Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

XIII.

Huolettomina kuni työstään päässeet venyttelivät ja haukottelivat tytöt vuoteellaan huomisaamuna.

Mutta Pieto se oli jo kotvan lapioinut lunta kehikon sijalta.

Sinne siirtyivät tytötkin.

Kerttu: "Mitä nyt isä miettii, kun siitä lapioipi lunta?"

Pieto: "Jotta tähän kehikon pohja."

Kerttu: "Se tehdään näin sivuttain järvelle ja samallainen kuin
Ahtolan pirttirehto."

Pieton kasvot jäykistyivät, kynsi korvallistaan.

"No… Minä luulin, että pirtti vaan."

Pieto ei sen enempää tuumaillut, pisti lapionsa nietokseen ja poistui hirsiläjälle, istahti hirren selkään ja päätään kallistellen mietti. Harmaat silmät suurina harreilivat taivaanrantoja ja huulet liikkuivat.

Sitte hän luki sormiaan ja mietti väliin ja taasen luki sormiaan.
Viimein virkkoi:

"Niin se on takanakin Ahtolassa".

Koppoi kirveen ja rupesi tekemään hirteen salvosta.

Kasvot levisivät hienoon hymyyn ja puheli:

"Semmoinen kuin Ahtolassa… Sopiipa siinä nälkä keilaa lyömään… Omapa heidän on asiansa; kun jäänee kesken niin jääköön. Kunhan saisin tämän pohjan."

Seisahti, kynsi korvallistaan.

"No niin se on ainakin, että päilleen se on alotettu Ahtolan pirttikartano… Näitä tulee viisi tämmöistä. Nämä asetetaan paikoilleen ja näihin salvoksiin salvetaan sivut… Mutta siinä on kätösen loimet ennenkuin se pohja on paikoillaan ja tasallaan… Työ kankaan alkaissa, toinen loppuissa, tyhmäkin keskeltä kutoo, on vanha sananlasku… Mutta miten sen on?"

Kaapi taasen korvallistaan ja silmät harreilivat. Viimein tyynesti virkkoi:

"No, ei se nyt liene jouhen päälle, jos ei tulekkaan aivan yhdenkokoinen. Kauas se ei käy. Pirtti se on viittä, porstua kahta, sali kolmea poikki ja kamari vähän päälle kahden. Siitä sitä karttuukin sivua… Noo, antaapa heidän koettaa."

Otti kirveen ja alkoi hakata salvosta.

Pohja oli luotu valmiiksi.

Päähirret vedettiin pohjalle päittään järvelle.

Pieto silmät renkaallaan mietti ja luki sormiaan…

Otti sitte sylikepin ja virkkoi:

"Kaksitoista syltä ja vähän päälle… Yksi… kaksi… kolme… neljä… viisi… kuusi… seitsemän… kahdeksan… yhdeksän… kymmenen… yksitoista… kaksitoista ja… noin paljon päälle," luki Pieto ja mittasi rakennuksen pohjaan pituuden.

Sitte mittasi pirtin pohjaksi viisi syltä, osotti sormellaan maahan ja sanoi:

"Paneppas Riikka tuohon merkki!."

Riikka pani puikon pystyyn.

Pieto: "So!… Porstua kahta syltä… Paneppas, Katri, merkki… Ei siihen! No juuri tuohon… Sali kolmea. Paneppas, Vappu, merkki… Kamari kahta ja… ja… ja tuon verran päälle."

Kerttu osotti nurkan sijaa.

"Tähänkö tuo päähirsi?"

Pieto: "Kaikkiin näihin, joissa ovat merkit, pannaan päähirret poikkipäin ja kaikissa tyvet tänne järvelle päin."

Pieto lähti kirveineen astumaan hirsiläjälle ja sanoi:

"Sitte tulette noutamaan sivuille hirret. Otetaan suurimmat hirret sivuhirsiksi."

Tytöt vetivät ne paikalle.

Pieto merkitsi salvokset rinnakkain, kumpaisenkin sivun hirret yhtä pitkiksi.

Silloin vietiin hirret paikoille ja salvettiin salvoksiinsa. Ja porstuan kohdalla jatkettiin ja liitettiin yhteen sivuhirret.

Nyt oli luoma valmis.

Tytöt katselivat sitä teosta ja kasvot vähän värähtelivät.

Kerttu: "Näyttää niin hirveän suurelta tuo kierros."

Auno: "Niin se näyttää… Kyllä siinä on nyt loimia kun lienee kuteita."

