamana. Tuosta äänettömyydestä jäätyi rintani, että kun huudettiin syömään, niin poveni tuntui pakottavan täydeltä. Ei tuntunut ruokaa sinne mahtuvan. Pekalle sanoin:
»Menepäs syömään, minulla ei tunnu haluttavan.»
Tuosta Pekka näytti vähän oudostuvan ja höröstyen hän kysyi:
»Eikö peijaisiin kutsuttukaan, eikös sinne muut jo ole laittaumassa?»
»Ei ole minua kutsuttu, ja nurkkia nuuskimaan en lähde.»
Pekka naurahti ja sanoi, että
»korea on kutsuttu vieras, kutsumaton koreampi.»
»On se niin korea, että sille tarjotaan luut lihoista, päät kaloista, kuoret leivistä kovista ja saa seistä oven suussa orren alla, kahden kattilan välissä, kun sinne menee kärkkymään», sanoin minä hyvin kolkolla äänellä.
Pekka kävellä vihmoi kotiin, minä jäin työhöni. Leikkasin muutaman lyhteen, lähdin huvikseni kävellä völäilemään pitkin piennarta. Menin metsään, istuin kivelle. Pullistui poveni, kun ajattelin miten halulla olisin tahtonut nähdä vielä kerran setääni edes elottomanakaan. Köllähdin kiven viereen, pääni mättäälle, takkini liepeillä peitin pääni, ettei nuo harvat alakuloset sääsket tulisi viemään viimmeistä rauhaa, ja antausin muistelemaan ystävääni. Vaan siihen nukuin lehtikoivujen ja kuusten hiljasessa hymyssä.
Olihan muutaman sormihaaran päivä kiertänyt puolta päivää kohti, kun sekavaa unensotkua nähdessäni unimieliin kuului outo korahdus. Silmäni pyöristyivät ja edessäni aivan likellä näin pilkkaotsasen hevosen, pää viidentenä jalkana, sieramet höröllään, katse tutkivan terävänä, minua lähenevän niin vakaisin askelin, ettei kaulassa oleva kello vahingossakaan kalahtanut. Taas korahti sieramet kummastukseksi minun siinä olostani. Minä en liikahtanut, katsoin vaan sen hevosen kujeita. Se yhä vaan vähä väliin korahdellen läheni. Jalkansa näytti jokaisella siirroksella panevan sillä varan maahan, että tarpeen tullessa ovat valmiit viemään. Kuta lähemmäs vetäysi, niin sitä ystävällisemmästi alkoi katsella ja ympäriinsä haistella ikäänkuin tahtoisi minua auttaa. Siitä nousin ja puhuttelin vähän sitä hevosta, joka näytti iloissaan olevan siitä, että pääsin ylös.
Nyt olin kuin uusi mies, oli kuin olisi tuuleen hävinnyt rinnastani se pakottava kasa. Luonnon rauhallisuudessa olin saanut kuitata sitä yöllistä rauhattomuutta ja univelkaa. Irtonaisin mielin kävellä rihmoin kotiin. Pekka oli tullut leikkuuksen rinteesen. Minä menin kotiin aamiaista etsimään. Siellä oli Tuonelan tyhjyys ja kuolon hiljasuus. Vanha vapiseva harmaapää ruotimummo pirtin ovisopessa sukkaa kutoa jampi ja kissa keskellä lattiaa miessä huoletonna maata motkotti. Minä rohmuilin ruokaa, söin mitä löysin. Makupaloja ei ollut saatavissakaan, ne olivat lukon takana. Suolamuikkuja, piimää, leipää työntelin nälän silmään. Lähdin siltä silmääni Pekan luo pellolle. Leikata rotistimme kuin kilpaa koko pitkän pitusen lauvantai päivän, että yksi jurmitus kuului ryömylleen painuneen rukiin rinteestä.
Maanantaina puolisten edellä Pekka pijoustaan nostaissaan leikkuuksen rinteestä ilosesti sanoi, kun huomasi peijaismiesten kekkasevat päät vilkkuvan rukiin yli:
»Nyt se tuo joutilaan valtakunta kotiutuu. Nyt se on mennyt suusta, vaan ei mielestä. Ne on peijaat likellä, vaan pahalla puolen.»
Minunkin toinen suupieleni jo vetäysi nauruun, vaikka ne koko pyhän ajan olivat niin kontetuksissa, etteivät puhumaankaan sujuneet. Mekin lähdimme puolipäiväselle ja pirttiin tultua havaitsimme kaiken rahvaan kotona rekottelevan, niin ilosena kuin saaliin jaossa. Liisa veisaili hiljalleen tyytyväisenä, vaan kasvoilla ivallinen ylenkatse silloin kun hän katsahteli meitä Pekan kanssa sinne sivupenkille, jossa me alakulosina istuimme, kuin valmiin katsojat. Isä, äiti ja sisko ja toiset veljet puhuivat vilkkaasti pöydän latvalla siitä, miten pitää ruveta purkamaan sitä testamenttia, jonka veli vainaja on tehnyt vaimonsa kanssa, että pääsee perilliseksi veljensä talouteen. Isä sanoi kuulleensa muutaman niistä peijaisvieraista sanovan, että se ei ole tullut se testamentti vahvistetuksi. Silloin muitten silmistä paloi voiton liekki. Isäni aikoi lähteä kaupunkiin puhumaan asiasta erään virkaheitto tuomarin kanssa. Siihen hän tuntui luottavan, että kyllä se parastaan koettaa, kun lupaa osan saaliista. Liisa veisaili vaan, ei näyttänyt välittävän koko perintöjutusta.
Ruotimuori tuli sanomaan:
»Potut on pehmeät, kiehuvat ihan liemeksi, jos ette käy pois.»
Äitini sen kuultuaan lähti ruokapuuhaan ja heti toikin pottumaljan pöydälle ja muuta siihen lisäksi, että tuokion perästä oli pöytä täynnä ruokatavaroita. Siinä oli peijaistulijaisia: muutamia ryynipiirakkaita, joista kappale meille Pekan kanssa eteen pistettiin äänettömästä päästä ja melkein samalla silmänluonteella kuin koiralle.
Syötyään isä lähti kaupunkiin tuomarin pakinaan. Muut suti puti töihinsä ilosina. Minä ainoa tyhjän kaipaaja olin alla päin pahoilla mielin kaiken kallella kypärin.