Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

XI.

Kolmannen päivän aurinko jo kierti länteen, kun Kerttu lähti Ahtolaan. Päällä oli lyhythihainen tilkkuinen paita ja polveen yltävä resuinen hame, joka ei luvannut liian pitkiä askelia.

Ahtolan porstuan oven taakse hän seisahti.

Sivu kulkiessaan Ahtolan emäntä kuuli oven takaa nyyhkytystä ja vapisevaa hengitystä. Emäntä seisahti, toinen jalka porstuan kynnyksellä. Oven laidan alta näkyivät ruskeat varpaat.

Emännän kasvot värähtivät, lakeat silmät kiintyivät tutkivan näköisiksi. Hän palasi askeleen ja kuikisti oven taa.

— Herra Jumala! kuka siellä?… Kuka sinä olet?

Kerttu käsillään peitti kasvonsa ja hyrskähti itkuun.

Emäntä: "No Pietolan Kerttu! Herra Jumala, mikä sinulla on?… No asetu nyt… Mikä sinulla on?"

Kerttu vakuutti kaikin voimin itseään ja virkkoi:

"Paloi kaikki."

Emännän muoto kauhistui, löi kädellään polveensa.

— "Rakas isä armahtakoon! Kaikki paloi, vaatteetkin?"

Kerttu: "Kaikki mitä vaan hengestä oli irti."

Emäntä: "Kaikkea pitää kuulta!… Milloin se paloi?"

Kerttu: "Toissa päivänä, silloin Jumalanilmalla."

Emäntä: "Sinulla on nälkä?… Millä olette eläneet?"

Kerttu: "Maitoa ja kalaa olemme syöneet."

Emäntä poistui aittaan.

Sieltä hän toi raskaan kontin, laittoi sen Kertun selkään.

— "Vie nyt tämä ensin, että pääsette syömään. Kun isäntä tulee kotiin tässä illempana, niin tulemme teitä katsomaan."

Kerttu läksi kontti selässä kumarruksissaan mennä kyytöstämään.
Paksut pohkeet ruskeina vilkkasivat.

Pientarella pyörähti hän takaisin katsomaan ja sanoi itsekseen:

"Voi, kun en muistanut kiitellä!… No ei se nyt parane." Kääntyi ja lähti jatkamaan matkaansa ja puheli hiljaa: "…Ruokatavaroita kai tässä on, kun on näin raskas. On tämä aika raskas."

* * * * *

Illan huntu varjosi maan ja nuotio palaa liekotteli majan edustalla.
Sen niukka savu sinisti yön raskasmielisen metsänrinteen.

Ahtolan isäntä ja emäntä äänettöminä astuivat majan lähelle ja heittivät taakkansa rihvaisen koivun juurelle lähelle nuotiota ja sitte astuivat majan eteen.

Kun majasta ei kuulunut mitään, niin äänetönnä emäntä kuuristui katsomaan majaan.

Majan perältä silmänsä kohtasivat melkein alastoman joukon ja yhdeksän paria hieman arkoja rengassilmiä ja kainosti hyypiytyneitä kasvoja, joissa leikitsi raskas tunne.

Emännän ruskeat silmät loistivat ja tumman punakat joukeat kasvot syvästi värähtelivät.

"No täällähän olette. Olette kyyristyneet kuin kanat haukkoja pakoon.
Voi näitä päiviä!… En tiedä itkeäkkö on parempi vai nauraa… Missä
Pieto on?"

Kerttu: "Hän on metsässä ollut jo kaksi päivää."

Isäntä punalti päätään, tummat kasvot jäykistyivät ja virkkoi:

"Hyvänen aika… Kyllä ei ole kunnian teillä."

Reeta: "On se ollut ennenkin."

Emäntä vilkasi isäntään, pyörähti ja otti vaatetaakkansa, toi sen majaan ja kouristui sen viereen istumaan ja puheli:

"Me toimme teille vähä vaatteenapua. Mutta mitenkähän näitä ruvettaneen jakamaan, että kukin saisi vähänkään? Osatuutta se on mieli karvas, vaan ei osan vähyyttä… No tässä olisi yhdeksän paitaa, mutta eivät ole kaikki uusia. Tuo on Maikin paita, se taitaa Martalle sopia parhaiten ja tuo Saaralle. Näissä toisissa ei ole koon puolesta väliä. Tässä, Martta, sinulle paita, tuommoinen aivinapaita, semmoista noin valkeatakaan ei ole kuin pappilan mamsellilla. Tässä on Saaralle, Katrille, Vapulle, Sannalle ja Riikalle ja Aunolle ja Kertulle ja Reetalle… Mutta entäs nämä hameet?… Tuossa on Martalle tämä Maikin hame, tämmöinen oikein raitainen ja korea. Tuossa ovat toisten, jakakaa ne miten parhaite sopii. Tässä ovat huivit, matta näissä on vanhojakin. Luu jäi jakajan kouraan… Ja tässähän ne olisivat ne Pieton vuosvärkit, mutta eipä ollut ottamassa."

