XXIV.
Luullaan hulluksi.
Ei ollut mitään puhekumppania minulla muuta kuin tuo renki Pekka, kasvava hulivili poikaketale. Ja ne tarinat eivät olleet mitään mieltä keventäviä, joita hänen kanssaan voi puhella. Syvimmät tunteet täytyi salvata sydämmeensä. Vaan eipä se pato kauvan kestänyt, ennenkuin alkoi yli äyräitten kuohua. Täytyi etsiä semmoinen toveri, joka voi sulun aukasta, ettei pato murtuisi.
Eräänä päivänä päätin lähteä Harjulan Marin luona käymään. Kävelin rantaan, ajatukset kevensivät jalkani, pitkiä tulivat askeleet. Rantaan päästyäni hyppäsin veneesen ja nykäsin purjeen päälle. Ähmä vihuri otti mukaansa, lennätti venettä kuin lehteä, että muutaman tunnin kuluttua olin matkani perillä.
Mari otti ystävällisesti minut vastaan ja hänelle kerroin asiani ujostelematta, kerroin mieleni tilan pohjaa myöten. Hän kuunteli. Lausui viimmein:
»Enkä nykyjään mene vielä naimisiin, vaikka kuin hyvä tulisi tahtomaan: siihen lystiin kyllä kerkiää oiki kiirein. Sen kyllä sanon kerrassaan, että poissa olisin älyltäni, kun rupeaisin semmoiseen joukkoon päätäni kaupalle, kuin on teidän talossa. Säärenihän oli aijottu ensi näkemässä katkasta, kertoi tuo Mäkelän huonemiesmuori, joka oli kuullut uhkauksen. Ja sinuthan kuului aijotun ajaa suineen puineen pois kotoasi, kun minut vaan ottanet eukoksesi.»
Minä sanoin, että
»paraiten se pappikin panee, minkä semmoiset akat. Vaan kyllä siinä on vähän perääkin, ei se aivan emätöntä ole. Mutta se on juuri sen akan hyvää työtä: sehän tuli aivan asioikseen sinua panettelemaan.»
»Viehän vaan isällesi ja äidillesi terveisiä, että rauhan saavat minusta nähden», sanoi Mari päättävästi.
Minua rupesi värisyttämään.
Puhelimme kuitenkin yhtä ja toista vielä hyvän aikaa, ennenkuin lähdin pois. Hyvästellessäni kysyin, että
»tokko saan edes puheilla käydä?»
»Vähän kai se minua liikuttaa, kun ei itseäsi haitanne. Vaan itsehän saat selkänahallasi maksaa ne kyläkulut. Sen puolesta katsoisin paremmaksi, että pysyisit kotonasi.»
Lähdin kotiin soutelemaan. Ajattelin, että ei se päätös pidä paikkaansa… En usko että Mari ei minusta huolisi … en usko … en usko. Annetaan vaan ajan kulua, ei huolita hätäillä. Hiljaa se härkä kyntää, vaan hyvän se jälen tekee. Ja niin menin miessä huoletonna kotiin.
Siellä älä pääsi rahvaasta. Nyt siellä vasta ilma nousi. Olivat purra pistää syödä ihan siltään. Saivat uutta juurta huomeneksi, pääsivät niinkuin uutta jälkeä laklattelemaan. Minä vaan äänetönnä kuuntelin ja katselin, että mikä verkko tuossa nyt peräksi pannaan, tuleeko nyt sanoista siltaa, kestääkö noitten kerällä nyt loppumattomasti lappamista. Vaan kestihän sitä, ei tullut toista päätä. Minä vaan äjötin äänettä kuin urkkomiehen purakka, teeskelin työtäni, hyräelin laulujani. Koettelivat oikein uuten uhkain kaivella vanhaa Aatamiani, vaan eipä se vanha mies leikistä suuttunutkaan. Pysyin rauhallisena ja ystävällisenä kaikille. Pari viikkoa myllyä käytettyään tulivat siihen päätökseen, että minä en ole täydellä taidollani, vaan minut on Harjulan Mari syöttänyt itseensä ja siten saanut taidottomaksi. Ennestään muistivat, että minä en sietänyt kolmea pahaa sanaa, ennenkuin sai tietää mistä tuulee ja tuli kysymys kuka kentän korjaa. Vaan nyt kun ei näytä korvia olevankaan. Mikä sen nyt olisi niin lampaan maidolla juottanut, jos vaan älyllään olisi.
