Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

XII.

Talvi oli jo kulumassa. Hohtavat liekit hulmuilivat pohjoisen otsalla ja kuivasti vinkui nurkissa pakkasviima Tammikuun poutaisena Sunnuntainiltana.

Levollisina istuivat tytöt kaltaisilla penkeillä pysty valkean liemakassa valossa.

Sanna haukotteli:

"Ha-haii, milloinhan tullenee Pyhä, että saisi olla helpommalla."

Kerttu: "Älähän leikittele; laitetaanhan ketineet kuntoon, kyllä huomenna tarvitaan."

Katri: "Tuossa riippuvat orressa."

Auno: "Siinä on minunkin."

Sanna: "Tuossapahan ovat valmiit lähtemään, aina valmiit lähtemään kuin lukkari sotaan!"

Reeta: "Mihinkä nyt on lähtö? Kiittää, kun saa olla pesässään."

Vappu: "Ollaan pesässään kuin karhut ja kuunnellaan tuota mouhetta ja viiman ulvomista tuolta nurkista."

Kerttu: "Olempa ajatellut, että tämä pesä on liian pieni, niin jokohan ruvetaan suurentamaan ja huomenna lähdetään hirren hakkuuseen Hepokankaalle?"

Reeta: "Hepokankaalle! — Sepä vasta oli tuulen pöläys. Lähteä Hepokankaalle merta edemmä kalaan. Ja mikä ihme ne hirret sitte Hepokankaalta laulaisi kotiin? Ei ota tulta se homma, en päätänikään käännä sille tuumalle. Hepokankaalle lähteä syyttä pakotta, kun tuossa äärellään seisoo kuusikko kuin linna. Niin kun lienee ottajaa, niin siitä lähtee vaikka minkälaisia riihen hirsiä."

Katri: "Se on aina tuo Reeta vastaan. — On tuo toista, kun pääsemme räikimään Hepokankaan silvettopetäjikköön sen ehdolla, kuin risuta tuossa noita lonittuja kuusen kärväitä."

Sanna: "Kyllä se tuuma ottaa tulen, ottaapa oikein emätulen! Ompa kirveeni terävä kuin tulen kieli."

Vappu; "Pystyy minunkin tasateräni."

Kerttu: "Niin lähdemme. Mutta mitä sanoo isä tuolla uunilla, lähteekö hän meitä opettamaan hirsien palhimisessa. Se palhiminen se ei ole jokaisen tolloiivanan tehtävä. Kertoipa äitivainaa ennen, että oli Ritakosken Eero mies muita muitterampi, mutta päivän oli tehnyt hirttä ja sekin tullut kiero kuin väkkärän siipi. Jos niin käypi meillekkin, niin hukkaan menevät hyvät humalat."

Sanna: "Meille ei käy niin ohraisesti. Silmä se on herra ja mieli kuningas! Vaikka emme olekkaan niin viisaita kuin Ritakosken Eero, niin työ se tekijänsä neuvoo."

Vappu: "Sen uskon minäkin, että tekijä on työnsä herra."

Auno: "Sen uskon minäkin, että tekijä on työnsä herra. Mutta parasta on kuitenkin harkita asia juuresta jaksain. Neuvona se on vanha venheessä; otetaan vaan isä jos lähtee… Mitä sanoo isä siellä uunilla?"

Sanna: "Kuuleeko vaari vähääkään? sanoi Kemiläinen vaivaistukille… Vai kuuleeko isä?… Ei kuule se mitään, särpää vaan yhteistä rokkaa ja käyskelee unelan vuoria… Mutta hennonko herättää?"

Reeta: "Anna vaan nukkua; paljokoon on herkukseen".

Riikka: "Herätä vaan pois. Kyllähän se saa pään kiinni unilangasta, jos se katkeaakin."

Sanna nousi pankolle, puisteli Pietoa jalasta. "Isä hoi.!… Isä hoi!
Kas kun on siki nukkunut. Jalkakin on retvakka kuin lankavyyhti…
Isä hoi!"

