Korpelan Tapani: Kuvaus kansan elämästä

by Heikki Meriläinen

XXX.

Aloin hommautua kotipuoleen.

Kesä oli tulossa, kosket kohisi, purot porisi, norot turisi, metsät möhisi lumesta sulavan veden kuohusta. Kirjavana oli maalla riittyviä lumen kietaleita. Lahonneet oli niskat Simon sillasta, jonka se valmisti pahan Martin maalle päästä. Mustan harmaana räijötti se vaan kuikan pellolla, jota tuloa vaan ylemmäksi nosti.

Minä lopetin työni ja aloin hommautua kotipuoleen. Kyselin tarkasti taipaleen ensimmäiseen taloon ja tiedustelin talonkin kaikin puolin. Kolme peninkulmaa sanottiin olevan matkaa, tietöntä saloa, sillä järveä ei enään päässyt suksin eikä soutimin. Vaan minä en tuosta huoleksi pannut, olin mielestäni tottunut metsän kävijä, ja miessä huoletonna painuin vuoteelle, työntyäkseni aamulla varhain taipaleelle. Kaikenmoiset näyt kuitenkin häiritsivät untani, hyvin kamalat. Herättyäni tulin levottomaksi enkä saanut enempi unta silmiini. Koetin uskotella, ettei ne voi mitään ennustaa. Unet on öitä myöten, näkijät unen jälessä, arvelin, ja joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää. Vaan sillä en päässyt erilleni, tuntoni oli levoton, viehkuroin vaan vuoteellani ja odottelin eikö alkaisi väki nousta ylös. Kun nousisivat ja keittäisivät ne lähtökahvit, niin työntyisin menon mukaan suulla suuruksettomalla, sillä kerityssä ei ole kerkiämistä. Eivätpä hiljankaan nousseet. Aurinko jo ruskotti noustakseen, ja kaunis näytti olevan aamu. Lähdin pihalle kävelemään. Aurinko juuri nousi taivaan rannalta ja kultasi talvivaipan jäännöksistä kirjavia vuoren rinteitä, ihaniksi siveli kankaan hongiston tuhuralatvat, ja kukkivan näytti nuo tummaliepeiset, ikivanhat kuuset. Lintuset laulullaan tervehtivät aamuaurinkoa. Mieleni paloi salolle.

Lähdin huoneesen, herätin emännän ylös. Tämä nousi, suki vaatteita päälleen, kopperehti pannunsa käsille, laittoi tulen takkaan.

Kun sain kahvin poskeeni, silloin pillit pussiin. Emäntä ja isäntä tahtoivat väkivetoaan, että syödä pitää toki lähtiessään. Vaan minä kopoin laukkuni, sanoin, että

»miestä päiväksi, koiraa viikoksi.» Isäntä pani kengät jalkaansa, lähti saattamaan aidan taka. Siellä hän tarkkaan neuvoi sen matkan, neuvoi neuvomastakin päästyään.

»Viimeisellä peninkulmalla matka menee kahden suuren järven väliin, josta ei pääse mihinkään väärään, täytyy mennä kuin ahvenen katiskaan.»

Pistin kättä isännälle, ja tämä toivotti onnea matkalle. Lähdin tuulen vauhdilla astua suoltamaan ja arvelin, että kohta katkiaa yksi peninkulma.

Kaunis oli päivä. Lämpimästi hiotti hartioitani, kun hyppelin kiveltä kivelle, telalta telalle. Mutta eineen seutuvista alkoi taivas kihnautua ja heti meni pilven limaskaan yltä yleensä, että aurinko paistaa öllötti vaan kuin turvakon suusta. Muutaman tiiman kuluttua oli taivas harmaassa peitossa, niin sakeassa, että päivä pimeni. Tiesin puolelta päivin tulevan sateen. Siispä pelossani lisäsin vauhtia. Tasakäpälässä silkoilin yli juurikkain, liekojen, kantojen ja kivien. Syksyisen peuran lailla tolvasin kummut ja kukkulat, korvet ja rämeet, mitä vaan eteen sattui.

Luulin olevani voittopuolella matkasta, kun alkoi maa laskeutua alaisemmaksi ja lumisemmaksi. Tulipa oikein äärettömän näkönen korpi vastaan, jossa oli lunta ja vettä päälle polven. Minä vaan huolimatta siitä astua porskuttelin, vaikka kengät oli täynnä hyyhmää. Tuli joki eteen, josta kumminkin pääsin yli erästä tuulen kaatamaa puuta myöten. Korpi synkkeni, ilma pimeni yhä vaan. Alkoipa hiljalleen vettä tihkutella, tyynestään satoi. En huomannut tuulen värettä yhdessäkään oksassa. Korpi ei loppunut, vesi ja hyyhmä ei vähennyt, mutta minä vaan painoin menemään yhtä kiivaasti ajatellen, että tuleehan pää vetävälle.

