XXXI.
Uusi kotini.
En osannut kirjoittaa, ja niin en saanut koko pitkällä ajalla puhella morsiameni kanssa yhtään sanaa. Päätinpä lähteä käymään hänen luonaan ja lupasin tulla takaisin, jos ei alkaisi olla työtä mieliksi kotipuolessa.
Eipä ollutkaan monta päivää, ennenkuin eräänä lauvantai-iltana astua rapsin sykkivin sydämmin morsiameni kotipellon piennarta. Sattuipa hänkin olemaan viikon vaivoista vapautettuna kesäillan ihanuutta nauttimassa. Tulennasta hän jo miehen tunsi, astunnasta arvaeli. Juoksi vastaani niinkuin noutamaan.
Tuntui silloin olevan meillä mielet paremmalla sijalla. Rintani riemusta läikki. Ilta oli kaunis. Sammuvan iltaruskon kultaset helmet riippui pilvien reunoissa. Lempeä hymyili rannan kuuset, sulosta itki niityn kukat. Rannassa soitti purot. Ilosta kohosi kastepisarat kumppalini silmiin, kohosi minunkin.
Morsiameni vei minut huoneesensa, laittoi ruokaa. Ja sitte kun olin syönyt, kantoi hän suuria vaatepakkoja, joita oli valmistanut sillä aikaa, ja alkoi näytellä.
»Tätä olen tehnyt sitä varten, että sinulle harviaisvaatteiksi ja tätä työvaatteiksi, ja tätä itselleni jokapäiväseksi, ja tässä on nyt tekeillä kangas omiksi pyhävaatteikseni.»
Enpä malttanut olla minäkään näyttämättä, mitä olin saanut aikaan. Otin kukkaroni, jossa oli kolmesataa markkaa rahaa. Pieninä kappaleina kun olivat, niin näytti olevan suuri joukko.
Mitä olimme saaneet saaduksi, ei ne rikkauksia suuren suuria olleet, vaan oli niissä meiksi. Kumpikin meistä saattoi ansaita. Ja se oli nähty, että kumpikin meistä saattoi kärsiä ja kärsiessäänkin tyytyä ja ilonen olla. Silloin ei ollut reki yhdestä aisasta perässä. Me saatoimme tulevaisuudelta toivoa. Ja molemmat me näimme elomme aamun nyt ruskottavan, pahojen tuulenkynsien katoavan taivaaltamme ja kaikki olevan hinteätä.
»Emmekö voisi jo alottaa elämäämme?» kysyin Marilta aivan sydämmen pukkauksesta.
»Jumalan avulla», lausui Mari ja kiepsahti kaulaani.
Ja niin me hommasimme häät ja vuokrasimme eräästä talosta sievän kamarin. Siellä Mari alkoi heti kankaita kutoa ja minä kuleksimaan kylässä seppänä. Työtä sainkin kotikylässä runsaasti. Saavutin suosiota kaikkialla, sen tähden että tein hyvää ja helpompaa kuin muut.
Kun sattui olemaan minulla työtä omassa kotipajassa, silloin vaimoni tuli lietsomaan ja lyömään rautaa minun avukseni. Siten ei tarvinnut vierasta pajamiestä pitää, ja niin saatiin syödä kaikki kuin kissa saamansa.
Rahaa alkoi vähitellen karttua, talon kapineita alkoi tulla yksi kerralla. Kotimme hiljalleen kasvoi kuin muurahaiskeko.
Saalis miestä yllytti tarttumaan työn tukkaan kahta kauheammasti. Mutta elämä tuntui vaan hauskalta, mieli oli vaan ilonen, jos kuinkakin olisin työssäni väsynyt. Päivän pajassa oltuani kun tulin kotiin, peseysin, panin puhtaat vaatteet päälleni. Vaimoni vaali minua kuin pientä lasta tuossa lämpymässä, puhtaassa ja muuten kaikin puolin kodikkaassa huoneessamme, jossa hänellä aina oli mielihyviksi suuhun tarjottavaa, milloin kahvia, milloin teetä, vehnästä, milloin mitäkin suuhun sujuvaa. Elämä tuntui niin lumoavan viehättävältä, niin rakkaalta, niin vapaalta, niin rauhalliselta, että mielestäni turhaan sanottiin maailmaa murheen ja surun laaksoksi.
Mutta kun vertasin nykystä elämääni entiseen, niin huomasin, että tämä maailma voi sentään olla surunlaaksokin, palava helvetti. Semmoisenahan vielä tuntui mielessäni vanhempieni koti, jonne en olisi suurin surmini mennyt. Ja kun muistelin siellä oloani pienestä suureen, eroamistani, elämääni sen jälkeen tähän saakka, näytti se pitkältä polulta, jota en toistamiseen lähtisi en henkeni edestä kulkemaan. Näytti ihmeeltä kerrassaan, että olin päässyt siihen, jossa olin. Tuo tynnyrein tekijäin lause 'Jumalan ihmetyö', se aina tuli mieleeni, kun muistelin elämääni.
Minä vakaannuinkin uskomaan, että on ollut tässä Jumalan ihmetyötä. Ei se ole minua sormesta vetänyt, vaan tietämättäni autellut. Ja mistä hyvästä?…
Minua kadutti pahuuteni ja varsinkin, että köyhiä olin ylenkatsonut enkä rakastanut.
Mutta nyt — Jumalan avulla.