Pieto: "Mikä nyt on?"

Sanna: "Lähdettekös meille osviitaksi hirren hakkuuseen
Hepokankaalle."

Pieto konkaili istualleen.

"Huh-huh, kun tuli lämmin… Kylläpä siinä tarkeni… Joko nyt on päivä?"

Sanna: "Ei ole päivä; ilta on vielä. Vastahan tuo päivänkajas sammui… Olemme tässä joutessamme tuumailleet aamuksi valmiiksi sitä hirren hakkuuseen lähtöä; ettekö te lähtisi mukaan meille niinkuin neuvonniekaksi."

Pieto: "Kyllä… Mutta Hepokankaalle… onhan se kaukana; miten sieltä hirret saataisiin kotiin?"

Kerttu; "On niitä tuumia. Onhan sieltä myötämaat tänne. Ja kun tie pohjautuu, niin ne tulla hoilottavat ihan, ettei muuta tarvitsekkaan kuin — pois edestä vaan! Ja onhan semmoisesta männikköviileiköstä toisellainen hirsien otto kuin noista kuusenkatkaista tuossa korvessa. Sillä vaivallapa vetää etempääkin, kun irvostelee ja takkuaa noita rautaoksaisia janhuskuusia. Kyllä niitten kanssa olisi päin taivasta ennenkuin olisi satakin hirttä, ja tarvitaampa niitä montakin sataa ennenkuin tässä on kartano, jossa on kamari joka henkeen ja vielä vieraankin varalla."

Sanna: "No sehän lienee koko ampiaispesä. Kamari joka henkeen, voi ihmeellistä laitosta! Kyllä pahoin pelkään että liian korkealle lensit luomaa pannessasi sille teokselle. Ja kyllä luulen, että pitkiksi venyvät meidän kaulasuonet vetäissä sitä hirren paljoutta, mikä tarvitaan. Mutta parempihan on koettaa kuin miettiä."

Riikka: "Ei ole huone ropehen tavoin tehtävä. Ei ole niin tehty kuin aiottu. Mutta pannaanhan alkuun. Se kieltoa mikä minusta."

Reeta: "Mitä hulluuksia! Tietäähän tyhjän toki tekemättäkin. Ei nyt ole puheen hyvyydestä, kunhan on vaan suu märkänä… Kamari joka henkeen! Ei suuri sana suuta halkase."

Katri: "No ei suinkaan se yhdeksän kamaria ollut sanottu ihan todella."

Auno: "Aamulla lähdetään."

Katri: "Sen sanon minäkin."

Sanna: "Aamulla lähdetään, vaikka kaaret syliin tulkoot!"

Riikka: "Koetan minäkin."

Vappu; "Joukon jatkona olen!"

Martta: "Saanko, Kerttu, minäkin lähteä?"

Kerttu: "Miten sinä lähdet tämmöisellä vinhalla? Ja tarvitseepa se
Reeta sinut tässä kotona."

Oli jo myöhäinen hetki. Ajattelevan näköisenä kääntyi jokainen vuoteelleen.

Päre sammui pihdissä ja revontulien niukka valo pienestä ikkunasta hieman häimötti pirtin tummaa sisustaa. Kaikki oli hiljaista paitsi tuo tuulen ahdasmielinen virsi, joka nurkassa hyräili omituista nuottiaan ja tuuditti tytöt rauhasaan uneen.

* * * * *

Aamun valon hohtava juova kiilui taivaanrannalta läpi huurteisen metsän. Pohjoisen mieto tuuli nuokutteli korkeudessa aihkien tuhuraisia latvoja Hepokankaan loivalla rinteellä.

Suksillaan siinä seisoivat Pieto, Kerttu, Auno, Sanna, Katri, Riikka ja Vappu.