Aloin jo mielessäni ikävöidä niitä järviä, joitten väliin pitäisi matkani mennä. Ei näkynyt järveä, ei näkynyt maata, yhtä ijankaikkista korpea oli vaan. Lunta alkoi sataa lohnia harvasteesen kuin akan paloja. Ja sakeni sade ja korpi kävi yhä synkemmäksi. Hyyhmää tuli paksummalta, että alkoi käydä eteenpäinpääsy mahdottomaksi. Pyrin vaan, minkä henki antoi. Jalkani olivat turtana, vaan hyppelin sentään yli kaatuneitten puitten, yli hakojen ja mättäitten.

Lunta räntää alkoi sataa minkä taivaasta mahtui. Jokaisella vesalla ja kuusen lehvällä oli räntää hyyhmää niin paljon kuin pysyi. Niitä en joutanut varomaan, en kiertelemään, mennä rosotin vaan. Valui pitkin ruumista rantavesi, että olin aivan märkänä kuin uitettu. Lumiset oksat yhä ropsivat uutta lunta ja hyyhmää vasten silmiä ja korvia, että alituistaan vaan valui hyinen vesi pitkin selkää.

Kengät olivat vettä täynnä, jalat turtana, väsymys alkoi nälän kumppalina tahtoa palvelukseensa. Kumpasellekin täytyi ruveta tenimään, kun ei ollut ruokaa eikä ollut tilaisuutta levähtää.

Eteeni tuli korven sisästä semmoisia louhikkotöyräitä, aivan veitsiviilorinteitä, että neljän kontan, kynsin hampain piti kavuta päälle ja ihan pitkällään laskeutua alas. Niitä semmoisia tuli useampia, että ei kuin nousi ja laskeusi. Sitä tekostaan teki kymmeniä kertoja, vaan ei auttanut. Korvesta korpeen piti vain työntyä. Kamala aavistus alkoi käydä tunnossani, kun ei alkanut tulla edes niitä järviä, joita sanottiin loppumatkalla olevan.

Taas tuli eteeni muutama louhikkoselänne. Nousin sen päälle, että eikö jotakin näkyisi. Vaan mitäpä näkyi, kun lunta satoi ja oli pimeä kuin olisi kumolleen mailma kaadettu. Ei auttanut mikään neuvo. Piti vieläkin lähteä rämpimään eteenpäin.

Tuli eteeni aavakonlainen louhikkosekamaa, jossa huomasin ihmisenjälet poikkiteloin edessäni. Ensi katseella heti näin, että on omat jälkeni. Pahasti jysähti sydämmeni, kuumaksi karahti koko ruumiini. Siihen ällistyin seisomaan, katselin niitä jälkiäni, en tahtonut uskoa, että olivat omat jälkeni. Lähdin niitä noudattelemaan, ne painuivat korpeen ja menivät sen joen rantaan, josta lumisateen alussa menin kaatunutta puuta myöten yli. Silloin tiesin että olen hukassa.

Läksin takaisin jälkiäni. Sieltä tiesin löytyvän semmoisen maan, jossa voi määrätä ilmansuunnan. Muutaman puolen virstan päässä tuli kangas, jossa oli muurahaispesiä ja semmoisia puita, joissa on ilmansuunnan merkkiä. Vaan kaikki pohjosen merkit näyttivät olevan eteläänpäin ja etelän merkit pohjoseenpäin. En kumminkaan uskonut tuntoni väitteitä. Läksin harpastamaan sinnepäin, missä niitten talojen piti olla, jonne matkani tarkotus oli. Tiesin ett'en paremmin osaisi jälkiänikään siihen taloon, josta lähdin, ja jos olisin osannutkin, niin tunsin voimani olevan niin lopussa, etten sinne voisi päästäkään.