Majan loukkoon pisti emäntä vaatekääryn, jossa olivat paita ja housut.

Tytöt tulivat majasta, rinnat hytkähtelivät ja sanoja näytti suussa mutuilevan, mutta eivät osanneet virkata mitään. Hameillaan itseään peitellen juoksivat harmaana kirjavana parvena rantaan pesemään itseään.

Tuokion kaluttua palasivat he takaisin puhtain kasvoin. Päällä oli kaikilla puhtaat vaatteet. Märät tukkansa olivat käsillään oikoneet takaraivalle päin ja kasvoista loisti onnellisuus.

Emäntä ja isäntä olivat nyt majan hallitsijoita. Toinen istui toisessa päätä majaa ja välillä oli levitetty ruokapöytä.

Isäntä: "Sitä Pietoa pitäisi huutaa ehkä tulisi syömään."

Riikka: "Huudetaan joukollaan."

Vappu: "Huudetaan yhtäaikaa. Se…"

— Isä hoooi!

Vappu: "Vielä, äsken tosi kun toinen kerta…"

— Isä hoooi!

Sanna: "Kuulkaapa tuota kaikua, miten retkeilee tuolla ilmassa!"

Auno: "Mutta eipä kuulu ukkoa… Huudetaan vielä."

Vappu: "Huudetaan vaan… so!"

— Isä hooooi!…

Vappu: "Mutta ei kuulu ukkoa."

Sanna: "Ei se ole niin hätäinen."

Auno: "Huudetaan vielä."

Sanna: "Mitä tyhjästä lähti, tietää toki tyhjän tekemättäkin."

Vappu: "Eihän tuo kaada eikä ammenna jos huudetaankin. Huudetaan vaan ja vieläkin kovemmasti, so, yhtäaikaa!"

— Isä hooooi!

Vappu: "Mutta ei kuulu vaikka kuunteleisi paremmilla kuin korvilla."

Emäntä: "Heittäkää pois. On kuullut, kun lienee ollut kuultakseen. Tulkaa nyt tänne majaan; syödään nyt tässä pienessä Pietolassa yhteinen ateria."

Majaan työntyivät tytöt ja istahtivat seinukselle.

Emäntä: "No nyt syömään joka henki niinkuin yksi henki!"

Isäntä: "Mutta se Pieto?"

Emäntä: "Ei yhdeksän yhtä odota."

Sanna: "Mutta tässä talossa on viiliä! Minä tiedän, tuolla maitokammarissa siellä on tulva viilistä. Nosteleppas, Reeta, sieltä tänne."

Emäntä: "Ka tuossako se on maitokamari?"

Sanna: "Tässähän se on yhdessä jaksossa niinkuin herroillakin."

Emäntä naurahti makeasti ja virkkoi:

"Nauru hyvälle, nauru pahalle."

Reeta kantoi neljä viilirovetta pöytään ja yhdeksän tuohilippia toi lusikoiksi.

Emäntä otti niistä lipistä yhden, katseli sitä ja sanoi:

"Olen minä jo nähnyt minkä mitäkin, mutta en tuommoista lusikkaa. Ropeesta minä kyllä olen viiliä syönyt pahaissa paitaressuna. Lapsena kun olimme kotipaikalla, niin teimme pikku ropposia. Niihin pyydettiin äitin panemaan maitoa. Sitte ne piimitettiin ja talosilla ollessa syötiin viiliä… No syödään nyt."

Isäntä: "Vaan jos Pieto tulisi, kun odotettaisiin."

Emäntä: "Kun tuli niin tuli, kun syömme niin syömme; itsellemme syömme."

Äänettöminä he siinä nuotion loimottavassa paisteessa söivät.
Kaikilla näytti olevan puhelemisen halua, mutta ei päässyt alkuun.

Emäntä vilkasi tyttöihin, heitti kätensä helmaansa ja virkkoi:

"Mitä silloin ajattelitte, kun kotinne oli tulessa."

Sanna: "Kuin monta päätä, niin monta mieltä. Minä ajattelin, että on tuo näkö komea, mutta liian kallis."

Vappu: "Minä en tajunut en tälle ilmalle, kun tuli pyörteinä riehui ympäriinsä ja koko tienoo jyrisi aivan yhden tulen vallassa kuin viimeisen tuomion Lauantaina."

Riikka: "Aivan minäkin säikähdin turraksi: tuskin olisin kipua tuntenut, jos olisin palanut. Enkä minä tiennyt missä olin; muistan vaan kuin pahaa untani, kun repivät palavat vaatteet päältäni pois."