Sanna heilautti itseään.

"No ei se ole mökkiläisten aloke. Mutta antaa tulla, kun on tulemassa. Me emme olekkaan Nauku-Maijan tyttöjä. Ei kylä kudetta kiellä kyynärältä kymmeneltä, se on vanha sananlasku. Kyllä metsä lahjottaa mitä puututaan."

Saara: "Olisi mainio aloke, kun pantaisiin tämä pirtti neljäksi ja tuo sali kahdeksi, niin tulisi juuri yhdeksän kamaria ja porstua yhteinen."

Sanna: "Niin jokaiselle porsaalle omituinen karsina!… Tämä on hyvä, tässä sopii roikamaan mieltään myöten."

Pieto sieran palasella hioi kirvestään ja virkkoi verkalleen:

"Kun tulee korkeammaksi salvos, niin pienemmältä se näyttääkin…
Tuokaapas hirsiä tänne."

Tytöt ne laittoivat hirsiä salvokselle, kuorivat niitä, poskesivat ja veistivät varausta avuksi.

Kolmannen päivän illalla oli jo kolme hirsikertaa sijallaan ja kivijalat nurkkien alla.

Mutta huomenna ei Pietoa näkynyt salvoksella.

Masentuneilla mielin tytöt katselivat teostaan.

Kerttu: "Tuntuupa se niinkuin olisi peukalo keskellä kämmentä"

Auno: "Ikävä, kun se isä ei pysynyt vielä muudatta päivää."

Sanna: "Tehty on työ alotettu. Aletaanhan vaan panna hirttä hirren selkään."

Vappu: "Mikäpä tässä muu auttanee."

Kerttu: "Koettaa kai täytyy. Ja kyllä kai työ tekijänsä neuvoo. Kylläpä se keittäminenkin sietää isän joutaa metsojen kimppuun. Ei tätä joukkoa tiaisen päällä illasteta."

Riikka: "Mutta se on koko syömisen paljous, minkä isä talven pitkään kantaa metsästä."

Sanna: "Hym, mistä sitä syömistä piisaisi?"

Katri: "Niinhän sitä aina sanotaan, että se ei mitään tee. Mutta heti joutaisivat hampaat naulaan, kun isän nuppu kallistuisi."

Vappu: "Kuka sitä on sanonut, ettei isä tee mitään? Katri höpäjää… Saadaampa nähdä, taasen iltasella se tuopi lintutaakan, ettei tuo moni mies semmoista. Ja se on tiedän mä syömistä, joka ihmistä sitoo."

Auno: "Mitäpä nyt niistä teemme lukua, rupeamme työhön."

Kerttu: "Se parasta."

Sanna: "Niin on hieno meininki."

Vappu: "Käsiksi on mieli käydä."

Katri: "En minä kuitenkaan osaa mitään tehdä."

Saara: "Jos osaisinkin, niin en huolisikaan. Pois lähden koko työpaikalta."

Riikka: "Mene vaan, ei ole kieltävää."

Vappu: "Vähä yksi varis kesää tekee. Ei kaivata! Joka suoloitta suuttuu, se jauhoitta leppyy. Mene vaan… Mutta säälipä taitaa olla lähteä. Sääli huttua, sääli vatsoa, sanoi Iivana… Ka kun meni sormi suuhun, kun huimalla sikiöllä."

Saara: "No tuon porstuakamarin minä pidän, ilman en rupea mitään tekemään."

Sanna: "Kursi keinoihisi siitä tahi…mokoma kumu… paraskin työntekijä."

Auno: "No ole nyt… vieras tulee tuolta. Kuka se?… Ahtolainen…
Se tulee katsomaan tätä teosta."

Sanna: "Voi ilkeä! Juostaan pirttiin, antaa katsella itsekseen."

Auno: "En liiku!"

Kerttu: "Ei tästä silmä osaa ota."

Isäntä seisahti suksiensa päälle salvoksen luona, kasvot leimuilivat ja leveä suu vetäytyi makeaan hymyyn.

Tytöt eivät olleet näkevinäänkään, olivat kynsille lyödyn näköiset ja kuoria kapostelivat hirsiään.

Sanna aina vilkasi ujon katseen isäntään, joka hymysuin suki mustaa tuuheaa korvapartaansa. Isäntä rykäsi ja virkkoi:

"No mitä ilmettä te nyt täällä puskette?… Kokonaista pirttirehtoako hommaatte?"

