XXIX.
Paja hatara.
Aamulla herätettiin kahvea juomaan kuin mestaria ainakin, ja kahvin juotua lähdimme pajaan. Isäntä otti viisi pahan päivästä kirvesnyrhiä mukaan, nähtävästi pahimpia mitä talossa oli, että noissa ei tule suurta vahinkoa, jos tuo noita vähän korventeleekin, jos tulittelee vähän liiemmaksikin, että antaapa hänen niitä korvennella opetellessaan.
Paja oli hatara kuin niittylato. Kinos oli ahjolla. Pihtiä ei yksiäkään. Vasara kuin kissan pää, jolla ei tee muuta kuin kuikkaa lampiin nakata. Alasimen selkä pehmyt kuin tina ja pieksetty kololle kuin kuusen koskut. Vanha nahkanen palkeenraja pakkasessa kohmettunut, se ei puhunut kuin pikkusen tuhahteli. Minä mielin vähän moittimaan sitä pajan hoitoa, vaan isäntä ennätti sanoa, että
»kyllä tässä pajassa on tehty paljo kaluja. Kun olisi tuossa lattialla kaikki ne kalut, niin kummiinne menisitte.»
No mitäpäs muuta kuin ruvettiin toimeen. Alettiin jyrsiä jäätikköä ahjosta, tehtiin tuli, pantiin suuri röykkiö hiiliä, alettiin lietsoa tuhkuttaa. Hiilet vähitellen rupesivat paukkamaan kuin paremmassakin ahjossa. Korjasin muutamia pihdin remoja siksi, että ensi hätään. Arvelin, että ajakseen orja aitaa panee. En kuitenkaan minä ole kaukanen kalu tässä pajassa.
Ruvettiin terästämään kirvestä. Ahjo oli vielä märkä ja kylmä, pale puhui huonosti, ja minulla peukalo pakkausi keskelle kämmentä. Ei siitä yrittänyt tulla ei kahta valmista. Kolmasti putosi teräs ensimmäisestä kirveestä ahjoon, johon se viimein hävisi, ja piti panna uusi teräs. Silloin tuli isäntä jo puhumattomaksi, silmät molkuili vaan päässä. Näytti siltä, että kohta se antaa matkapassin mestarille. Minä en kumminkaan ollut huomaavinani mitään, olin vaan toimessa. Teräs tarttuikin melkein hyvin kirveesen, kun ahjo alkoi lämmetä. Vaan kun alasin oli korkeaselkänen ja vasara kehno, niin tuli törkeä tekonen. Siitä huolimatta kuitenkin terästettiin kaikki ne viisi kirvestä, joita isäntä jälestä sitä myöten kuin saatiin valmiiksi vei pirttiin tahkottavaksi, tietysti sen vuoksi, että nähdään terät ennenkuin seppä kerkiää mennä matkoihinsa.
Terät kyllä tulivatkin hyvät, vaan muita silmän sijoja niihin jäi: ensimmäisessä paloi lapa vähän liiemmaksi, toisessa terä kierossa, kolmannessa lapasyrjä väärä, neljäs liian kumara, viidennessä kasa liika pyöreä. Siis jokaisessa vikansa. Isäntä katseli niitä jokaista puolelta ja toiselta. Näytti ajattelevan, että nälän opettama seppäpähän oli, oikeinpa arvasin. Sitte kysyi, että
»paljonko sinä tahtoisit palkkaa näistä töistäsi?»
»Paljonkopa noista tämän vertasista tullee, kun ei liene enempätä.
Tässä kun on syöty ja juotu yön seutu, niin eikö nuo käyne vastakkain.»
Isäntä sanoi:
»paha se on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa. Paljoa en näistä viitsi maksaa: nämä eivät tulleet oikein minun mieleisiäni. Ja kumma kun teillä ei ole mitään työkaluja, täällä on sepillä kaikki itsellään, ettei talossa tarvitse olla kuin pale vaan.»
»Meidän puolessa ei ole sepillä ei kynttä karkeampaa. Ne pitää olla talossa kaikki neuvot ihan lusikasta lähtien. Vaan saatanhan minä laittaa ja elää maassa maan tavalla», tuumailin vaan toimissani enkä ollut tietävinäni siitä seikasta, että minulla ei ollut varoja, millä laittaa edes vasaraakaan.
Isäntä pisti markan kouraani. Silloin tiesin takoneeni itseni irti siitä talosta ja lähdin hiihtelemään uutta työpaikkaa etsimään.