Ja jopa rupesivat viimein houkuttelemaan, että antaisin jonkun tietäjän koettaa päästää, että eihän ota, jos ei annakaan, ja pyysivät lupaa saada tuoda velhon konstiaan koettamaan. Vaan minä sanoin sillä kertaa loppuvan päivien siltä mestarilta, kun vaan joutuu minun eteeni. Vaan eräänä pyhäpäivänä sittenkin hakivat muutaman poppaämmän, joka oli heidän mielestään oikein maklakka viekottelemaan. Arvasinpa heti, kun tuo vieras tuli, että se ei ole kunnian tiellä. Katselin sitä vierasta kuin mato mättäästä, että eikö huomaisi jo katselusta paraaksi pysyä erillään. Vaan eipäs. Akka kun oli syötetty ja juotettu, niin rupesi peliin. Minä olin pitkälläni pirtin penkillä, niin tuli kutkuttelemaan korvani juureen. Minulla viha kiehui kuin pikipata. Koetin kumminkin puristaa, sillä tiesin että ei siitä hyvä seuraa, jos liikkeelle sen päästän. Siivolla käskin pois, vaan se ei kuin enemmän ja enemmän alkoi liverrellä ja silitteli hiusmartoani, kiitellen sitä kauniiksi. Mutta silloin en kerinnyt saada itseäni kiinni, kun hyppäsin kuin ammuttu ja siipasin sen akan ovea kohti, että rötjähti kuin märkä roivajas oven pieleen, josta väleen selvitteli itseään pönkilleen.
Kaikki luulivat todella minua hulluksi ja yrittelivät hallitsemaan, vaan en silloin pysynyt niin vähällä väellä. Liepsautin sitä akkaa vielä kartanolle ja sanoin, että
»jos nyt et älynne huveta pois silmistäni, niin päiväsi lopun näet sillä kertaa.»
Silloin löysi akka liinasukkansa, ei katsonut takaisin kun otti liehkoa. Tapailin kepakkota, että antaisin loikkiin vielä terveisiksi. Samassa keräysivät minua uudestaan tavottelemaan, luulivat minun päättömiä tekevän. Vaan sanoin, että
»nyt jos ette jätä rauhaan, niin saatte kohta minun oikeasta kädestäni maistaa osanne jokainen. Saatte huokua hihaanne ja tietää, että minä en ole teidän vanki. Jos muu ei auta, niin te lautoihin, minä rautoihin. Sen kirotut, te vaan laittautte minua paistamaan kuin käärmettä pyssyyn. Minä koetan hammasta purren painaa pahkaani ja olla vaiti, että heittäisitte pois tuon alinomasen loilotuksen, mutta siitä hulluksi nousette vaan, vaikka minua luulette hulluksi.»
Purin hammasta ja polin jalkaa ja karjasin, että
»pakenettako pois silmistäni vai tahdotteko tietää, mikä mies Mooses oli!»
Silloin luikasivat hönttyynsä ja jättivät minut kartanolle. Minä lähdin kävelemään. Kävelin metsään ja siellä olin koko päivän. Heti hävisi viha, vaan paljon jätti työtä jälkeensä: paljon oli ajatuksia. Kaduin että suutuin niin armottomasti ja lupasin itsekseni, että en suutu enää niin sokeaksi toista kertaa.
