XIX.
Oli Kesäkuun heleä Lauantaipäivä. Sinisenä kaarteli hulakka taivas ja rantoja huuhteli etelän vaisu läikkä, kun tytöt lähtivät kirkolle rippikouluun. Kevätahavassa valaistut sileät aivinapaidat, suppuhelmaiset matkahameet päällä ja tuohivirsut jalassa, pyöreät kansipäälliset tuohivakat käsissä vaatteita täynnä, ja leveäviilekkeiset ruskeat eväskontit selissä tytöt äänettöminä ja kumaroissaan astuivat tuskin koitavaa kivistä polkua, ja valkeat virsun pohjat vilkkasivat askelten vaihtuessa…
Tuli taloja eteen, jäi jäljelle. Tuli toisia yhtä tuntemattomia, mutta ne jäivät jälkeen samaa tietä. Tie suureni kerta kerralta. Sattuipa tien sivuun askarteleva työmies, mutta nähtyään matkalaiset unhotti hän työnsä ja tyhmännäköisenä seisahtui katsomaan kulkijoita, silmäili jokaista erikseen, silmäili kunnes tie kiertyi metsän suojaan ja matkue sinne hupeni jymisevää tietä.
Tytöt joutuivat Puolukkavaaran mujukkosantaiselle harjalle, jossa eteen aukesi ääretön avaruus täynnä salmikkaita järviä, tummaharjaisia hongistoselänteitä, kuusikkokumpuja ja pensaikkaita lehtoisia alangoita. Maahan laskivat he konttinsa ja sankavakkansa ja istahtivat someroiselle puolainvarsitöyräälle. Silmäillen avaruuteen pyyhkivät vesiherneisiä kasvojaan. Sanna silmäili etelän rannalle ja virkkoi:
"Olisi siinä katselemista, mutta kun ei tiedä enempää kuin Mujukko-Lassi takistaan, mitä vaatetta mikin paikka on. Mikähän tässä on mitäkin seutua?… Mutta tuleepa tuolta eräs, kysytään siltä. Mutta kuka oikeastaan on tuo tulija? On se olla vähällä niinkuin Keppi-Tuovinen, vanha sotamies. Minä näin sen viime talvena Koivukankaalla, kun sitä talon ukkoa hain uunin tekoon… Ja sehän se onkin. No mikä tuonkin nyt tuohon utautti? Siinä on mies, ei säkissä."
Keppi-Tuovinen lyyhäten läheni tyttöjä; väljät housun lahkeet hölttäsivät alastomissa nilkoissa. Seisahti keppiään vasten.
— "No ompa siinä joukkoa kuin Helluntain epistolassa."
Sanna: "Kateen paljo vaan ei vaivannähneen."
Ukko: "Mitä tässä ja mihin matka?"
Vappu: "Kirkolle päin."
Sanna: "Kirkolle päin oltiin kulussa, istahettiin tähän tuulluttelemaan ja katselemaan tuota maailman repaletta. Vaan emme tiedä enempi kuin pukki Venäjästä, mikä on minkin nimellistä tienoota."
Ukko huohotti väsymyksestä, pyyhki otsaansa, siveli harmaata korvapartaansa, silmäili tyttöihin.
— "Mistä te olette, kun ette tunne tienoita? Ette sainkaan liene tämän kirkon ihmisiä."
Sanna: "Tokipa kovinkin loittoa. Kyllä minä teidät tunnen, näin teidät tuolla Koivukankaalla viime talvena."
Ukon silmät kirkastuivat.
— "Vai Pietolan tyttöjä! Jahaa."
Sitte hitaasti oikasi itsensä ja teroitti mustat kuoppaan painuneet silmänsä etäisiin tienoitiin, tuijotteli hetken, hitaasti ojenti keppinsä kohti lounaan rantaa ja verkalleen alkoi selitellä.
"Katsokaa: tuolla tuo monisaarinen järvi on Luotosen selkä, joka liittyy tänne näihin sinisiin vuoriin."
Kääntyi hitaasti ja osoitti kepillään pohjoiseen.
"Tuolla pohjoisessa tuo pilvien rajalla häämöittävä sininen kuhmura on Hyllyäiskeron pullea harja."
Sanna: "Sen takana aivan lähellä on meidän koti."