Pieto avossa suin silmäili hongikon rinnettä ja paljaaseen rintaan puhalteli pohjoisen karmakka viima. Kinttaansa selkämyksellä pyyhkäsi hän vesitilkan nenänsä päästä, vilkasi käskevän katseen tyttöihin ja virkkoi:

Tuosta nuo aihkit hakataan. Mutta kaadetaan tuonne päin, että hirret tulevat myötäsukaan ja tyvet kotiin päin.

Kerttu: "Miten ne voitetaan tuommoiset puut? Ne menevät minne tahtovat."

Pieto: "Otetaan pitkä riuku, tuommoinen salko. Tuostapa juuri tuleekin varsinainen tuosta haavanriutasta."

Auno hakkasi haavan, katkasi latvan terävälle viisteelle ja virkkoi:

"Tämmöinenkö?"

Pieto: "Ka see. Sen latvapää asetetaan tunonne ylös johonkin oksankysnään ja täältä tyvestä pari henkeä työntää silloin kun alkaa kaatuminen liketä."

Sanna: "Vasana se on vanha veneessä."

Kerttu virkkoi: "Katri ja Riikka työntävät. Tule, Auno, tuohon toiselle puolen hakkaamaan minun kanssani."

Sanna: "Ja minäkö Vapun kanssa tähän? No oli menneeksi!"

Sanna alkoi hakata ja jatkoi:

"Koetellaampa, kuka ensiksi petäjältä sydämmen katsoo… Kas kun on sitkeää tuosta maannousennasta kuin koiran lihaa, ei eroa lastuus ei luonnankaan. No oli mitä oli. Kunhan heitän tuon nursuni tuohon hangelle, niin lähtö tulee… No nyt. Niin otti kirves kuin toisen nuotin, kun pääsivät kädet vapaiksi… Heitä sinäkin, Vappu, pois turkkisi, kyllä työstään saa lämpymän."

Vappu: "Heitän kyllä ja paikalla… Mutta Kerttu ja Auno ne kölkyttelevät turkki päällä."

Kerttu löi vaan kuin tulen sammuttaja ja virkkoi:

Hyvä on lämmin laihalle, ei ole liiaksi lihavallekkaan… Pankaapas,
Katri ja Riikka, riuku ja heti; se muuten kohta menee.

Riikka asetti riu'un nenän ylös oksanrosoon.

Kerttu: "So niin, siitä vaan työntäkää."

Riikka: "Mutta tämä menee konkeloon toista vasten."

Katri: "Kääntäkää lastuusta tuota aukkoa kohti, muuten menee konkeloon… Jo nojautuu, työnnetään vaan. No nyt… ollaan kovana! Hyvä tulee, holoikkis!… Siinä se nyt makaa petäjä. Mutta se oli koraus!"

Riikka: "Kuuleppa tuota kaikua minkälaista meteliä pitää tuolla ilmassa! Kuule, miten räjähtelee Hyllyäiskeron ja Karhurovan rinteissä! Miten väräjää ja pakenee! Soma olisi kulkea mukana… Yhä kuuluu… pikkusen himisee enää."

Katri: "Annetaan sama laukka Sannan ja Vapunkin petäjille."

Sanna: "Tämä on itsestään nojollaan matkan mukaan, ei tämä tarvitse."

Riikka: "Vara ei venettä kaada, työnnähän pois… Lyökäähän vaan kovasti, että joudumme isän petäjän kimppuun."

Vappu: "Älä hurjaa kivota, jo lyön mitä minusta lähtee."

Sanna: "Minulta ja loppui lastuu."

Vappu: "On täällä mikä tarvitaankin."

Sanna: "Holoo! jopa tuo menee… Siinä se nyt pötköttää ensimmäinen; milloin lienee viimmeinen."

Pieto: "Työntäkää vähän… Siitä niin: Ei mutta työntäkääpä tänne vähän karsaaseen, ettei turvautuisi tuohon kuostoon."

Riikka: "Näinkö?"

Pieto: "Niin, kunhan työnnätte."

Katri: "Jo heiluu. Löysätäänhän vähän ja sitte annetaan aika potkaus… Ka niin, heleijaa!… Voi riivattu sitä rämpsäystä. Aivan menivät oksat yhdeksi nuuskaksi."