Sanomaton tuska oli sielussani, sillä toivoni taloon pääsemisestä petti kerta kerralta enemmän ja enemmän. Voimani tunsin vähenevän. Hyinen vesi vain valui pitkin selkääni, saappaat turski hyyhmää täynnä. Koko ruumis oli turtana, etten tiennyt omaksi ihokseni. Omantuntoni soimaavat aallot hyöryivät ja pauhasivat täydessä vauhdissa ylitseni. Metsään kuolema oli minusta nyt varma. Kumminkaan en voinut ruveta kuolemaan, ennenkuin voimat kaikki loppuisivat. Vetäysin vain eteenpäin minkä jaksoin, siksi kunnes täytyi uinistua kuin sutkalta ammuttu metsänotus. Yö alkoi tulla jo synkimmälleen. Lunta ja vettä satoi minkä taivaasta mahtui. Tunnossani soi sana: tämä on viimeinen yö. Jokainen kuusi kun alkoi näkyä, niin mietin, että jokohan tuon juureen täytyy jäädä. Sitä tekosta hilausin paikasta toiseen.

Jo alkoi kuulua metsästä kosken pauhina, hiljainen kuin tuulen vieno humina. Läksin sinne kosken rannalle. Tuntui minussa jotakin semmoista, että parempi tuo on kosken rannalla kuolla, ja se tunto kasvoi oikein tyyneksi ajatukseksi, ja näin mietin sitä kohden ajatellessani: koski on ollut lempipaikkani ilmosen ikäni. Koski on laulanut mulle ensimmäiset kehtolauluni. Koski veisatkoon virren haudallani.

Alkoi jo vilkkua metsän läpi valkeita aaltoja, ja kohta oli edessäni noin parin kymmenen sylen levyinen väylä.

»No tähän se on nyt minun nyykistyminen, ei auta mikään.»

Katselin ympärilleni, en pelastuksen toivossa, vaan aivan kylmäkiskosesti.

Alempaa metsän takaa huomasin järven kuumottavan. Minä painuin sen rantaan, toivossa että siellä lie taloja. Se olikin lampi, noin virstan pitunen ja puolen levynen. Lumisade oli hälventynyt vähän, ja kajasti hiukan pohjonen taivas. Lammin toiselta puolen otti silmääni talon näköstä. Tarkastelin sitä yhä. Talohan siellä näkyi kuin näkyikin. Vaan mitäpäs siitä. Tiesin, että jää ei kanna, kun semmoinen koski tunkee vetensä, niin sen virta on kuluttanut ja ehkä aivan sulaksi tuolta keskeä. Kaksi oli kovaa kysymystä nyt, heittäytyäkö tähän rannalle, vai tullako haudatuksi tuohon lampiin, jos koettaisi mennä yli; kiertää en olisi jaksanut kuitenkaan.

Kiskoin eräästä kaatuneesta hongasta vahvan oksan kepiksi, sillä aloin koetella jäätä. Se vielä kantoi. Silloin ilosta lensin kuumaksi. Vieläkö on mahdollista pelastua tästä vaarasta. Minä jokaista askelta koetin kangellani. Jäällä oli päälle polven jään sohjua, jota koski oli työntänyt. Käsieni avulla koetin jalkojani siirrellä hyyhmässä eteenpäin. Sydämmeni sykki vielä pelastuksesta, rinnassani loiski vielä toivon lämpimät laineet, ja siispä en kokonaan uupunut. Pääsinpä likemmäksi rantaa ja näin, että talo, johon riennän, on autio. Siinä ei ollut kuin maahan rytistymäisillään olevia lahonneita huoneröksiä, joissa ei ollut kattoa lastuakaan. Ovet ja ikkunat auki. Nyt tiesin, että lammissa on hautani. Menin kumminkin niin pitkältä kuin pääsin. Ja kun loppui jää, oli vielä matkaa rantaan joku 15 syltä, joka oli melkein kantenaan sulavia jään laidasta murtuneita lohkareita. Pohjoisrannalla näet aukean maan kohdassa päivärinnassa oli rantaporetta kerinnyt tulla enempi kuin siellä päivän suojassa korkean metsän alla, josta läksin jäälle. Siinä jään laidalla rupesin mahalleni, koettelin kepilläni, eikö jalka ottaisi pohjaa, vaan ei kuulunut. Vaikka olin jo ennen ollut varma kuolemastani, en kuitenkaan sen makua ollut tuntenut. Olihan ollut pakenemisen sijaa kuin jäniksellä metsäkoiran edessä, vaan nyt minulla ei ollut askeltakaan, mihin lähteä. Siinä vilusta ja kuoleman tuskasta värisin yksissä jalkaini sijassa. Hampaani lotisi, polveni lokatti. Siinä en voinut olla enkä odottaa viimeistä hengenvetoani. Luulin, että pikemmin loppuu tuskani, kun paiskaun tuonne jäitten sekaan. Heitin laukun ja takin päältäni, että koetan uida maalle, jos jaksan, jos ei, niin ei.