Katri: "Sama minullakin oli. Korvissani vaan kuhisi, allani ja päälläni jyrisi, että maa vapisi jalkain alla. Vapisten odotin vaan viimeistä silmänräpäystä, enkä muista hitustakaan miten olin ja mitä tein."

Auno: "Siihen paikkaan minäkin pökerryin. En tiennyt mitä tehdä. Vihloi sydäntäni kuin veitsellä ja huusin vaan kuin päätäni leikattava."

Kerttu: "Minä en ensinnä — kumma kyllä — ollut millänikään enkä huutanut niinkuin nämä toiset. Kauhealle se vaan näytti. Mutta sitte kun olimme sateessa semmoisessa valossa alastonna ja noita palohaavoja kihelmöi, ukkonen löi tulta ja parhaallaan röhkäsi pirtti tulessa, niin silloin ellosti sydäntäni ja maailma pyöri silmissä, mutta en aivan pyörtynyt tajuttomaksi. Ja sitte kun alkoi lakata sekä ilma että tuli, niin aloin selitä. Mutta kyllä näihin asti tuon tuostakin vihlaisee sydäntä, kun juohtuu mieleen… Voi, voi, kyllä se oli tähteetön vieras!"

Reeta: "Paras on, kun ei muistele."

Isäntä: "Se on tullut, joka on tullut. Ei tule se takaisin. Mutta mitä nyt arvelette, mikä on mielitiettonne elämän suunnasta?"

Sanna: "Arvelemme tuohon tuhkille tehdä talon."

Isäntä: "Talon?"

Sanna: "Niin on hieno aie."

Vappu: "Talon teemme kuin pojat! Emme vielä ole yhteen pahaan pahastuneet."

Kerttu: "Olemme kyllä aikoneet tehdä pöksän tuohon, kun saisimme apua… Antaisimme lehmän…"

Auno: "Kaksikin, kun saisimme vielä siementä tuohon paloon."

Isäntä: "Sehän on paras, että rupeatte tekemään taloa. Minä kyllä olen tavara-aittanne. Saatte vapaasti tulla noutamaan mitä tarvitsette. Maksatte sitte kun jaksatte, ei sillä väliä, pitäkää vaan itse lehmänne…

"Hyvä on pirtti pikkuinenkin, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta taasta.

"Tehkää vaan talo, minä käyn täällä teillä neuvonmiehenä… Totta tosiaan, nyt rupeatte uudella onnella juuresta jaksain taloa tekemään. Ehkäpä Pietokin tointuu avuksenne."

Kerttu: "Kyllä isästä nähden jää talo tekemättä; ei ole sitte äitin kuoleman talon työhön paljon tammotellut."

Riikka: "Mutta on metsästänyt, asiaa sekin on… oi jos se vielä eteenkin päin saisi lintuja, kuten tähän asti, niin eläisimme luotuja päiviämme, eläisimme kuin punapälvessä!"

Kaikki olivat syöneet, nousivat sijaltaan, pistivät sormensa ristiin ja tytöt notkauttivat polviaan emännälle!

"Kiitos, kiitos."

Isäntä: "Niin, se on sanottu, että mitä puututte, niin käykää meiltä."

Kerttu: "Hyvä, hyvä!"

Auno: "Kiitos, kiitos!"

Isäntä majan suulta katseli järvelle, katseli taivaalla ja virkkoi:

"Ei aika miestä odota. Päivä romottaa jo taivaan rannalla… Nyt lähdetään kotimökille. Jumalan haltuun nyt, tytöt, ja terveeksi jääkää!"

"Tervennä menkää, tervennä menkää!" kuului tyttöin suusta ja lämpimästi puristelivat isännän ja emännän käsiä ja notkauttivat polviaan.

Isäntä painoi hatun syvempään päähänsä ja virkkoi: "Niinkuin olen sanonut, käykää meiltä mitä vaan tarvitsette" ja lähti kävelemään.

Emäntä pyörähti jälkeen ja kahden puolen katsellen astuivat rantteista paloa.

Isäntä: "Tuon palon ne jos saavat kelpo kuvalla kylvöön, niin se ne tytöt taloksi saattaa. Se on maata sellaista, ettei se saata olla kasvamatta."

Emäntä: "Meidän täytyy auttaa, jos eivät saisi… Kun olisi se Pieto pysynyt tervennä."

Isäntä: "Mikä siinä sitte olisi… Mutta tuolla palolla seisoo Pieto, menemme sen kautta… No, Pieto, terve mieheen! Jopa sinulle on täällä kummia tapahtunut… No, älä ole milläsikään. Ihmisille niitä vahingoita tulee, ei kiville eikä kannoille. Se on tullut mikä on tullut Ei saa katsoa mennyttä kiveä. Rupea nyt tekemään taloa uudesta, minä autan kaikella mitä tarvitsette."