Pieto käänti lakkinsa takaraivalleen, nakkasi sarkaröijynsä kannon päähän, pyyhkäsi käsiselällään hikistä otsaansa, rotasi haavan vesan, mittasi sylikepin ja sanoi:

"Lienevätkö nuo sylet vanhemmuuten kutistuneet. Ennen ne olivat peukalon nenistä kolme kyynärää aivan puukkohamaran päälle."

Sitte Pieto mittasi petäjän malloa viisi syltä, katsoi tyveen, punalti päätään ja hiljakseen virkkoi:

"Lyhyeltä se näyttää; tuliko se nyt oikein?"

Mittasi uudestaan:

"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Oikein se oli, vaikka se metsä varastaa silmät… Sääli on katkasta tuommoista puuta… Pannaan puoli syltä pitemmäksi, eihän hirrellä ole valtaa. Pian sen pitkän lyhentää, kauan jatkaa lyhyttä."

Siitä leikkasi Pieto petäjän poikki, kynnelleen käänti kumisevan pölkyn, kirveen kasalla merkitteli suoraan puolelta ja toiselta minkä verran tulee pintoja otettavaksi, katsoi pitkin hirttä ovatko merkit suoraan ja korjasi mistä oli mutkalla, sitte sanoi:

"Alkakaa tuota jälkiä palhia."

Kerttu: "Lähdetään, Auno, täältä tyvestä."

Pieto: "Latvasta päin kaikki!… Ei veistämällä, kun palhimalla! Ka näin, aina vaan kirves poikki hirrestä maata vasten eikä pitkin hirteen."

Kerttu ja Auno rupesivat palhimaan.

Pieto: "Sillä lailla!…Sannan kirves alta varastaa; mahalta tulee hirsi laihempi. Aivan luotiinsa maata kohti, muutoin tulee hirsi mahalta laihempi. Katsokaa, minä pudotan hänestä pinnat."

Tytöt siirtyivät loitommas ja vesisuussa katselivat, kun pälkäret lystin näköisesti lonkoilivat lastuuksesta.

Puolelta ja toiselta oli hirsi palhittu.

Pieto vielä kerran katsoi lappeita pitkin hirttä, näkyisikö mutkia; sitte nykäsi kirveen kasalla lastuin päälle lappealleen, painoi kirveensä kasan hirren viisteeseen, pani kätensä päällekkäin ponnen päälle ja sitä vastaan nojasi ryntäänsä, nosti karvaisen lakkinsa takaraivalleen ja syvällä kasvoissa kuumotti mehes punastus. Siinä hän silmäili äänetönnä hirttään.

Tyttöin rinnat hytkähtelivät ja suut vetäysivät makeaan hymyyn ja kirkkain silmin katselivat isäänsä. Näyttivät toivovan, että isä opettaisi heidätkin yhtä kauniita hirsiä tekemään.

Mutta Pieton kasvot hiljalleen jäykistyivät, silmät tylsyivät, ajatukset näyttivät paenneen. Siinä hän silmät rävähtämättä katsoi kuoston tyveen tikan koloa.

Vappu: "Kuule, metso kotkottaa tuolla kankaalla."

Pieto ikäänkuin heräsi, kohotti päänsä pystyyn, silmät harristuivat ja virkkoi:

"Missä?"

Vappu: "Tuossa ihan lähellä… Noin kuuluu siiven ropina. Ne vasta nousevat hyydöksestä puihin syömään."

Pieto: "Pyssy unehtui."

Enempää ei Pieto siekaillut, pani takkinsa päälleen, käänti suksensa ja lähti hiihtomaan kotiin päin; sauvat kirnahtelivat pakkasen puremassa lumessa ja kerta kerralta eteni kuusikon helmaan.

Siihen jäivät tytöt seisomaan.

Katri: "Oppineen on hyvä työtä tehdä."