»Elä hyvä mies hyppää siihen, muuten sinne jäät, kun on jään sohjua niin paljon. Odota vähän, niin tuon veneen, jolla pääset maalle.»

Minä tyrmistyin tuosta äänestä. En kaualle aikaa osannut päättää, oliko se aave vai ihminen, joka puhui. Ja kun vihdoin näin ihmisen, niin en tahtonut uskoa sittenkään. Vaan kun vihdoin uskoin, niin rupesi sydämmeni läkättämään, että olisi luullut sen rinnasta ulos hyppäävän. Sitä ei tiedä, joka ei hädässä ole ollut eikä kuolemaa silmiin katsonut, että miten rakas on henki ihmiselle.

Minä katselin miestä rannalla kuin pelastuksen enkeliä. Hänellä oli niemen toisella puolen vene. Vaan hän meni saunaan ensin, pani kengät jalkaansa, takin päälleen, piipun palamaan. Sitten lähti kävellä jampimaan veneensä luokse. Savuja pullautteli vain sinne räntäsateesta sumuseen ilmaan. Otti veneensä, sauvoskeli verkalleen rantaa myöten ja veteli piippuaan. Kohdalleni kun pääsi, niin pyöräytti veneenperän minun luokseni, käski tulla veneesen. Vaan minä siksi kuuluvasti, että hän kuuli, jaksoin sanoa, että en voi liikuttaa jalkojani. Hän kun näki minun olevan niin surkeassa tilassa, tulla kahmerehti veneensä perään, otti minut kuin pienen lapsen veneesen ja saattoi maalle, talutti sitten kuumaan saunaan. Siellä hän sanoi, että

»olisin minä vähän kiireemmästikin joutunut, jos olisin luullut, että teillä niin kylmä on, kun uimaan olitte aikeissa.» Tuntui siltä kuin olisi tahtonut anteeksi pyytää viivykkiään.

Mies kiskoi kengät jalastani ja riisui kaikki vaatteet, rupesi lykkäämään ruumistani ja sitä tehdessään surkutteli kohtaloani.

Saunassa oli toinenkin mies. Se heräsi ja kauhistuen hyppäsi seisalleen. Heti lähti räämeet hänen silmistään, kun näki, että alastonta miestä muokataan. Alkoi hätäyksissään kysellä, että

»mikä on tullut? Onko mies hukkunut vai pudonnut jäähän?»

»Ei aniksi hukkunut, vaan ei kaukaakaan palannut», sanoi hieroja. »Kyllä oli liki länget olkapäitä», ja hän kertoi toiselle miehelle, miten olin tönkkö ja miten yritin lähättäytyä hotuun, jossa on kolme syltää vettä, ja miten hän polonen ei uskonut niin vähissä hengin olevani eikä ollut kiireissäänkään veneen kanssa. Tuntui siltä kuin tuo mies vieläkin olisi pyytänyt anteeksi hitasuuttaan. Koettelivat sitten kilpaan kysellä, mistä kulen ja mihin matka vetää ja mikä on vienyt tuonne lammin taakse, johon ei ole asiaa muilla kuin metsämiehillä. Hiljalleen vertyivät kieleni kantimet, että saatoin kertoa, minkälaisia matkoja olen kulkenut. Retkeni kuultuaan miehet pitivät aivan mahdotonna ihmiselle kulkea sitä yhdellä syömää ja vieläpä eiliseltä syönniltä.

»Jumalan ihmetyö se on, ei muu, pelastumisesi», sanoi kumpanenkin.

Jumalan ihmetyö… Minä en ollut muistanut Jumalaa koko matkallani enkä moneen aikaan, sillä en uskonut sitä olevankaan. Mutta tuo miesten lause tuntui nyt somasti iskeytyvän tuntooni, se painui kuin naula puuhun.

Ruumiini oli kuuma kuin kekäle. Veret olivat palanneet takaisin. Joka paikkaa tikkuili ja kihelmöi kuin olisi puukolla vedellyt. En voinut paljon puhua. Miehet olivat peloissaan, että jos hiljankin hitain kuolen. Vaan minä nousin seisalleni ja aloin kuonnutella itseäni. Sitten antoivat ruokaa, mitä heillä mukana oli. Siitä selvisin haastelemaan.

