XXVIII.
Kolme markkaa taskussa.
Tuiskun sekanen, pakkasen kirtsakka ilma oli, kun kopoin sukset jalkaani ja lähdin toiseen pitäjääsen hiihtää suhottamaan. Sauvani naukasi kipeällä äänellä joka kerralla kun pukkausin eteenpäin, ikäänkuin uhaten retkelleni vaivaloisuutta.
Päätäni vannehti ajatukset, rinnassani kierteli tunteet, jommoisia en piimäsuuna tiennyt aavistaa. Maailma kaikkine avaruuksineen oli hallussani, vaikka tyhjä oli näpissä. Ajatukseni lenteli kuin kotka halki ilmoja tuoden aina nokassaan jonkun hyvän toivon kipinän, mutta tunteeni olivat kiinni kotona kuin laiva ankkurissa meren myrskysellä lahdella.
Matkaani mietiskelin. Ajattelin, että sinne kun pääsen toiseen pitäjääsen, niin siellä pitää hyvästi ansaita, kun siellä ei kuulu olevan seppää. Tein laskun, kuinka paljon päivässä voin saada rahaa ja kuinka paljon on minulla tulevana syksynä säästöä. Ja sitte pidetään sievät häät. Laitan eukolleni mukavan asunnon, jossa rupean onnellista elämää viettämään.
Minä mielessäni piirustin itselleni kartanon, määräsin sopivat hevoset ja sovittelin lehmät parsiinsa, laitoin vesijohdon karjan keittiöön, asetin lammasnavetan lehminavetan viereen, jotta vaimollani olisi mukavampi lampaita hoitaa. Vieläpä laitoin kontusäiliön navetan päälle, ettei tarvitse mitään hakea sen etempää. Ojat kaivoin ympäri kartanon, että kartanomaa olisi aina kuiva. Sannotin kartanon, laitoin kasvitarhan ja siihen hiekkakäytävät. Sieväksi minä kotini laittelin. Rahasta ja rakennusaineista ei tuntunut olevan puutetta.
Näitä ajatellessani meni ensimäinen päivä läpi käsieni, etten tiennyt mihin se hupeni. Harvassa oli taloja tielläni, tuskin puoli kymmentä kerkesin jälelleni jättää.
Yhdessä talossa kävin pikipäin syömässä, ja siitä vielä oli puheitten mukaan 6 virstaa siihen taloon, jossa ajattelin yötä olla. Pimeä alkoi tulla, pakastumaan rupesi vielä kovemmasti ilma. Läpi tähtien Iisakin siidettä sataa tihuutti. Kenkäni alkoivat kylmettyä, jalkojani puristi ja paleli kipeästi, sauvani entistä kipakammin huusivat. Paransin kulkua, että loppuisi taival.
Jopa viimein alkoi tulet vilkkua lähenevien rantapuitten siimeksestä ja alkoi koira haukkua. Tuntematon oli talo, johon pyrin, ja tuntemattomia oli ihmiset, joitten turviin täytyi työntyä. Vaan minä ajattelin, että tokihan nuo ottanevat mielellään taloon yöksi, kun kuulevat minun sepäntöitä tekevän. Koira kävi ärhäkämmäksi mitä enemmän talo likeni, haukkui, että kartano helisi. Hiihdin portille ja laskea suhautin kartanolle. Ihmiset ryntäsivät pieniin ikkunoihin eräässä vanhan näkösessä huoneessa, josta kuulin veistännän kolkutusta. Pistin sukseni tallin nurkkaa vasten ja astua karskuttelin kylmettyneillä kengilläni pirttiin. Siellä jokainen lakkasi työstään ja tuijotti minuun silmät rävähtämättä. Outoahan se on, että vieraita tulee niin myöhällä enää. Istuin penkille. Kaikki alkoivat hiljakseen uskoa tarpeeksi katsoneensa ja rupesivat taas työhönsä, aina kumminkin silmäpuolellaan minuun vilkasten.
Viimein pirttiin tuli vanhanpuolinen mies hyvin totisessa asemassa, tulollaan jo antaen tietää, että hän on isäntä. Tuli pöydän päähän ja katsoa tuijotti niin kysyvän näkösesti minuun ja minä velkani. Kysyi sitte kuulumiset. En sanonut tietäväni entistä kummempaa.