Iltasella tulin kotiin. Väki oli kuin kynsille lyöty, ei kukaan puhunut paljon mitään. Äiti itki huivi silmillä. Minä menin tallin yliselle heinille nukkumaan. Yksinäisyys tuntui olevan lystintä.
Huomenaamuna menin työhöni karhitsemaan peltoa. Siellä laulelin ilman lintusille mieleni vaiheista.
Heittäysin taas iloseksi. En ollut tietävinäni mistään mitään, tein työtäni, söin ruokaani, en puhellut sanaakaan muitten kuin Pekan kanssa. Väliin kävin aina Harjulassa kylässä. Äiti rupesi manaamaan, että hän saisi tehdä mulle pikku taian. Ja sanoi olevansa siitä vakuutettu, että minulle on syötetty se mieliteko, joka mulla on Mariin, ja sanoi kaksi kertaa nähneensä unissaan, että minkälaisessa paikassa on vielä syötettykin. Vaan sen kielsin kuoleman uhalla pois. Hän itkien koetti rukoilla ja houkutteli, että
»tiedäthän sinä itsekin, että konsti ei ole kangella käännettävä. Ethän siihen nyt kuole, jos syöt muutaman palan, jonka laitan, ja annat pestä itseäsi.»
Silloin taas rupesi vihan tuli hehkumaan rinnassani. Luulin jo liekkien suun sieramen kautta leimuavan, vaan niinkuin olin aikonut itseäni hillitä, en päästänyt valloilleen, purin hammasta ja lähdin kävelemään. En voinut sanoa sanaa, niin olin täperällä. Jos olisin yhdenkään sanan sanonut, niin silloin olisi viha hulmahtanut pilvien tasalle.
Nyt tiesin vasta oikein, miten vahvasti ne uskoivat sen, että minä en ole oikealla älylläni, ja arvasin, että ne koettavat salaa minulle syöttää niitä parantavia aineita. Ja kun minä tiesin miten inhottavia aineita semmoiselle mielivikaselle syötetään, joksika minua luulivat, niin alkoi pelottaa kuin kuolema. Jos milloin tarjosin ruokapalaa suuhuni, niin aina juohtui mieleen, että jos tuossa lienee käärmeen raatoa tai kutevan sammakon raatoa, naaraskissan suolta ja raatoa, ja sitä ja sitä vielä ilkeämpää ainetta, jota tässä en voi mainita. Eikä ollut pitkä aika ennenkuin kolmeen eri kertaan tapasin tekeillä semmoisen syötin. Sitte en uskaltanut muitten tuomaa vettä juoda, en muitten pesujäleltä ruokaa panna astiaan, enkä ketään voinut uskoa näkemättäni keittoa padasta panemaan kuppiini, enkä muitten pesemää lusikkaa suuhuni, enkä leipää alottaa, vaikka olisin syömättä jäänyt. Saunassa en uskaltanut kylpeä muitten viemällä vastalla, enkä peseytyä muitten viemällä vedellä, vaatteet pelottivat joka kerran kun päälleni panin, että jos tuohon on hierottu sitä ja sitä. Lakkaamaton pelko oli joka paikassa. Unesta kun heräsin, niin jo tuli mieleen, että jos nukkuessa ovat hieroneet sitä ja sitä ruumiiseni.
Nyt alkoi kotona olla ikävä, ei koti kodolle tuntunut, ei ollut yhtään niin pelottavaa paikkaa kuin koti.
Synkkämielisenä kuljeskelin päivät pitkät toimitellen hiljasuudessa askareitani. Tästä saivat lisää uskoa hulluudestani, ja kohta alettiin kylässäkin puhua, että minä olen heikkopäinen. Ihmisiä alkoi kulkea katsomassa kuin parempaakin. Niinpä eräänäkin pyhänä kun lähdin metsään kävelemään huvikseni, niin sillä aikaa oli tullut minun syntymäkylästäni isäni sukulaisia, iso joukko vieraita katsomaan sitä kummaa, kun tytön syötännästä on mies päävikasena.