Sanna: "Oppien sepätkin tulevat Kyllä työ tekijänsä neuvoo."

Kerttu: "Sen sanon minäkin. Parempi on koettaa kuin miettiä,"

sylkäsi kinttaansa kämmeneen ja lähti puunsa tyvelle.

Samoin tekivät Sanna ja Vappu. Mutta Riikka ja Katri saivat kaataa pystystä.

Hikipäisinä Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu istahtivat ensimmäisten hirsiensä tyville.

Sanna löi kirveen pohjalla hirteen ja virkkoi iloisesti:

"Tuli yksi, sanoi suutari Lauantaina."

Kerttu sulava nauru suupielissä:

"Jopa tuli Sannan ja Vapun hirrestä ruunanpää."

Sanna: "Mikä siinä on? Niinhän se lojottaa kuin hirsi, hirsi kuin sämpylä!"

Auno: "Voi, voi miten on ohut toinen laita, on kuin aidaksen selkä."

Sanna kumartui katsomaan, kynsi korvallisiaan ja punastuksissaan virkkoi:

"Se altapäin varasti lauvistaissa… No ei se räätäli, joka ei ratkaise. Oppiraha se aina pitää maksaa. Mutta katsotaanpa sinun."

Kerttu: "Katso vaan, mutta se on yhtä lihava kummaltakin puolen."

Sanna: "Omapas tuossa laippa."

Auno: "Se on vähä vika. Yksi kolo ei komeassa haittaa."

Sanna: "Mutta tuossa ukko taaton hirressä ei ole yhtään koloa, ei laippaa, ei lanttoa; se on suora kuin nuolen varsi."

Vappu: "Eipä tuolla ole silmiä päässä tuollakaan. Kyllä se petäjä lahjottaa vielä miellekin semmoisia. On tuossa silveikko, mistä lähteä. Ei se paljon sairasta yhdestä eikä kahdesta ruunanpäästä… Mutta minkäslainen pelkka se täällä Riikalla ja Katrilla syntyy?… No se meni aivan massuolaan! Heittäkää jo pois ajoissa."

Riikka: "Mikä tässä on? Hirsi kuin hirsi, tehdäänhän vaan valmiiksi. Hullut ja herrat ei tunne keskitekoista kalua, se on vanha sananlasku."

Katri: "Tuossa siinä on paha mutka. Ja mikä hurja siinä on, kun se tahtoo tuonne allepäin syöpyä tuo kirves… äh… Minä olen koettanut ihan tismalleen pudottaa kirveeni, mutta… äh… Kun ei olisi tuota poukamata niin menisi se jonakuna."

Riikka: "Tehdäänhän pois valmiiksi, kyllä se sijansa saa."

Auno: "Kyllä se sijansa löytää, tehkää vaan valmiiksi. Siinähän opitte."

Toiset pölkyt makasivat tytöillä jo valmiiksi kynnelleen asetettuna palhimista varten.

Kerttu oli miettivän näköinen, käveli pitkin pölkyn sivua eikä näyttänyt käsittävän oikein, miten on paras lähteä.

Sitte hän pölkyn latvaan määräsi, miten paljo tulisi pintaa lähtemään puolelta ja toiselta; niihin löi kirveellä sijat ja pisti puikot pystyyn.

Sanna: "Nyt on Kertun pölkyllä sarvet päässä kuin heinäsirkalla."

Kerttu meni, teki tyveen samallaiset merkit, katsoi pitkin pölkyn malloa ja virkkoi:

"Anna olla. Kyllä naurusi näet vielä ennenkuin on leikistä luovuttu… Teeppäs, Auno, tuonne merkkiä, mihin minä käsken."

Auno laski kirveensä kasan pölkyn selkään. "Ka tähänkö?"

Kerttu: "Sormen verran laidemmaksi." Auno siirti kirvestään.

Kerttu: "Ka siihen… No nyt tuokemmaksi… Ka siihen. No tuokemmaksi… Vähän keskemmäs. No siihen."

Auno kuletti kirvestä Kertun neuvon mukaan.