Pieton silmät välähtivät ja vilkasi isäntään urkkivan silmäyksen ja kääntyi syrjittäin.

Isäntä ei pitemmin puhutellut Pietoa, lähti kävelemään kotiinsa päin.

Pieto lähti kävelemään majalle. Alhaalle laskeuneet repaleiset ja nokiset piikkohousut varattomina tökkäsivät horjuvilla reisillä ja leveät virsut jalassa kitkahtelivat. Itsekseen hän puheli:

"Minä autan… tekemään taloa… uudesta tekemään taloa,"

seisahti, kahden käden nosti housujaan ja likaisista kasvoista kuumotti mieluista hymyä. Allapäin hän seisoi, hieman punalti päätään ja jatkoi:

"Kyllä on äitinsä poika tuo Ahtolainen… Kyllä se on äitinsä poika. Se oli muori, sen käsi ei koukkuun kuivanut… No hätäkös tässä. Ei ole poikki vaikka on hoikka… Tuohon, juuri tuohon tein ensimmäisen tulen. Tässä oli haarainen petäjä, sen oksaan panin konttini, hakkasin kappaleiksi kesuen kannon ja juuri tuohon tein ensimmäisen tulen. Se oli näin kaukana tuosta alakivestä. Liisa hakkasi tuosta ensimmäisen kuusen. Niin Liisa… Voi, voi!"

Maahan tuijottaen kyynelet silmäin nurkissa seisoi Pieto hetken. Sitte rykäsi umpikuljuisen rykäyksen ja käveli majalle, jossa tytöt henkihieverinä nukkua kenottivat.

Nuotion paisteelle kallistui Pietokin.

* * * * *

Oli tuohen lähtöaika. Päivän tullen lähtivät tytöt kiskomaan tuohia kattoin varaksi.

Moni koivu jäi sinä päivänä parkkiselle paidalleen ja suuri oli kinko, joka pinottiin tuohia kokoon ja pantiin painon alle, etteivät käpristyisi.

Sitte ruvettiin pirtin tekoon ja muutaman viikon päästä oli koirankaulalle pyöreistä hirsistä salvettu entisen uunin ympärille yhtä suuri kuin entinenkin. Pyöreät hirren mallot olivat röykkäleisinä seininä ja perässä yksi neliruutuinen ikkuna niukasti antoi valoa, että jotenkin hämärän kuhjakaksi jäivät loukot, varsinkin silloin, kun ei aurinko paistanut siitä ikkunasta.

Nytpä tuli palon kuokinta ja rovihteminen.

Neljä oli kuokkaa. Niillä muutamat kuokkivat, toiset rovihtivat ja vähän päästä aina töitä vaihdettiin. Niimpä edistyi kampikin työ rintanaan. Ranteet ja kaikki pienetkin kekäleet koottiin pitkiin rovioihin palolle paksukenkäisiin paikkoihin ja siinä ne sytytettiin tuleen. Toisia koottiin ja sytytettiin sitä myöten, kun joutuivat roviot sitä vaille.

Nokisina kuin tontut tytöt aamusta iltaan liehuivat kekäleitten kimpussa riehakoiden rovioittensa vaiheella. Virtana jaoksi musta hiki pitkin ruskeita poskia ja hartioihin liittyi märkä paita auringon ja rovioitten kuumentamalla rinteellä.

Ja kun illan jättävä aurinko suuteli Hyllyäiskeron jäkäläisiä olkapäitä, silloimpa tytötkin irtautuivat työstään ja yltä päätä noen vallassa, että silmävalkeaiset ja hampaat vaan valkeina vilkkoivat, he vakavina astuivat rantaan.

Järvessä he pulikoivat kuni hanhen poikue. Sinneppä hävisi paattunut noki ja virkistyneinä kohosivat rannan tummille kiville. Siinä he pukeutuivat puhtaihin vaatteihin ja siirtyivät öiseen lepoonsa.

Niin päivä päivältä puhdistui kekäleinen palo ja pieniksi kuokan paloiksi murtui rinteen juurikkokenkäinen mustapinta. Ennenkuin heinäaika joutui, oli siemenelle valaisua tuo avara halme, johon Ahtolan isäntä Elokuun alussa kylvi enemmän kuin kaksi tynnyriä ruista ja harvanvirakkata oli kylvös sittenkin. Mutta kun oli lämmin ja sateinen syksy, niin pensasti hyöteä oras. Ja kun syksyn myrsky puisti keltaisia koivuja ja ilmassa lennätteli ryöstämiänsä lehtiä, niin kannot peittyivät ryhevään laihoon ja vihantana silloin aaltoili ankara huuhta.