Ukko: "Tuo idänrantaan urkeneva mustanharmaa matala juova on peurarikkaan Linturovan aarniometsäinen selänne… Mutta tässä etelän suulla tämä tuuhea muhkea kannas on Kirkkomännikkö, ja tuo tumma huippu, joka kohoaa siitä männiköstä ja katkaisee taivaanrannan, on kirkontorni. Sen juurella tuo monikattoinen talo, tuo, jonka akkunat nyt leimuavat kuin tulessa, on pappila. Tuokempana tuo monilahtinen järvenrentale on Ruokojärvi, ja sen rannoilla noissa valkeaikkunaisissa taloissa elävät ne kirkonkylän pohatat… Tämä järvi tässä likellä, johon kuvastuu tuo valkea männikköniskainen santatörmä, on se mainio kirkasvetinen ja lohinen Luomajärvi… Ja tuossa tuon lehtoisen niemen kainalossa on minun syntymäkotoni. Siitä ovat muinoin minun isoisältäni vihavenäläiset polttaneet elon ja elämisen… No niin, mitäpä niistä muistelee. Pitäisihän kävellä jämpiä. Terveeksi jääkää!"
Sanna: "Tervennä menkää!… Mutta missä täällä kirkolla asua
Juken-Maija, löytäisimmekö häntä?"
Ukko katsahti kirkkoon päin, sanoi:
"Kyllä sen löydätte. Lähellä pappilaa täältä mennessä ensimmäinen talo, siinä portin korvassa matalarappusinen tuparötykkä, siinä se on… Hyvästi nyt!"
Sanna: "Hyvästi, hyvästi!"
Ukko kääntyi matkalleen.
Tytöt jäivät istumaan ja katselivat ukon neuvomia tienoita.
Mutta viimein Auno virkkoi:
"Ilta istuin tulee. Lähdetäämpä lopettamaan matkaa."
Sanna: "Kyllä tuon kerkiämmä, ei tuota enää pitkältä ole."
Vappu: "Kyllä vielä saa tovin virsua heitellä ennenkuin on perillä, vaikka se niin näyttää vaaralta katsoessa. Mutta loppuuhan se kun lopetetaan."
Tytöt ottivat kontit selkäänsä ja lähtivät astua heitättelemään vaaran rinnettä alaspäin ja kovasti jytisi kivinen tie.
* * * * *
Kartanolla seisoivat tytöt kamarassa, raskaat kontit selissä ja harreilla silmin katselivat männikössä muhjottavaa taplikaskattoista kirkkoa ja huipputornin moskularististä kukkoviiriä.
Ovi aukeni ja rappusille huurahti Maija, löi käsiään yhteen.
— Herra ihme! Eivätkös ole tuossa. On suutani syyhyttänyt koko päivän. Olen arvannut. No hyvä, hyvä, kun tulitte! Käykää nyt tänne asunnontapaiseen.
Maija pyörähti huoneeseen ja tytöt konttineen ja vakkoineen ujoina hiipivät perässä.
— Näin pieni täällä on asunto. Olin tässä jo rupeamassa nukkumaan, jo tein tuohon vuoteeni. Satuin toki sattumalta menemään ulos. No sepä nyt oli, kun tulitte! Kyllä me nyt täällä tulemme toimeen. Miten se Pieto jaksaa?
Sanna: "Mikäpä hänellä on jaksaissa."
Maija: "No kuka siellä kotia hoitaa?"
Sanna: "Ahtolan vanha Auno."
Maija: "No hyvänen aika! Heittäkää nyt konttinne pois. Minä tässä hupeloin, etten muista käskeäkkään. Tänne porstuaan heitetään liiat neuvot, tänne nurkkaan, kyllä ne siinä säilyvät. No miten siellä nyt Pieto jaksaa? Kuka se hoitaa elämistä? Ompahan Reetakin lähtenyt yhteen matkaan. Sehän olikin paras. Kyllä se on hyvä asia, että nyt tulitte kouluun. Onhan se suuri asia päästä seurakunnan yhteyteen pois susien kirjasta."
Tytöt penkillä silmät pyöreinä ja kädet helmassa. Eivät kerinneet vastata mitään Maijan kysymyksiin.
Vappu silmäsi Kerttuun ja suhahti:
"Missä me syömme?"