Kerttu jyrsi kuorta hirren tyvestä ja virkkoi:

"Mikä hänestä tullenee. Kunhan kuvattelemme joutessamme jotakin."

Auno: "Joutaahan se joutilas johonkin."

Sanna: "Käsiinhän tämä tuntua kuivavan koko teos."

Isäntä kaula pitkällä silmäili hirsiläjää. "No ihmeitä näkyy!… Mikä teille noita hirsiä on laulanut tuommoisen paljouden?"

Vappu: "Hakkasimme ensin tuonne Hepokankaalle ja sitte vedimme perässämme."

Sanna suoristi itsensä ja osotti kelkkoja: "Noilla kelkoilla, jotka ovat tuossa hangella, on vedetty jokainen kanes."

Isäntä vihelti:

"Hyy… No tehdystä jotakin tulee, tekemättömästä ei mitään, sanoo sananlasku… Täältä illalla iltakajeella kuului hirsien möyke. Lieneekö tuulta tiennyt tänne itään. Kuului aivan selvään nuijain jyske ja hirsien jyrinä, niin en malttanut olla lähtemättä katsomaan… Mutta itsekkö aivan omin päinne aiotte panna kokoon?"

Kerttu: "Niinhän on uhka, miten sitte käynee."

Sanna: "Perästä kuuluu, sanoi torventekijä."

Isäntä: "Itsekkö olette tuon pohjan panneet?"

Kerttu: "Isä sen laittoi. Ensimmäinen hirsi tässä on vaalissa omille nokille."

Isäntä: "Johan minä ajattelin, että… Katsohan ukkoa, kun vielä vanhalta muistilta osaa tehdä salvoksen. Se kun ennen uutena teki nurkan, niin sen salvokset eivät irvottaneet. Eivät hölmötä vielä vanhanakaan nurkat siinä meidän luhtirakennuksessa, jonka se sulhaismiessä ollessaan salvoi. Onko teillä luotilautaa?"

Kerttu: "E… ei… en minä tiedä, mikä se on."

Isäntä: "Ilman siitä ei tule kalua. Annappas kirves, niin minä teen.
Tuostapa saan laudan."

Isäntä otti kirveen Kertulta, katseli sen terää. "Voi, voi kun on tylsä kirves! Ei tämä ole salvajan kirveen näköinen: on hioa nyljytetty aivan herneen palolle. Salvajan kirves pitää olla terävä kuin partaveitsi."

Sanna: "Mistäpä tuli suoli köyhän makkaraan!"

Isäntä: "Tahkomalla vaan. Kun tuotte meidän tahkon selkään, niin lähtee tauti kirveestänne."

Isäntä rupesi veistämään.

"Ei, ei tällä lähde lastu."

Auno ojenti kirvestään.

"Olisiko tämä parempi?"

Isäntä: "On tämä vähän niepseämpi. No eipä paljon ole väliksi… No kyllä tästä sentään saadaan… Tuokaapa hyvä punontainen ja pikkuinen, tuommoinen sormen pään kokoinen lyijypalanen…"

Sanna toi näpissään lyijykappaleen.

"Tämmöinenkö?"

Isäntä: "Semmoinen juuri… So, hyvä tulee, kun joutuu."

Isäntä sai valmiiksi luotilaudan.

"No nyt se on valmis. Tulkaapas nyt katsomaan, kun teitä opetan.
Pankaahan mieleenne." Isäntä meni salvokselle.

"Tämän laudan levyiset pitää olla kaikki salvokset. Kas tämä entinen salvos tässä hirren selässä ei ole aivan samallainen. Levitetään juuri tämänlevyiseksi."

Isäntä asetti luotilaudan salvoksen sivulle pystyyn. "No nyt se on paikallaan."

Osotti lyijykappaletta, joka riippu punontaisessa.

"Niin, tämä aina salvoksia ja nurkan päitä merkitessä laitetaan niin, että tuo riippalanka seisoo tuossa aivan noin juuri pitkin tuota viivaa. Sitte tämän laudan laitaa myöten puukonkärjellä piirretään kahtapuolta, juuri tällä tavalla, ja sitte tämä lauta pannaan näiden merkkien jälkeen näin poikki hirrestä — ja tästä piirretään salvoksen leveys. Sitte pitää hengen tulleen edestä varoa, ettei saa kirves varastaa puolesta eikä toisesta. Samoin kuin nurkan päitä merkitään, niin asetetaan tämä lauta näin, että juuri tuo riippa lyöpi tuohon merkkiin. Sitte piirrätte tätä laudan syrjää myöten, niin siinä kaikki koko konsti. Kun niin teette, niin sen täytyy väkiselläkin nousta suoraan."

