XXV.
Hukutin tupakkineuvoni.
Kuukausi toista oli kulunut siitä kun olin käynyt Harjulassa. Lähdin taas myötätuulen selkään. Päästyäni selälle pyörähti tuuli vastaseksi, joka viivytti vähän matkaani, vaan hupasta se sentään oli. Syksysen yön tuuli röyhyytteli leppien latvoja, kovasti tohisi kuusikkokummut, kun kävellä rapsin vaaran lievettä Harjulaan. Virstan päähän näkyi tuli Marin kamarista. Näytti kuin olisi hän tahtonut valaista yksinäistä matkaani.
Katkesi Marilta hiljanen laulun sävel, kun kuuli ääneni ovensa takaa, vaalistui vähän kun sanoi:
»Missä sinua nyt on pidetty, kun olet niin laihtunut? Eihän ole kuin nukkumaton henki jälellä.»
»Eihän se tule vanhuus yksinään», sanoin ja otin tupakkineuvoni esille.
Istahdin ja rupesin vetelemään savuja, kuin aikamiehet. Tein paksuja savurenkaita, jotka suurena makkarana, mahtavan näkösesti hiljalleen pyörien ja suureten kohota loilottivat lakeen päin ja puhelin jonkun sanan. Tein uusia savurenkaita ja syleskelin lattialle.
Mari ompeli tulensa luona ristirantusia pumpulivaatteita. Yöllä piti hänenkin tehdä itselleen, päivät piti puida riihiä, hoitaa karjaa ynnä muuta hommata.
Juttelimme niitä näitä. Minä panin aina uutta tupakkaa, vetelin savuja, sujuttelin sormieni välissä uutta punasta varrenletkua, tein uusia savurenkaita, syleskelin puhtaalle lattialle yhä uusia laattoja, juuri kuin olisi ollut minun tehtäväni saada vasta pesty lattia aivan sylen valtaan. Savua oli jo matalanlainen pieni kamari täynnä kuin huono kota. Mari alkoi tuumia, että
»miten sinä noin nuorena olet jo oppinut niin ahneeksi tupakkimieheksi?»
»Etkö sinä sitte pidä tupakkimiehestä? Melkein kaikki miehethän polttavat tupakkia.»
»En huoli minä tupakinpolttajasta, ja senpä vuoksi saan jäädäkin vanhaksipiiaksi, kun kaikki miehet polttavat tupakkia», sanoi hän puoleksi leikillä ja pani kamarinsa oven raolleen varsin antaakseen tietää, että hän ei tahdo läkähtyä tupakan savuun.
Ajattelin, että jos olisin kymmenen vuotias, niin pyytäisin anteeksi, vaan kun olin täysi mies, niin en viitsinyt. Mutta päätin, että ei hakartele minun tupakkini savu kenenkään henkireikiä. Sen päiväsen perään en ole piippua leuoilleni tarjonnut.
Puheltuamme tovin aikaa seikoista, jotka keskustelua kaipasivat, läksin purjetuulen nojaan.
Matkalla ajattelin, että mahtoikohan Mari hyvin pahaksi panna käytöstäni. Olisihan minun pitänyt älytä itsessänikin se sopimattomuus. Hukutin tupakkineuvot järven pohjaan keskelle selkää.
Aamu oli jo, kun pääsin kotiin. Siellä tuli taas kinapeli. Rupesivat entisellä tavallaan haukkumaan, kun näkivät, ettei ollut houkutuksista apua, jota kolmisen kuukautta koettivat. Minä en ollut tietävinäni mistään mitään, heittäysin iloseksi. Enkä enää perustanut, ajakootpa minä päivänä hyvään pois kotoa. Arvelin, että elänhän missä hyvään työni teolla, eikä tarvitse joka palaa pelätä että mitä nyt lie tuohon hierottu.
Tupakin mieliteko heitti semmoisen vastuksen, että siitä olin pääsemättömissä, pienestä lähtien kun olin siihen harjaantunut, niin sepä ei niin sanomin tuulen matkaan pyörähtänytkään. Kolmen viikon perästä vielä tuon tuostaan kirkas vesi lorahti suuhuni, ja kun näin tupakkineuvot, niin tietämättäni menin siihen käsiksi, sitte vasta muistin päätökseni kun pistin piipun suuhuni. Se öljyn haju, joka siitä piipun varresta jäi suuhuni, tuntui niin makealta, etten tiennyt mihin verrata. Mutta aikojen kuluttua irtausin himostani, ja silloin haisi muitten polttama savu niin pahalta, että piti paeta siitä huoneesta, jossa alkoi olla näkymään asti. Silloin osasin arvostella, miten pahalle se maistaa siihen tottumattomalle ja miten pahaa olin tehnyt Marille hänen omassa huoneessaan.
Lopuksi pari kuukautta oli vetäytynyt aikaa jälelle. Sillä aikaa olivat kotiväkeni viimeisetkin hommansa koettaneet ja panneet parastaan mikä heistä lähti. Koettelivat kovaa ja pehmeää. Usein itkien rukoilivat, että antaisin sen tai sen tietäjän koettaa korjata, ja lupasivat naida kenen hyvään, kun vaan heitän Marin pois. Tuhannet kerrat luettiin se tuomio, että ajetaan pois kotoa ihan alastonna, jos vain sen otan. Esittelivät sitä ja sitä, että sen ja sen saat ottaa.
