XIV.
Oli Elokuun lämpöinen päivä, Auer kattoi vuoret ja laaksot ja siniverhossa seisoi mykkä Hyllyäiskero. Mutta veriinsä joutuneena rymötti lynkäinen ruis.
Silloin tytöt astuivat sirppi kourissa rukiinsa kimppuun ja hymysuin he iskivät sirppinsä keltaiseen olikkoon. Ahvatta kuhina ja karea jurmitus alkoi kuulua raskasteräisen olikon rinteestä. Pivo pivon perästä kohoili korkeita janhusolkia ja lyhteitä alkoi tulla kuin tulvaa kahisevalle sängelle Reeta, Saara ja Katri ne sitelivät, Pieto pani jäljestä kuhilaille ja Martta poimi päitä sängeltä.
Siten viikossa muuttui kuhilaiksi tuo äkeä touko ja kuhilailta paistoi se valtainen halme.
* * * * *
Kuhilaat olivat jo kälvineet Elokuun poutaisessa tuulessa. Mielivätpä tytöt ruveta kokoamaan niitä närtteeseen eräänä helteisenä päivänä.
Pieto se oli keskelle ahoa närtteen pohjan laittanut Tytöt tulivat lyhteitä kantamaan. Mutta Pieto raukeasti virkkoi:
"Eivät ne näy päiväsydämmellä käsiä sietävän. Ovat niin kuivaneet ärhäköiksi. Iltanuoskeata täytyy odottaa."
Tytöt poistuivat kotiin levähtelemään. Sanna mennessään virkkoi:
"Mieluinen vahinko! Yöllä on viileämpi kantaa lyhteitä."
Auno: "Niimpä on."
* * * * *
Aurinko painui mailleen ja nouseva yökaste nuostutteli kuhilaat. Silloin tytöt rientivät kuhilastensa kisaan ja alkoivat nostaa lyhteitä närtteen pohjalle.
Pieto se latoi ensimmäisen lyhdekerroksen närtteen pohjaan, meni närtteen päähän, katsoi pitkin lyhteiden tyvestä, kävi kahdesta kohti pökkimässä sisäänpäin ja eräässä kohti vetäsi lyhteen tyviä ulospäin, meni taasen katsomaan närtteen päästä, virkkoi:
"On tuosta vähän mutkalla noin puolen kämmentä ulospäin".
Kävi varovasti pökkimässä lyhteitä sisäänpäin, palasi taasen katsomaan närtteen päästä, katsoi totisesti ja juoksutti silmiään päästä päähän pitkin närtteen pohjaa ja virkkoi:
"Tuo pohja se täytyy olla suora, muutoin närtteestä tulee loksokylkinen kuin lama lehmä."
Sitte hän siirtyi toiselle puolen närtteen pohjaa, latoi lyhdekertuuksen ja taasen oikoi rintuuksen suoraksi, katsahti Kertun päälle, kohotti voimakkaan näköisesti hartioitaan.
"Sinä, Kerttu, saat ruveta latomaan."
Kerttu hieman punastui.
"Kun tuota osaisi."
Pieto: "Kyllä siihen oppii; alahan panna!"
Kerttu otti lyhteen ja pani närtteesen niinkuin näki toistenkin olevan.
Pieto: "Ei sillä lailla, ei sitä niin pehmeästi. Se pitää panna näin: tällä lailla töksäytetään tyvi tuohon toiseen lyhteesen, niin ei luista ulospäin. Muutoin se pursistelee näitten rinta. Tällä lailla vaan!"
Kerttu otti lyhteen, tönkeästi jusautti närtteen lapeesen.
"Näinkö?"
Pieto: "Paremmin toisen viereen, niin taajaan kuin vaan menee ja…
Sillä lailla! Painahan lujempaan lyhteen tyvi."
Kerttu hartian voimasta huiskautti lyhteen närtteen laiteesen ja rutasi toisten viereen. Otti toisen ja kolmannenkin, pani ne samalla lailla.
Pieto: "Sillä lailla, annahan mennä se kertaus!"
Sitte poistui Pieto toiselle puolen närtettä ja alkoi latoa lyhdekertuusta.
Kun päästä päähän oli lyhdekertuus ladottu, katseli Pieto Kertun latajasta, nykki muutamia lyhteitä ulospäin ja virkkoi:
"Näkyypä se siitä lähtevän… Menehän tuonne toiselle puolen nyt latomaan."