Sanna osotti sormellaan lyijynuoraa ja sanoi: "Se on tuo lyijynokare, tuommoinen nolkotus vaan tuossa langan nenässä, joka ajaa nurkan taivasta kohti ihan väkisellä. On liian paljo mieltä noin vähässä paikassa."

Isäntä: "Konsti ei ole kangella väännettävä… Niin, nyt kun tällä tavalla olette nämä päällimmäiset salvokset tehneet, sitte poskeatte hirren, että se juuri sopii putoamaan salvoksen pohjaan. — Posketessa täytyy olla hirsi kohdallaan. — Sitte merkitsette tarkasti salvoksen, siinä se on salvos viekas tulemaan akanhampaalle."

Vappu: "Eikö ukonhampaalle?" Isäntä naurahti ja jatkoi:

"Sitte salvetaan siksi, että vara ottaa joka paikasta noin kolmen sormen levyiseltä joka paikasta. Varatessa pitää olla hirsi kohdallaan, muutoin jää kallelleen ijäkseen. Ja vara pitää juoksuttaa näin kohdallaan ja vakavasti, muutoin tulee varaus ruunanhuulelle… Niin, laatua se työ vaatii. Jos työ mikä tahansa ei alusta pääse jäljilleen, niin se kurikkata vetää loppuun asti. Vaan kun se jo alusta joutuu suonelleen, niin siinä ei ole kuin luottelee vaan… Vähässä sitä paljon seisoo. Muistakaa nyt minun neuvokkiani."

Kerttu: "Kyllä, kyllä! Kiitos, kiitos!"

Sanna: "Kiitos, kiitos! Käykää nyt vielä vastakin meitä opettamassa."

Isäntä: "Kyllä, aivan mielelläni käyn, ettei menisi pilaan tuommoinen teos. Voi, voi, kun tästä tulee juhlallinen! Kyllä varmaan se teillä suuta nauruun vetää, kun saatte harjavuolen päälle."

Riikka: "Sinne on monen ihmisen ikä."

Isäntä: "Toki siihen on kauankin. Kun harjautte työhön, niin lapioitte menemään vaan. Alku se on aina hankala. Ja alku se työn kaunistaa, mutta lopussa kiitos seisoo."

Kotiinsa lähti isäntä hiihtomaan.

Tytöt palavin silmin katsoivat jälkeen.

Riikka: "Kun olisi yhden hirren salvanut sijalleen."

Katri: "Minä luulin, että Kerttu sitä tahtoisi."

Kerttu: "En viitsinyt."

Auno: "Mitä me siitä. Työ käymään vaan!"

Sanna: "Työ käymään vaan! Ei pakisten parane."

Isäntä seisahti suksillaan, otsa vähän kurtistui ja sormellaan sujutteli vahvan, vähän kyömän nenänsä lihaista päätä ja suurilla tummilla silmillään katsoi suksiensa kärkiin… Mutta heti pyörähti, palasi takaisin tyttöin luo ja virkkoi:

"No minulla nyt eivät ole niin sienat tulessa eikä aika ihan jäniksen selässä, etten joutaisi hieman viipymään. Näytäppäs, Auno, minulle kirves, niin minä salvan yhden hirren paikoilleen, että opitte tuota luotilautaa käyttämään."

Auno hehkuvin kasvoin työnti kirveensä ja virkkoi:

"Oli mielemme teitä pyytää meitä sen verran, vielä opettamaan, vaan emme viitsineet."

Isäntä nakkasi sarkaisen nuttunsa hangelle, nousi nurkalle ja alkoi posketa kumisevaa hirttä.

Tytöt kehiysivät katsomaan, katsoivat niin mielissään, että kielet olivat huulien välissä ja huulet menivät mukaan, kun isännän kirves niin lihmakasti päästeli lastuja poskeaksesta…

Isäntä sai hirren posketuksi ja se johotti salvosten pohjassa.

Kirveen kasalla rupesi hän merkitsemään salvosta ja virkkoi:

"Näin tarkasti merkitään salvos. Ka näin!"

Auno: "Kyllä näemme!"…

Isäntä sai merkityksi salvokset, käänti hirren selälleen, rupesi hakkaamaan salvosta varovasti ja vakavasti, pudotellen kirveestään viivaan ja virkkoi:

"Kerkkä-Tanelin sanaan: tämä se on tarkempaa kuin puukolla tappelu."