»En suinkaan tunne miestä näin tulen näöllä, jos lienee hyvinkin tuttu, tietty, ennen nähty. Minulla on tuo tuntomerkki niin huono, että kun varsinkin muutaman vuoden olen näkemättä, niin en kuolemakseni tunne enää. Ennen miessä nuorempana tunsin paremmin, vaan vanhuus ei näy tulevan yksinään, sillä on monta kasakkaa.»
»Minkäpäs minä sille taidan, jos ette tunnekaan, ja tuskinpa täällä tuntee kukaan. Minä kyllä olen toisen pitäjään kasvatteja ja olen ensi kerran täällä retkeilemässä.»
»No, mihin se sitte pää viepi, häntä viilettää? Ja mikä asian nimenä? Tottakai sitä on asiata tien telaksi, ei suinkaan täältä lystiä hakemaan ole lähdetty.»
»Lähdinhän tänne sepäntöitä varten, kun kuulin että täällä on vähä seppiä, että ehkä täällä saan tienestiä, kun meidän puolessa on seppiä kuin harmaita kissoja joka paikka täynnä. Lähdin pois muiden tieltä, en tiedä mihin täällä sitte lopuksi pohjastunen.»
»Kyllä se ei ole maa miehittään, kylä koirittaan», tuumasi isäntä. »On täällä seppiä, vaan onhan sitä sentään työtä tekijälle. Mutta siitä se on tuntemattomassa puolessa vastus, että ne eivät tahdo uskaltaa antaa töitään kulkusepille, ne pitävät niitä tuhkavasaroina ja nälän opettamina. Monasti on käynytkin, että kun ovat antaneet kalunsa tuntemattomille, niin sen erän perään on menneet kalut. Siitä ovat oppineet, että siinä se tulee kuusi markkaa oravalle, kun kahdesti ammutaan.»
Minä vaan pönäkästi vastasin:
»Kyllä minä näytän, että olen mies miehen reikään siinä mihin rupean.
Itse sanon, vaan itsepä sen tiedänkin.»
»No pianpahan jalo tapansa näyttää. Lähdetään huomisaamuna pajaan, että pääsette alkuun. Meillä on työtä tovimmaiseksi, jos sinusta on miestä melaan. Meille viime keväällä nokastui seppä, kun ei annettu viinaa niin mahamäärää kuin muutamissa. Siitä piekausi, että ei ole saatu työhön, vaikka kova tarve olisi ollut. Se näkyy olevan niin, että parempi papin vihoissa kuin sepän vihoissa. Vaan kylläpähän se työ tekijänsä näkyy löytävän, ei ole kangas yhden langan varassa.»
»Parempi koettaa kuin kiittää. Ruvetaan vaan aamulla hytinään.»
»Koetetaan aamulla lähteä kirveitä korjaamaan, että pääsette alkuun. Ja lähdetään tänne kamarihöntyyn, ehkä akat laittavat ruuan laatua, niin otetaan murua rintaansa.»
Isäntä lähti kävellä työstelemään ja minä jälkeen. Kynttä kantta tultiin matalaan pieneen kamariin, jossa pikkusessa lampussa tuli palaa uilotti. Isäntä aukasi lahvin, laski ryypyn ja tarjosi ruuan aluksi. Minä en huolinut, sanoin:
»Nälkä on ruuan alku.»
Isäntä kummiinsa:
»Eipä täällä ole nähty, ettei sepälle viina kelpaisi. Mutta onhan se semmoisessa työssä terveellinen ja siis tarpeellinenkin.»
»Ei terveelle sairaan ruokia. Minä olen terve ja tahdon terveenä pysyä.
Viina on vienyt monasti mielen miehen päästä.»
»No ei siitä mieltä väärää eikä vitsaa laidalla. Silloin on annettu, kun on tarjottu», ja emännälle puhumaan:
»Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee: tässä on seppä, joka ei huoli viinasta, vaikka ikeniin hieroisi.»
»Jotain sitä näkee», sanoi emäntä laitellessaan ruokia.
»Toista on kuin Romppaisen kanssa. Viime kevännäkin aivan silmisikona viikkokauden oli, ja kun ei enää annettu, niin siitä nokka norpahti. Jos tämä seppä on töilleen oikea kalu, niin halla paneekin Romppaisen leivän tänä kevännä tässä kylässä.»
»Oikeinko ne on sitte ylpeitä sen virkansa puolesta?» kysyin.