Eräässä talossa sain taas tienata muutaman markan. Näin ettei tule tästä hommasta kalua, jos ei vaan saa itselleen työneuvoja. Lähdin hiihtämään muutamaan taloon, jossa sanottiin olevan hyvä paja. Arvelin, että menen sinne ja teen siinä vasaran. Asiani selvitettyä pyysin isännältä pajan ja rautaa. Tein kaksi vasaraa. Eräältä rättien kerääjältä sain ostaa muutamia viiloja. Isännältä ostin laukun kapineilleni. Rahaa jäi ainoastaan 40 penniä. Siitä lähdin tielle tietymättömälle. Hiihtelin ja kävin taloloissa kysymässä olisiko työtä. Aina vastattiin kieltämällä. Menin yöksi erääsen taloon. Ei kuulunut työtä siinäkään. Ruokaa täytyi ostaa, ja siinä meni kerrassaan puolet rahoistani. Silloin alkoi korvukset kuumana kihistä ja alkoi pelottaa, että kerjuuhan täällä tulee työksi. Eikähän se kaukana ollutkaan: nälkä oli, ja rahaa oli näpin tarkalta vaan yhdeksi veroksi. En kumminkaan ostanut einettä siitä talosta. Lähdin puolentoista peninkulman taipaleelle aina eteenpäin. Siellä tulin isonlaiseen taloon, jossa sydämmeni iloksi kuulin olevan sepän työtä ja hommattiin lähteä paikalla pajaan, vaikka oli keskellä rupeamata. Kuitenkin isäntä sanoi:
»Ruoka on orjan ensimmäinen, syödä ensin pitää.»
Kamariin oli laitettu ruoka. Isäntä vei sinne, tarjosi ryypyn ensiksi, vaan siitä kun en huolinut, niin ihmettelemään ja paikalla kertoi emännälleen, että
»nyt ne ilmoset kummat nähtiin, kun ei sepälle viina kelpaa.»
Ja se lisäsi kummaa kumman päälle, kun kuuli, etten polta tupakkiakaan.
Minä söin lujasti, sillä nälkä oli höystänyt ruuan makeaksi. En hirvinnyt oikein niin paljo syödä kuin suu kutsui. Puolessatoista päivässä kun olin 8 peninkulmaa hiihtänyt ja yhden kerran välillä syönyt, niin johan sitä siinä olin onttunut.
Sitte lähdettiin pajaan. Paja olikin tavallinen, pale oli hyvä. Siinä pääasia, kun itselläni oli vasarat. Taas kirveitä korjaamaan. Muistin vanhain sananlaskun: parempi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Keitin teräksen hyvästi kiinni, taoin sukeaksi, katsoin lavan ja terän kaikinpuolin suoraan ja viilasin puhtaaksi ja tervasin kuumana. Niin niistä alkoi tulla kuin uusia kirveitä. Tahkottiin ensimmäiset kirveet ihan paikalla. Niissä oli hyvät terät, ja silloin sain kiitokset.
Monta niitä ei päivässä tullut, vaan kun jälki tuli hyvä, niin hitasuuteni antoivat anteeksi. Teinpä pari kirvestä uudestakin, tein paraan mahtini mukaan, että ne lähti paraan tapin takaa. Ja niistä sattuikin oikein isännän mieluset tulemaan. Näytteli joka vieraalle ja näytellessään kertoi, että
»siinä on seppä, joka ei polta tupakkia eikä ryyppää viinaa.»
Siitä levisi tieto heti kohta ympäri kylää ja tarttui kuin tauti jokaiseen, että kaikkien olisi pitänyt saada työhönsä.
Siihen alkoivat kantaa töitään, että sain siinä samassa pajassa tehdä työtä lopuksi pari kuukautta. Eduksi oli yhdessä kohti lakkaamatta työtä tehdä. Kehityin työssäni niin paljon, etten itsekään uskonut edeltä. Samassa asemassa, samoilla työaseilla tehdessä taipui ruumiini, ja koko työn luonto painui luontooni, että alkoi mennä kuin luomisen työ, ja enemmän ja enemmän aloin voittaa ihmisten suosiota.
Vaan siitä alkoi kiivetä luontoni ylpeyden kukkuloille: aloin vaan tehdä työtä varakkaille ja semmoisille arvokkaammille isännille. Köyhemmät, vaikka heiltä olisin saanut palkkani yhtä hyvästi, katsoin ylön, pilkkasin vielä joskus, kun sattui hyvä tila.