Sitte hän vähäisen lohkasi salvosta ja jatkoi:

"Ei paljon kerralla, kunhan siksi, että vara ottaa tavallisesti."

Teki latvaankin salvosta, kaasi hirren salvoksiinsa, katseli saumaa ja koetteli varalla:

"On tuosta vähän näppi. Kylläpä se sattui näpin tarkalta… No on se sentään melkein sievimmälleen."

Katseli hirttä puolelta ja toiselta virkkoi:

"Nyt se on katsottava, onko kohdallaan. Katsokaapa, onko kohdallaan."

Tytöt katselivat.

Sanna: "Taitaapa se melkein olla. Näyttää se hieman niinkuin olevan nojallaan ulospäin; vai silmäkö tuo valhetellee."

Auno: "Niin minustakin näyttää."

Vappu: "Niin se näyttää kuvastavan silmään kuin olisi hieman kallellaan."

Kerttu: "On se siksi juuri, että silmä ottaa."

Riikka: "Ei suinkaan tuon vertainen toimita sitä eikä tätä."

Isäntä otti moukarin, löi hirttä korvalle ja sanoi:

"Joko oikesi?"

Sanna latvalta hirttä katsoi pitkin, kallisteli päätään ja sanoi verkalleen ja päättävästi:

"No eipä taida parata. Ei löydä minun silmäni, kumpiko puoli siinä voittaisi."

Auno: "Ei minunkaan."

Isäntä katsoi pitkin hirttä.

"Nyt se onkin kohdallaan… Minä varsin teiltä kysyin, näettekö, milloin se on kohdallaan."

Vappu: "Näkeehän toki näin kirkkaalla päivällä."

Isäntä otti varan, rupesi piirtämään saumaa ja puheli:

"Tällä lailla vara kuljetetaan, niin kyllä patoaa iholleen hirsi. Katsokaa, tällä lailla merkitään salvoksen pohjat ja sitte pitää salvos salvaa aivan juuri näitten merkkien tasan. Muutoin, jos varastaa syvempään, niin tulee koppasalvos. Tai jos vähemmän, niin jää hirsi salvoksensa varaan."

Auno: "Kyllä, kyllä."

Hirsi kaadettiin selälleen.

Isäntä halkasi salvokset. Tytöt veistivät varauksen.

Isäntä pyyhki lastut pois salvoksista ja hirren selästä, katseli hirttä ja virkkoi:

"No osaattehan jo varauksen veistää aivan, ettei se siitä parane!"

Kerttu: "Isähän meidät opetti."

Isäntä hiki otsassa katseli vielä salvoksia ja hirren varausta, onko piirtoa myöten veistetty ja sanoi:

"Kyllä siihen näkyy uskaltavan panna sammalet koettamattakin. Mutta te omin päinne kyllä saatte ensin koettaa ja sitte sammaltaa."

Sammalet pantiin hirren selkään ja varovasti kaadettiin hirsi sammalten päälle salvoksiinsa.

Auno otti moukarin, löi salvoksiin ja jymeä kaiku levisi räikeän kevätaamun kuulakkaan ilmaan.

Isäntä istui hirren selälle.

"Kyllä se latva on jo ihollaan, sen kuulee äänestäkin; mutta pudotappas tänne tyveen koetteeksi."

Auno tuli tyven luokse, nosti moukarinsa ylös, kuten vaan kädet antoivat, ja pullistanein poskin jysäytti hirteen.

Isäntä: "Vieläpään nutjahti. Pudota vielä!… Se niin! Vielä nihahti.
Pudota vielä!… So, hyvä on! Jo ääntää kuin yksi puu."

Auno nosti moukarinsa.

"Vielä kerta kiellon päälle, se on vanha sananlasku", ja yhäkkin enemmän hartioitaan nutjauttaen pudotti moukarin hirteen.

Isäntä: "So-so, jo välttää! Hyvä on! Sen minä tiedän, että se ei lähde näppiin."

Kerttu katseli nurkkia.

"Aivan ovat nuo salvokset kuin yksi puu."

Isäntä otti luotilaudan, asetti sen salvoksen kohdalle Ja virkkoi:

"Katsokaapa, nyt ei kuin tällä lailla vaan. Tästä piirretään salvokset … aivan näin."

Pani luotilaudan nurkan viereen, asetti luotirihman merkkiinsä.