Kerttu: "Vielä tuokemmas!… Keskemmäs! Siirrä vielä hiukan verran keskemmäs. No siihen!… Vielä yksi merkki sinne latvemmas! Ka siihen!"

Auno: "Tehdään tuohon vielä, tässä on pitkä väli."

Kerttu: "Tehdään vaan. Vähän laidemmas! Vielä vähän! Ka siihen!… No nyt siinä on rata. Kun nyt ei päästetä noitten merkkien välillä riesuilemaan puoleen eikä toiseen, niin sittenhän lieneekin mustilaisen kirous, jos ei tule suora hirren lappeasta."

Auno: "No nyt lauistamme tämän puolen ensinnä, niin sitte voimme toisen puolen puikolla mitata tästä syrjästä, niin sitte tulee suora toisestakin puolesta ja samalla yhtä paksu."

Kerttu: "Niimpä se tehdäänkin. Tuosta latvasta lähdetään."

Sanna: "Tuo on hyvä keino."

Riikka: "Paras keino meille kaikille."

Pitkän aikaa kuului hongiston helmasta veistoksen loskina ja katkeamaton kaiku levisi metsään.

Mutta viimein taasen raukesivat kirveet, sammui kaiku ja huohottaen istuivat tytöt hirsiensä tyville.

Sanna: "Mutta jo lähti tauti tästä työjyeestä. Tuossa on hirsi, joka ei iletä, pani hänen vaikka paremmalle kuin seinälle."

Riikka: "On tuossakin hirsi kuin voileipä".

Auno löi kirvespohjalla hirteen ja sanoi:

"En tiedä muuta, mutta tuon nimi on hyvä."

Kerttu: "Mahti on matkassa!"

Auno: "Mahti on matkassa! Kyllä niitä nyt rupeaa karisemaan hirsiä."

Vappu: "Kun saisi tehdä ikänsä tätä työtä! Tuntuu niin lystiltä nähdä oman kirveen alta tuommoinen hirsi."

Kerttu: "Kipu lapsella kirkkoon, kipu kirkosta kotiin. Kyllä ennenkuin sadannen tyvellä istut, niin on toisin tuumasi."

Vappu: "Ei anta perään, sanoi mamma Kröönille… Tuossa huojuu silvetto, joka mielellään antaa taasen muutamen."

Riikka: "Ei ole karttamisessa tuostakaan. Se on tulevaa kuin Mattilan muorin piimävelli."

Auno: "Minkä me otamme käsille?"

Kerttu: "Ei tässä mene käsi päähän. Kunhan tuosta järjestään… vaikkapa tuo tuosta."

Auno: "Se on liian suuri."

Kerttu: "Anna olla. Paksusta on pala parempi. Ja enemmän kohottaa seinää…"

Niin rupesi hirsiä tulemaan ja mieluinen oli se työ.

Illan kajas jo riutui lännen rannalle, kun tytöt palavissa päin hiihtoivat kotiinsa. Pohjoisen tuuli puisteli lyhyitä hameita ja jalkoja puristivat kylmettyneet paikkaiset kengät.

… Hepokankaalle kulki nyt tyttöin latu päiviä ja viikkoja. Mutta kahden kuukauden kuluttua makasi maassa enemmän kuin kolmesataa salskeaa hirttä ja saman verran kullanhohtavia lattiapalkkia ja laipiolautoja.

Kaksi päivää laitettiin rekiä.

Oli Maaliskuun heleä aamu, kun tytöt asettivat kaksi leveäjalaksista ja matalaketaraista rekeä ensimmäisen hirren sivulle Hepokankaan liepeessä. Siihen nostettiin hirsi. Toinen reki tuli tyven ja toinen latvan alle.

Sanna hymyili ja virkkoi:

"Siinä sitä olisi kärpäselle lähtemistä, kun tervassa seisoo."

Vappu: "Siinä sitä olisi. Mutta kyllä taitavat kaulasuonet kiinnitä kuin viulunkielet ennenkuin on kotona."