Sattui kerran tulemaan laukkuryssä. Se mielistyi minun tekemiini kaluihin ja alkoi houkutella mukaansa lähtemään sinne hänen kotikyläänsä. Siellä sanoi hän olevan sepän työtä jos kuin paljon ja selvitteli, että paja on kylässä eikä ole seppää yhtään, vaikka työtä olisi kolmellekin.
»Kun ei ole seppää», sanoi, »niin kuletetaan 8 peninkulman päässä seppälässä ja maksetaan aina markka kirveen terästyksestä. Niin että jos sinä sinne lähdet, niin heti pääset rikkaaksi.»
Pian oli huima houkuteltu. Silloin ei kysytty kylästä kyytiä. Lähdin hiihtää leuhottamaan kuin tietä juoksevan koiran jälkeen, kokoilemaan kukkarooni niitä suuria päiväpalkkoja. Sen venäläisen kanssa hiihtää suollettiin lähes parikymmentä peninkulmaa. Sivuutettiin Venäjän kyliä toista toisensa perästä. Kiire oli kuin tulen sammutukseen. Jopa eräänä iltana päästiin perille. Venäläinen vei minut kotiinsa, melkein kurjan näköseen asuntoon. Kamalat tunteet alkoivat mustuttaa toivoni taivasta.
Emäntä rupesi laittamaan iltasta, vaan ei tahtonut löytää mieron tolsoja, sillä eihän »Ruotsin mies» saanut samoista astioista kuin he ei vettäkään juoda, sitä vähemmän syödä. Jopa viimein oli jonkunmoisia ropposia löytänyt, jotka paremmin olivat koiran kuin ihmisten ruoka-astiain näkösiä. Outo haju löyhähteli, että nokan veti kippuraan ja sydäntä mieli katkomaan. Vaan ei auttanut, syödä täytyi, nälkä oli, joka teki niin ankaran päätöksen.
Sinä päivänä oli hiihdetty kahdeksatta peninkulmaa, mutta kumminkaan ei nukuttanut. Lattialla keturoin, ja ajatukset kiertelivät aika vauhtia ympäri aivokopasta. Taisin joutua joutavan jälille, aina käyvän askelille.
Aamulla lähdin kylää katselemaan ja kuulustelemaan, saattaako tässä ruveta viipymään vai pitääkö ottaa samanlainen laukka takaisinpäin. Kylä olikin kaupunki, rakennettu melkein nurkka nurkkaan kiinni kymmeniä taloja, joista useammat olivat pyöreistä kuorineen olevista hirsistä koiran kaulalle salvetut kuin paha kalasauna. Ja siitä syntyi koko kylälle niin kurjan näkönen ulkomuoto, että luulin olevani vilun, nälän ja kaiken kurjuuden valtakunnassa. Kävelin kuitenkin talosta taloon kyselemässä sepän työtä. Sitä sanottiinkin olevan joka talossa, ja jokainen kehotti ryhtymään työhön ja olivat ystävällisiä. Ja eipä aikaakaan, kun rupesi pauke kuulumaan kylän pajasta.
Mutta kun kaluja vein omistajilleen, tarjosivat hinnasta Venäjän rahaa otettavaksi ja niin suuresta rahasta, etten saanut siitä osaani, täytyi jättää velaksi. Niin tein työtä muutaman kuukauden, ja silloin arvelin, että lienee paras kuin keräilen palkan käsiini, jatkan sitte työtäni, jos maksavat rehellisesti. Vaan eipä sitä moni muistanut koko asiaa, ja kun rupesin muistia kaivelemaan, niin koppoivat keppinsä kuin kylän koiralle. Huomasin, että se oli kylän yhteinen tuuma, että pidettiin suuret rahat aina ristinä ja myöhemmin ei oltu tietävinäänkään. Lähdin pois takani katsomatta kiirehtimään Suomen puolelle, kesää vasten. Ensimmäiseen taloon päästyäni Suomen puolelle, kuulin kerrottavan, että siellä on ollut keväillä hyvä seppä, vaan on mennyt Venäjälle. Tiesin minusta puhuttavan, ja se tuntui herttaselta kuin kesäiltana soitto etäältä. Ja heti kun kuulivat että olen sama mies, niin pyysivät työhönsä, johon ei tarvinnut kärttää, sillä olin rahasta melkein puhdas. Nyt pääsin taas kuin uutiseen käsiksi. Unhotin kaikki ne mustat huolet. Minä työtä sain ja tehdä ryskin, ja palkka hyvin maksettiin. Ajattelin aina vaan, että mitä olisin jo kerännyt rahoja, jos täällä olisin pysynyt enkä lähtenyt merta etemmä kalaan.