Minä vastasin lyhyesti, että
»en perusta enempi kuin Jumala lehtikerpusta niistä teidän ehdokkaistanne omani ehdolla.»
Eräänä päivänä oli kamarin pöydälle laitettu kahvikuppi, johon oli pantu niitä rohtoja, jotka muka miehen päästävät järjelleen. Kamariin oli kokounut kaikki väki ja pari vierasta lisäksi. Minut käskettiin juomaan se kuppi, vaan minä kirveen silmään vannoin, etten ota. Silloin rupesivat hommaan, että pannaan väkisellä minun suuhuni. Mutta silloin tuli keveäksi kaikki esineet käsissäni, reuhkana lentelivät itsekokoseni miehet seinästä seinään.
Vihasta olin halkeamassa kuin puhuttu rakko: puhalsin ulos, menin luhtiin, kopoin nursuja päälleni, sukset jalkaani ja niinkuin noidan nuoli lähdin suhottamaan Harjulaan.
Siellä kerroin kaikki perin pohjin miten nyt on asiat, että minä en tule toimeen kotonani, vaan täytyy lähteä onnea koettamaan. Marilta kysyin uudelleen, että voipiko hän minun kanssani tarttua mailman kelkan jukkoon, ruveta yhtä köyttä vetämään.
»Kotoasi pois ajettuna, tyhjänä, alastonna, sinut otan, vaan siihen joukkoon en mene en kahden kaulani edestä. Olen sinusta kuullut, että olet kova työmies, ja minä olen toinen, niin muuta ei tarvitse», sanoi Mari, tarttui kaulaani ja sanoi lisäksi:
»Sinuun luotan kaikesta sydämestäni. Isäsi kodin kun jätät minun tähteni, niin uskon että olet mies ja elämäni turva. Rakastan sinua kuolemaani saakka.»
Itkimme hetkisen kuin pienet lapset. Siinä oli kihlat, siinä vierivät kirkkaina helminä ne hohtavat sormukset, ne helisevät kolikat, rotisevat satamarkkaset, joita rikkaat ja ylpeät käyttävät.
Silloin lähdin kotonani viime kerran käymään. Nyt olin irti mailmasta, nyt luistivat sukset kuin noitavoima olisi kärestä vetänyt. Kotona näytti olevan tuumat tukussa, että vielä kerta kuritetaan minua oikein isällisellä tavalla, kun hyvästä ei ollut apua. Kussa pääsin pirttiin, niin Samppa alkoi haamuilla ihan käsiksi, kun tiesi että kyllä muut auttavat. Vaan minä nyt pyörähdin kuin tulenkieli kartanolle, sain asetta käteeni, sanoin, että
»pysy erilläsi, muuten nukut henkesi viereen. Nyt on leikki kaukana.»
Sitte kutsuin isää ja äitiä sinne kartanolle, että tahtoisin tuumia asioita. He luulivat, että nyt on ehkä kääntynyt kello lampaan kaulassa. »Eipä se ole ennen tarvinnut tuumimaan kumppalia.»
Sanoivat:
»Jos on asiata tuumia, niin tule huoneesen.»
»En tule pieksettäväksenne. Minä tahtoisin tietää todella, että pitääkö minun lähteä pois kotoa, jos Harjulan Marin otan. Minä olen luullut tähän asti leikiksi, vaan nyt tahtoisin tietää toden.»
Isä alkoi kiroilla niin synkästi, säksysi ja räiskyi:
»Vielä sinä, sen tulinen retka, tulet kyselemään», huusi ja alkoi tapailla niskasta kiinni.
»Kyllä nyt jo selvitään riitelemättä. Hallitkaa vihanne, minä nyt lähden enkä tule takaisin en itse isän haudalle», sanoin.
Isä röyhysi yhä vaan:
»Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, vaan pane päähäsi, että elä tule.»
Mennessäni sanoin:
»Sen vannon, että en pole kynnyksiänne.»
Sen kanssa lähdin astua nyrköttelemään. Huonot työvaatekulut oli päälläni, ei yhtään äyriä rahaa, nälkä oli mahassa. Mutta ei kumminkaan se surettanut, että mitä suuhun pannaan. Sääressä on sudella murkina, arvelin. Tiesin, että nyt ei kutevan sammakon täkkää jauheta vellikuppiin. Jos ruokamurun saan, niin en tarvitse pelätä noidan nuolia enkä velhon veitsirautoja. Ryysynen olen, nälkänen olen, vaan mies olen missä tarvitaan. Olenhan nuori ja terve, siinä on minun pohjaton aarteeni.
Kuumana hartiani kuhahteli, voimasta rintani hytkähteli, toivosta tuntoni liekehti, rauhasta ja sulasta mieleni leimuili, kun kävelin ensimmäistä onneni sarkaa.
Ei ajan karhi heti tasota sitä vakoa, jonka muistoni aura kynti sinä päivänä. Kauvas vaivanen lapsi muistaa, sanotaan.