Kerttu katsoi Pieton latomista ja siirtyi toiselle puolen närtettä ja alkoi suoltaa lyhteitä närtteesen…
Taasen oli lyhdekerta pantu. Pieto päätään kallistellen katsoi puolta ja toista närtteen sivua, virkkoi varmasti:
"Kyllä se nyt siihen vakautuu, kunhan lyödään vaan."
Nakkasi hattunsa sängelle ja hymyilevin kasvoin rupesi roppelasti latomaan lyhteitä.
Samoin Kerttukin oikein haltioissaan suki lyhteitä närtteesen. Toiset tytöt kantaa uhmittivat lyhteitä paikoille. Lyhteen latvasta, kun pirisi jyviä sängelle, niin hymyillen Pieto virkkoi:
"Pirahtaa sitä pitävältä. Mutta siihen sitä jääpikin, josta karisee."
Enempi ei hän enää puhunut koko yönä. Märkänä höyrysivät pulleat hartiat ja hymyyn lientyivät leveät posket. Märkinä makajaksina riippuivat tyttöinkin tukat ruskeille kauloille ja oistona juoksi hiki pitkin tulehtuneita poskia ja selkiin liittyivät märät paidat.
Niin työskenteli Pietolan väki Elokuun lämminnä kuhjayönä. Ja kun aamun aurinko hiipi itäisen metsän latvoille, niin juhlallisena johotti valtainen närte halmeen autiolla sängellä ja sen mahtava kuva seisoi aamuauringolle hymyilevän metsän tummalla rinteellä. Syvä tyyneys näkyi tyttöin ja Pieton väsyneissä kasvoissa, kun keräilivät päitä närtteen ympäriltä.
Kerttu istahti sängelle. Hikihelmien ojat näkyivät tuhrauneilla kasvoilla.
Auno istahti viereen. Ja hiljaisina kuin pulmuiset pilveen liepsahtelivat toisetkin tytöt siihen ympärille. Karkean paitansa hihaan pyyhkeilivät he kasvojaan ja kirkkaina remahtelivat silmät.
Kerttu katseli närtettä, virkkoi: "Vuosi takaperin olimme onnettomimmat, mutta nyt onnellisemmat kaikkia ihmisiä."
Auno: "Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää sanotaan. Todellakin, vähän enemmän kuin vuosi takaperin juuri tässä seisoimme. Se kauhistava palo hukutti elon ja elämisen henkeä ja hipeätä myöten. Mutta nyt on kaikki lisästen kanssa takaisin… Hyvä kaikki, hyvä kaikki. Nyt maksamme Ahtolaan velkaamme ja vielä jää kahdenkin vuoden leipä talteen. Siten eletään aivan luotuja päiviään."
Sanna: "Hyvä on pitkän pinon vieressä lastuja poimia."
Vappu: "Niin se ajan kiertävä ratas kiepauttaa yhdessä vuodessa asiat nurin niskoin ja kääntää taasen pystyyn. Kyllä me nyt elämme kuin pukit huuhdassa, kun muu paha muualta katsonee."
Kerttu: "Luojalla on lykyn avaimet."
Reeta kahden käden sukasi hartoja hiuksiaan korvainsa taakse, siniset verisuonet olivat korkealla tasaisella otsalla ja virkkoi:
"Niin on, ei pääse päätään ylemmäs."
Riikka katseli närtettä.
"Tuli siihen hyvä korkeus. Ei olisi uskonut minkälainen närtteen jätkä kokoutui tuolta yhdeltä aholta."
Vappu: "Näkihän sen semmoisen lyhteen paljouden."
Sanna: "Mutta mihinkäs niitä nyt ruvetaan jyviä panemaan? Se ei sovi pikku pussiin tuon närtteen sisus… Isä se suunnille tietäisi, paljonko tuosta pemahtaa rukiita. Kysytäämpäs isältä… Isä!"
Pieto kohotti päätään, kun oli kumartunut päitä poimimaan.
"Mitä?"
Sanna: "Paljonko luulette lähtevän rukiita tuosta närtteestä?"
Pieto virkkoi varmasti:
"Noin vähän enemmän kuin kuusikymmentä tynnyriä."
Vappu hytkähti, kasvot leimahtivat:
"Se on koko rovio! Ja ne ovatkin rukiita ihan helmenkarvallisia!"
Sanna: "Mutta mihin niitä sovitetaan? Ne eivät sovi pikku pussiin."
Auno: "Kyllä niitä on sijoja. Säkkinä on köyhä kaikki. Tuosta porstuan peruskamarista tehdään aitta."
Saara: "Se on minun kamarini; ei sitä panna aitaksi."