Riikka: "Saattaa sapsokin käydä laulamaan. Tuommoiseen umpeen kun ötkähtää jalas, niin kyllä nikottelemaan käyvät nämä varsat."

Katri: "Sen tiedän, ettei paikaltaan änähdä tuommoinen jätkä."

Auno: "Mitä sitä joutavia! Tämä menee tämmöisellä joukollaan vaikka nahkallaan."

Kerttu: "Otetaanhan jukosta joka henki niinkuin yksi henki."

Tytöt panivat jukon olkapäilleen ja nojausivat eteenpäin.

Kerttu; "Kas niin! Aivanhan se lähti kuin käsketty, ihan yhtenä luokona. Vetuvee vaan!"

Reet kulkea myssäsivät, että pajut vetivät lunta ja tie tuli kuin saukon jälki.

Kerttu: "So, huahdetaan vähän. Parempi väki jäämään kuin uupumaan…"

Sanna: "Soo, jukko suoraksi! Päähän vietävä pyrkii."

Pitkä vitsainen köysi oli jukkona, jonka jälkipää oli kaksihaarainen. Toinen haara oli sidottu toiseen ketaraan, että reki pysyi tiensuunnalla.

Toperana olivat tyttöin jalat polanteisessa tiessä, kumaraan painuivat hartiat ja tuhostunein kasvoin puhkaillen vetivät yhdestä köydestä uhkuilevaa hirsikuormaansa. Paksuina tuppaina pölisi valkea höyry kireään aamuilmaan raskaista henkäyksistä ja karkeat hikihelmet kyntivät vakonsa pitkin puuhkeita kasvoja. Pajujaan myöten usein reet upposivat. Mutta silloin painuivat alemmas tyttöin hartiat ja tiukemmasti kitisi vihtainen köysi.

Pietolan tanterelle pudottivat tytöt ensimmäisen hirtensä, istahtivat lappealle, höyryävät hartiat aaltoilivat huohotuksesta.

Kerttu aukoi vaatteitaan jäähdytelläkseen ja virkkoi: Vähästä alku paljoon. Siinä on yksi. Jos jokainen olisivat tuommoisen lämpymän takana, niin ei tulisi monta päivässä.

Auno: "Pahin salmi on soudettuna. Kunhan tie kovoo, niin ne tulevat yhtenä köytenä."

Riikka: "Harmaassa on päämme ennenkuin on viimeinen tuossa."

Katri: "Eivät näe nämä näkimet."

Vappu: "Sen sanon minäkin."

Sanna: "Mitä sitä tyhjiä löräjää; ilta istuin tulee. Lähdetään uusi kerta!"

Auno: "Lähdetään vaan."

Tytöt hyppäsivät juoksemaan.

Auno: "Älkää nyt hurjana! Käydä jolpotellaanhan vaan. Verkka se ruton voittaa."

Niin ne tytöt vetivät hirsiä yksitellen muutamia päiviä.

Mutta satoipa siitettä ja tie naulautui paljaalle iljaimelle.

Silloin tytöt ottivat kolmet reet ja kaksi henkeä tuli aina yhden kuorman kuletukseen. Kuormaan aina pantiin kaksi hirttä. Siis kuusi hirttä nyt matkasi peräkkäin yhdessä jonossa Hepokankaalta Pietolaan ja tytöt vakavin askelin johdattelivat kuormiaan mielensä mukaan. Usein ei muuta ääntä matkueesta kuulunut kuin hirsien laimea jumina, rekipajujen pieni kitkantein ja tyttöin jalkain kopina sekausivat yhteen ääneen, että hiljainen jorotteleva kaiku katkeamatta himisi kevään raikkaassa metsässä.

Siten kerralta kulkeutuivat hirret ja palkit Pietolaan.

Ja kun Huhtikuun aurinko ensikerran rikkoi talven vitiä ja räystäs itki ensimmäiset kyynelensä, olivat hirret ja palkit Pietolan pihalla vahaisessa pinkassa alttiina kälvimään kevään ahavassa.