"Tästä nyt piirretään nurkan pää tällä lailla… No joko nyt osaatte?"

Auno: "Jo epäilemättä!"

Kerttu: "Kyllä ymmärrämme."

Sanna: "Houkat olemme, jos nyt emme alkane osata!"

Isäntä laski luotilaudan käsistään nurkkaa vasten, katsahti kehikon kierrosta, huokasi miellyttävän huokauksen ja sanoi:

"Siinä on nyt. Alussa on. — Kyllä hyvä tulee, kun ette hutiloi."

Vappu: "Emmehän toki! Mihinkäs meillä on kiire. On meillä päiviä jos makkaroitakin."

Isäntä kohosi suksilleen.

"Terveeksi jääkää! Käyn kohta teitä katsomassa."

Tytöt loistavin silmin kääntyivät isäntään ja yhteen suuhun iloisesti virkkoivat:

"Tervennä menkää! Kiitos, kiitos teille hyvä isäntä!"

* * * * *

Päivä päivältä salvos kohosi, hirsi hirteen liittyi. Varhain aamusta myöhään iltaan levisi katkeamaton pauhina kevään puhtaaseen metsään…

Kesänkielessä, kun hanhet matkasivat syntymailleen, niin harjalla vilkkoivat tyttöin kiiltävät kirveet ja hehkuen punottivat päivettyneet kasvot.

Kesälintujen kiimalauluihin sekoi viimeinen kaiku harjavuolen sijalleen lyönnistä. Lastukkaalle pudottivat tytöt kirveensä ja istahtivat harjavuolelle, kuni matkahanhet virran kivelle.

Sanattomina siinä istuivat pitkän hetken… Jokaisen näytti täyttäneen mieluinen tunne.

Luoteen rannalle varveni päivän kajas ja huntuaan levitti kevätyö, kun tytöt laskeutuivat harjalta. Pihkasta kiiltivät repaleiset vaatteet, kun väsyneesti poistuivat yönsä lepoon.

Nyt tuli kattamisen puuha.

Männyistä kiskottiin varparuoteet. Ne levitettiin vieri viereensä vuolille ja eräänä tyynenä iltana ladottiin tuohet suomukseensa katoksi ja painoksi pantiin aisatut malot, joitten nenät harjalla liitettiin ristiin pujottamalla reijistään hienoon pituun.

Katto päällä se nyt seisoi uhkea rakennus ja lempeä hymyilivät hohtavat seinät kultaisen kevätyön tyynessä hämärässä.

Lastuiselle kentälle istahtivat tytöt. Syvään hymyyn vetäytyivät suupielet.

Kerttu virkkoi: "Luulimme olevan näitä rakennusaineita liiaksikin, mutta rippeet ovat jäljellä."

Auno: "Tarkkaan turkki tilkkunsa vetää, saunan kiukoa kivensä, sanoo sananlasku. Mutta hyvä kun piisasi."

Sanna: "Mistäs multimuksia ja niskapuita pannaan?"

Vappu: "Metsässä tuolla seisoo monta semmoista puuta."

Katri: "Mutta ne eivät tulokkaan nyt niin luikona kuin hirret keväällä."

Riikka: "Yksi kerralla kannetaan tahi vedetään kelkalla, kun on vielä paikoin luntakin."

Kerttu: "Mutta riihi meillä on ensimmäinen tehtävä. Kirkkaanapa selviää tuo laiho lumen alta. Jos Jumalasta on myötiä niin kuukauden kolmisen perästä on mitä panna riiheen."

Vappu: "Leivältä paistaa silloin tuo kantoinen rinne."

Sanna: "Ompa tuossa laihon aitavieressä tuo tumma kuusikkosylvö, tuo antaa mielellään riihen. Tuommoiset mankilakuuset rupeavat kärttämättä riiheksi."

Vappu: "Ja tuota, tuota — Matti Möykkysen sanaan — me osaammekin tehdä salvoksen, tuota, tuota."

Riikka: "Se välttää koirankaulaan."

Vappu: "Vaikka ressin kaulaan, niin sattuu kyllä!"

Auno: "Totta tosiaankin, tuo kuusikko meille; antaa riihen. Tuohon paikoilleen tokastaan tosiaankin koiran kaulalle. Siihen välttää, kunhan on puuta; kyllä sammalet tukkii välämät. Ja ompa tuohia katoksi ja metsästä lisää."

Kerttu: "Semmoista minäkin olen ajatellut ensi hätään."