Riikka: "Sinun… Ole vaiti!"
Vappu: "Siitähän tosiaankin. Ei kuin pannaan lattia vaan, niin silloin on aitta valmis."
Kerttu: "Sitä minäkin ole ajatellut."
Sanna: "Siitä tehdään aitta ensi hätään… Mutta nyt tuntuu rupeavan päivä laulamaan. Eikö lähdetä levähtämään?"
Auno: "Niimpä tuntuu. Lähdetään vaan."
Vappu: "Kiinni se tuntuu silmiä riitelevän."
Tytöt nousivat seisalleen ja raukeasti haukotellen lähtivät kävelemään kotiinsa.
Pieto se vaan nokki hattuunsa närtteen sivulle karisseita jyviä ja itsekseen tuumaili:
"Herveä se on veri lumella minkä nuo Jumalan hyvät tuolla jaloissa."
Laskeusi polvilleen sängelle ja nokki jyviä lakkiinsa. "Niinpä se rupesi painostamaan… Sadeko tullenee."
Pani sen jyvähattunsa päänsä alle ja köllähti närtteen sivulle syrjälleen, lupsautti verkalleen parin kertaa silmiään, leveä partainen leuka hervahti varattomaksi, hengitys raskeni, nukkujan tyyni rauha valtasi uupuneet kasvot ja viihtyneenä retkotti jokainen jäsen.
* * * * *
Lännen vuoriin kätkeytyi illan aurinko, kun Pieto kohosi istulleen, harreili silmillään sinne ja tänne, nousi seisalleen, kävellä toikkaroi muutaman askelen, katseli taasen ympärilleen, haukotteli parin kertaa, kielellään kasteli paksuja huuliaan, käsillään hieroi turvottuneen näköisiä kasvojaan ja katseli taasen töhmeröisesti ympärilleen.
"Nukahdin tuohon… No en suinkaan minä hyvin kauvan… Kumma, kun koko ruumis on kuin syöty ja oksennettu."
Rupesi vielä samalle sijalleen pitkäkseen, haukotteli, että vesi tihkui silmistä, virkkoi:
"Kun olisi vähän enemmän nukuttanut, että olisi tuo pää selvinnyt."
Koetteli painaa silmiään kiinni ja herkutella uneen… Vaan taasen haukotti ja silmät vaan kirkastuivat ja uni näytti pakenevan kauemmas.
Pieto unehtui ajatuksiinsa, katseli taivaankannella lepäileviä illan juopuneita pilviä, katseli sinistä korkeutta, katseli ympärinsä kiertävää lakea eikä varsinaisesti mitään.
Siitä hän viimein nousi, lähti käsi paidanhalossa kävellä törkkimään.
Itse hän ei näkynyt tietävän mihin menisi.
Osui kuitenkin rantaan, jossa tytöt paitsi Reeta ja Martta olivat verkosta tuotuja kaloja perkkaamassa.
Sanna vilkasi iloisen silmäyksen Pietoon ja virkkoi:
"Jopa nyt isä nukkui unenköyden aivan suoraksi."
Pieto katsahti tyhmästi ja kysyi:
"Miten suoraksi?"
Sanna: "Siten kun meni koko pitkän pituinen päivä."
Riikka: "Minä kävin monta kertaa katsomassa, mielin herättää kalakeittoa syömään. Mutta uni näytti olevan makeampaa, niin en raskinut."
Katri: "Ompa nyt Reeta jo toista kalakeittoa keittämässä. Onkin semmoisia ahvenia keitossa, että niitten säkeen ilkiää tarttua."
Pieton silmät suurenivat, harreillen katseli taivaanrantoja, katsoi
Hyllyäiskeroa.
"Onko illan ruskoa tuo puna Hyllyäiskerossa?" Sanna: "Ompa hyvinkin ja viimeistä tähdettä sekin. Kohta uinahtaa ihan."
Pieto haukotteli välinpitämättömästi, lähti kävelemään, käveli pirttiin.
Otti tangosta leipäkannikan, puolikosta suolaisen selkä viillon siian, istahti pöydän taakse ja silmiään lupistellen pureskeli makeaan suuhunsa.
Reeta toi siihen maljallisen keitettyjä ahvenen muruja ja toisen maljan lientä.
Pieto pisteli ne kalamurut liiviinsä, ryyppi liemen päälle ja poistui kontulatoon tavalliselle yövuoteelleen ja paksulla kielellään loiski muutamia kertoja partaisia huuliaan, vetäytyi koukkuun ja ummisti silmänsä.