Lautalatajaksen päällä istuivat tytöt ja huokailivat helpoittavia henkäyksiä.

Siihen tuli Saarakin.

Iloinen mielihyvä lepäsi tyttöin päivettyneissä kasvoissa.

Kerttu: "Siinä ne nyt olisivat, mutta mikäs ne nyt ristiin laulaa."

Vappu: "Siinä se mahti puuttuu."

Riikka: "Salvetaan koiran kaulalle."

Auno: "Ei vetele se homma."

Sanna: "Sen minäkin sanon."

Katri: "Mutta mikäs auttaa. Mitäs mahtinanne pidätte? Siitä heti sakoitetaan, jos tekee parempaa kuin saattaa."

Sanna: "Jos ei muu keino auta, niin otetaan vanha Kärpäs-Juuso aloittamaan. Se kyllä osaa."

Auno: "Se kyllä osaa, vaikka on paljaspäinen. Ja sitte kun alkuun päästään ja saadaan mahti käteensä, niin salvamme itse. Kyllä minun pääni kestää nousta nurkan kanssa taivasta kohti."

Sauna: "Vaikka pilviin mentäisiin, niin en jänistä!" Vappu: "En minäkään! Mutta minkälainen rakennus siitä aiotaan tehdä?"

Kerttu: "Tuoltapa hiihtoo isä taatto… Eipä ole nyt monta lintua…
On sillä sentään muutamia."

Auno: "On yksi keitto… Mutta nulvakkana on ukko, ei nyt ole mennyt mieltä myöten."

Kerttu: "Se on päiväsydämmellä ollut sipsukeli, niin ei ole voinut hiihtoa."

Riikka: "Mutta nytpäs on jo hyvä keli; katsoppas miten ukko tulla loikaisee leveillä suksillaan… Kas ukkoa, kun tulee tänne meidän luokse; haluttaapa katsella tätä roviota."

Pieto seisahti hirsiläjän luokse, nojasi saavaansa vasten, katseli hirsikokoa ja virkkoi:

"Joko kaikki tässä?"

Sanna: "Siinä ovat joka kappale… Mutta mitenkäs niitä ruvetaan kokoon panemaan?"

Pieto: "Kunhan rupeaa rahoinaan ristiin, mitäpä hänessä muuta."

Pieto unisen näköisenä kääntyi pois, nosti suksensa nurkkaa vasten ja siirtyi pirttiin.

Kerttu: "Tuota ukkoa sitä pitää tahtoa pohjan panoon."

Auno: "Kun se rupeaisi. Mutta eipä viipynyt hirren hakkuussakaan; yhtä vähän se viipyy tässäkin, nyt varsinkin kun alkaa tulla metson soitimen aika."

Kerttu: "Pohjan panoon vaan ja näyttämään, miten tehdään."

Vappu: "Mutta minkälainen siitä tehdään?"

Auno: "Tehdään semmoinen kuin Ahtolassakin: pirtti, sali ja salin perään kaksi kamaria, sievä porstua ja porstuan perään kamari."

Kerttu: "Semmoista minäkin olen miettoillut."

Saara: "Kuka ne kamarit pitää senvertaiset? Tehkää kamari joka henkeen omituinen. Kun kerran tekemään, niin kamari joka henkeen vaikka nyrkinkokoinen."

Vappu: "Se olisi kuin ampiaispesä!"

Sanna: "Kaikki yhteiset, se paras! Semmoinen tehdään kuin Ahtolassa".

Kerttu: "Tehdään vaan semmoinen kuin on Ahtolassa".

Sanna: "Semmoinen tehdään!"

Vappu: "Mutta tuolta pirtin puolesta lemuaa metsokeiton hunajahöyry, se tuntuu minua riitelevän puoleensa. Lähdetäänpäs katsomaan mitä siellä on taasen Reeta meille valmistanut illalliseksi."

Auno: "Lähdetään vaan."