Minä omia aikojani kävelen kotiin kuin kelloton hevonen hölkötellen vaan, niin huomaan pellon piennarta astuissani, että miehiä seisoa volhottaa kartanolla kuin helluntai-epistolassa. Siinä oli ruhaakin, rampaakin ja jokaisella silmät minuun päin. Minä arvasin, että minkä tähden on vieraat tulleet. Heittäysin hyvin iloseksi, menin miesjoukkoon, tervehdin kaikkia, kyselin kuulumiset ja aloin puhua rupatella yhden ja toisen kanssa minkä kerkesin. Kerroin kaskuja, jotka hyvin naurattivat vieraita. Nauroin ja remusin, että saivat oikein kyllikseen vähämielistä.
Vanhukseni olivat hommanneet niille vieraille, että niitten piti houkutella minua taipumaan tietäjien parannettavaksi. Ja jopa muutama, joka luuli olevansa paras siihen toimeen, kutsui minut yksinäiseen paikkaan ja siellä alkoi tuumata hyvänä miehenä, että miten minun asiani on pahalla kantilla ja miten käypi hullusti, jos en ajassa korjuuta itseäni, että minun käypi aivan samoin kuin Kärpäs-Juuson, jos vaan vielä muutaman kuukauden tuonaan menee. Selvitti miten se ja se oli samanlaisissa pauloissa ja miten sen Vornikka ukko pelasti.
»Ja nyt on paras aika: yläkuu vielä. Niin mene sinä kanssa sinne tahi laita hakija tänne.»
Kävi karvalleni, sanoin äkäsesti:
»Heitä nyt pois se homma, tahi minä suutun ja rupean nauramaan.»
Se yhä jatkoi, että
»lupa on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko ilvennellä. Kyllä tässä on asia siksi suuri, että ei siitä pääse suuttumalla.»
Vaan silloin kun minä vetäsin poskeen sitä hyvän tuuman keksijätä, niin se kuului seinänkin taakse, että jo se nyt putosi, ja sanoin, että
»joko se asia nyt tuli maksetuksi, jonka viime markkinoilla Haatajan kartanolla reestäni varastit, vai tahdotko toiselle puolelle saman verran?»
Vaan siihen tyytyi ja lähti pois muitten joukkoon ja uskoi hyvin, että minä olen nöyräpäinen, ja selitti, miten sen kanssa pitää varoin puhua ja miten häntä veti korvalle kun hän vähän vasten sanoi:
»En eläissäni ole parempata maukkua saanut. Vielä nytkin senki seitsemällä äänellä korvani huutaa tilliä.»
Minä kutsuin Kestilän isännän kahden kesken ja sille kerroin juurta jaksain kaikki alusta loppuun koko tämän jutun, millä tavalla se on alkanut ja mistä syystä niillä on syytä luulla mielivikaseksi, miten minulla on ikävä olla kotona, kun täytyy semmoisen pelon orjana olla, ja miten olen varmasti päättänyt, että otan, jos saan, Harjulan Marin eukokseni. Ja pyysin, että hän puhuisi vanhuksille minun puolestani, että viimeinkin heittäisivät edes tuon taikahomman pois.
»Jos eivät heitä niitä joutavia kujeitaan pois, joilla ne minua niin paljon kiusaavat, niin se on niin likellä kuin kaukanakin, että saavat minusta todella mielivikasen, sillä minä en enään kauvan kestä.»
Kestilän isäntä uskoi puheen tarkkaan ja puhui vanhuksilleni. Vaan ne eivät päätäänkään kääntäneet, eivätkä olisi uskoneet, vaikka joka puu metsässä olisi huutanut: Tapani ei ole mielipuoli. Ja niin asiata ei parantanut ei neulan edestä sekään yritys. Täytyi tyytyä entiselleen.
Tuossa parressani koetin aikaani hilata eteenpäin toivossa, että tuleehan pää vetävälle, että väsyyhän ne viimein.