Miehet olivat täällä metsäsaunalla tervatynnyrin teossa. Ne kertoivat oikein iloissaan tänne tulostaan. Toinen sanoi:

»Oli kuin vetäjäs meitä veti tänne, että oltiin kahdella päällä, lähteäkö vasta aamulla. Se oli aivan saada sammua, kun Antti vielä hommasi tänä iltana käydä Kölkän puron suuhun rysiä panemassa ja aamulla lähteä tänne päivää myöten, vaan se oli minulla kuin hiimosti vain selässä, että en saanut rauhaa, piti vain lähteä.»

»Minä tulin juuri ulos, kun tämä näytti hommailevan uimasilleen ruveta», sanoi toinen. »Nukuttiin täällä saunassa, vaan oli tullut kuuma minulle, niin läksin ulos jäähdyttelemään, ja sattui näet sekin juuri paraiksi.»

»Tuon edellä se oli kaikki. Ilman meitä olisi hukka perinyt tämän miehen; siinä oli sittenkin paraiksi vettä ja köyttä, että päästäkö ihmisten ilmoihin. Vaan kyllä tämä nyt elää päälle päiväinsä, elää ihan luotuja päiviään, kunhan pääsee selviämään tuosta vasikkataudista. Vaan kyllä minä luulen, että se tuommoinen urkko tuntuu kotvemmaisen, kun vilu ja nälkä katkasee aivan hengen rajoja myöten. Hyvähän olisi, jos ei vain taudiksi kääreytyisi. Ei ole taudille jaloa paremmissakaan oloissa, mitä sitten tuossa, kun on jo ihan kuoleman kielissä», puhelivat miehet ja koettivat keksiä konstia, miten olisivat saaneet minua virkistymään ja tointumaan entiseen kameneen.

Vaatteeni alkoivat kuivaa. Niitä aloin panna päälleni ja arvelin lähteä taipaleelle, sillä saunassa ei ollut tilaa levähtää, kun rupesivat tynnyriä tehdä möykkämään. Läksin ulos kävelemään, että tuntuisiko siltä, että jaksaisin kävellä sen puolen peninkulman taipaleen, mikä oli matkaa likimäiseen taloon. Pääni oli tohjona, ruumiini tönkelä. Lähdin kumminkin, kun kuulin olevan hyvän matkan. Räntäsade oli jo lakannut, päivän valkeuksen puoli oli jo aivan poudassa, aamuruskon hohto leimusi taivaan rannalla. Näyttipä siltä kuin olisi tahtonut palkita eilisen päivän ikävyyttä, pyyhkiä pois elämäni historiasta eilisen päivän synkät muistot ja sulostuttaa vaivaloista taivaltani. Ajatukseni olivat hyvin yksinkertaset, ruumis ja sielu oli väsynyt. Lyhviä ja horjuvia olivat askeleeni, joilla mittasin ystävällisen aamu-auringon valasemaa polkuani. Lintujen raikkaat, suloset nuotit virittivät sielussani eloa. Hiljalleen astua lotostelin ja pääsin taloon ilman mitään erikoista tapahtumaa.

Talossa olivat ihmiset ystävällisiä, ne ottivat vastaan kuin veljensä. Talon vanha isäntä, erittäin kielevä, kuultuaan eksymiseni, kyseli kaikki matkani, missä olin kulkenut. Ukolle olikin joka paikka tuttua, hänellä oli nimet joka louhirystylle, joka korven tökrölle. Hän kun oli ikänsä sieltä lintuja pyytänyt, niin hän luki kuin isämeitää, missä paikassa olen päässyt pyörähtämään. Olin sortunut eteläpuolelle siitä järvestä, jonka pohjospuolelle olisi pitänyt mennä, jos mieli päästä niitten puheena olevain kahden järven väliin.

»Juuri järven näkyvistä olet päässyt luiskahtamaan väärälle puolelle», ukko jahkaili.

Minä muistelin matkani yksityiskohtia, ja minusta tuntui ihmeeltä, että vielä olen näillä mailla. Vaan sen selvemmälle en tullut Jumalasta enkä ajatellutkaan sitä.

Sillä kylällä olin kesäkuun loppuun. Tein työtä ja tienasin rahoja, sillä nyt oli sepällä paras aika. Nythän tarvittiin kuokkaa, kirvestä, auroja, karhia, viikatetta j.m.s. Paikkakunnalla kyllä oli seppiä, vaan olivat viinamiehiä. Minua viinatonta pidettiin sen tähden kilvalla. Mutta kiireen työni ohessa tunsin jotakin kaipausta tunnossani.