»No nehän ovat niin ylpeitä että haisevat oikein. Vaan olisi niille kutti paraiksi, kun olisi joku, joka hännälle astuisi. Kunhan nyt pääsisivät pitämään tästä sepästä. Ja mikä siinä on, kun alkaa hiljalleen tehdä. Työhän se tekijänsä neuvoo, kunhan ei kiirettä pidä. Ei sitä kysytä, että kauvanko se viipyy, vaan sitä kysytään kuka sen teki. Ja sentähden ei pidä ylenkatseesen tehdä eikä ajatella, että ajakseen orja aitaa panee», tuumia lerkutteli emäntä.
»Elä neuvo neuvottua, elä seppää opeta», sanoi isäntä.
»Ei neuvo syrjään sysää», sanoin minä ja lisäsin:
»Tottahan minä, köyhä poikariepu parastani koetan, eikä ole laiskuudesta ristiä.»
Isäntä käski minun istua syömään ja sanoi, että
»Ei tässä ole hyvin erilaiset nämät syömisetkään, vaan sitähän se lintu linnulle, jota linnulla itsellään.»
Minä istuin pöytään ja sanoin:
»Kyllä se välttää vieraalle ajakseen, joka talon väelle aina. Ja kyllä se nälkä ruuan suolaa. — No eikös isäntä ole vieraan arvonen? Ettekö tule syömään yhtä aikaa?»
Emäntä sanoi, että
»syö vaan, Pekka, sinäkin siitä, omaan mahaasihan sinä syöt, jos syöt vieraankin kanssa.»
Minä en saattanut syödä muuta kuin kipeimmän nälän silmään. Koetin niellä niitä muikkuja ja vähän karkeata leipääkin. Piimä oli niin hapanta vinkerätä, että veden kiskoi silmästä. Isäntä vaan särpi, että orret tärisi ja puheli välissä. Kyseli minun vanhempiani miten ovat rikkaat ja miten minä olen tullut sepäksi oppimaan, Minä selvitin asiat niin paljo kuin oli tarpeellista. Sen kotoa lähtemisen kun kuuli, niin sanoi pilkallaan:
»Te näytte olevan nälän opettama seppä.»
Sanoin totisesti, että
»Nälän opettamia ne on kaikki sepät, niinkuin muutkin työmiehet. Nälkä se opettaa Lappalaisenkin ampumaan.»
Isäntä naurahti ja sanoi:
»Lupahan se on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko irvistellä. Sanotaan että joka leikistä suuttuu, se mieltä puuttuu. Pitäähän sitä leikillekin olla sijaa maailmassa.»
»Kosta Jumala ruuasta, suuri kiitos!» kiittelin syötyäni.
»Jumalalle kiitos», vastasi emäntä. »Eipä lystännyt meidän talviset eväät. Ei ne ole niin rasvasia kaikki palat, vaan hätä niillä häkeltyy.»
»Kyllä minä söin, minkä suu kutsui. Vaan minä puren aikanani kuin vihovenäläinen, rouhin kuin hevonen, niin joudun ennen.»
Isäntä kelaili vaan leipää suuhunsa ja piimää rämäytteli kyytimieheksi. Siitä viimein nousi niin tyytyväisenä kuin appanut kyyhkyläinen ja tuumaili, että
»syödä sitä pitää syntyneen, maata käydä kasvaneen. Ei sitä ole syömättömästä hyvästä. Syönyttä sitä on hyvä käskeä. Vähällä syönnillä ei sitä pysy miessä kauvan, rupeaa takoessa mahanahka selkärankaan lorkkasemaan.»
»Joka on rutto ruuvilleen, se on töilleen terävä», puheli emäntä ja laitteli vuodetta. Osotti sitte sänkyä ja sanoi:
»Tuohon saa seppä ruveta unisille. Ehkä se nyt kelpaakin kätkyettä, kun on senlaisen matkan hiihtää suollatellut aivan yhteen kaikuun.»
Mutta uni ei heti tullutkaan. Mielessä liikkui tunteita ja ajatuksia monenlaisia. Minä olin siirtynyt sen luota, jonka tykönä oli mielusinta olla. Olin täällä tuntemattomilla perillä. Mikä verkko peräksi tulee, en osannut aavistaakaan. Toivo pilkotti kuitenkin mielessä, kun oli jo työtä luvassa, ja Romppaisen ylpeys ja kelvottomuus se näytti minulle onneksi heittäyvän. Koetan parastani. En pidä kiirettä: verkka ruton voittaa. Teen hyvästi, niin voitan rahvaan suosion. Hyvällä alulla jo olen.
Uni varasti vihdoin hupaseen helmaan minut tietämättäni.