Maija koppasi rievun, pyyhkiä hutasi pöydän, leimautti virkeän silmäyksen tyttöihin ja jatkoi:
"Tässä on pöytä panna ruokaanne syödäksenne. Pieni tämä on, mutta kyllä sopu sijaa antaa. Siirretään vaan tähän keskelle lattiaa… Kas siinä."
Sanna kantoi kontin pöydän luokse, purki siitä pöydälle kaksi paksua leipää, neljä kuivaa metson täkkää, suuren rasian voita ja ison juustoleivän.
Maija: "Ompas siellä oikein pohjanmaatolaisten kirkkoevästä, monta monituista metson täkkääkin. En ole sitte metsällistä suuhuni tarjonnut kuin mitä teiltä sain."
Kerttu: "Ruvetaampa sitte tästä syömään. No emäntä käykääpäs käsiksi metson täkkään."
Maija: "Kiitos, kiitos! Mutta kun pahimmoilleen ennätti nukkua tuo poika. Olisi se mielellään syönyt sekin. Mahtaako tuo herätä. Aivan nukkuu henkihieverinä. No antaa nukkua."
Tytöt seisoivat pöydän ympärillä, leikkasivat leivästä palaset käteensä ja lohkasivat rasiasta hohtavaa kesävoita palaselleen.
Sanna: "No tulkaa nyt emäntä tänne yhteen nujuun."
Maija: "Kyllä, kyllä; kiitos, kiitos!"
Sen kanssa liemahti pöytään, rotasi metson täkästä puoliskon, alkoi sitä ropostella ja pala suussa lausuili:
"Oli se minunkin isäni metsämies. Kyllä sitä ennen lapsena sai linnun lihaa. Mutta sitte, kun isä kuoli, jouduimme vieraan varaan. Viisi oli meitä pesuetta: kolme tyttöä, kaksi poikaa. Kerjäsimme ensi talven, sitte pantiin ruojille mikä mihinkin kylän sopukkaan. Siten hajotettiin ympäri ilman ääriä, yksi itään toinen länteen… Sitte olin piikana kymmenen vuotta, huimansin menemään naimisiin köyhemmän itseäni kanssa, sitte kuoli mies, sain tuon lapsen kaulaani, niin ei kumma jos on köyhänä pysytty. Mutta köyhyys ei ole vika, kun sen kunnialla hallitsee… Niin… Köyhyys ei ole vika kun sen kunnialla kantaa. Köyhänä olen ollut ikäni. Vaan ihmissä minua on pidetty. Olen oppinut hieromaankin, siihen eivät kaikki pysty. Vaikka luulisi, ettei siinä ole suuri silmänkirja, mutta laatua se työ vaatii. Siinä pitää tietää mihin ne suonet juoksevat, mistä ne lähtevät ja mistä ne saapi käsiinsä. Aivan joka kerran, kun on pappilassakin tarvittu hierojaa, niin minut on haettu. Ja hevosella on haettu, vaikka on noin lyhyt matka, muutamaa sata syltä vaan. Rovastiakin olen hieronut monta monituista kertaa… Mutta se on vähän lihava se ukko, sillä ei tunnu luuta muualla kuin otsassa. Niin, kyllä minä voin pitää teidän puoltanne. Syyhytellen se isokin sika kaatuu. Oiki luvuimpa tuo pääsi äitinnekin koulusta, kun pääsi tuttavaksi pappilaan. Samoin se käypi teidänkin, kunhan minä käyn rovastin puheilla… Mutta tuo linnun liha se on tehosata. Oli semmoinen mokare, tuommoinen tuskin puoli metson täkkää, jonka otin, niin tuli aivan ehosta, ihan kyllitellen. Kiitos, kiitos!"
Tytötkin lopettivat syöntinsä, pistivät veitsensä tuohitappiin ja panivat ne suoriin lonkkataskuihinsa.
Sanna se korjasi ruuat pois, vei kontin porstuaan, ja penkille kädet helmaan istuivat tytöt; ikävä kajastus näkyi kasvoissa.
Maija teki lattialle leveän ryysyisen vuoteen ja virkkoi:
"Höyhenistään lintu tunnetaan. Tuommoisen vuoteen minä vaan voin laittaa. Mihinkäpä köyhä pani köyhyytensä. Sitä lintu linnulle, mitä linnulla itsellään. Ruvetaanhan tähän pitkäkseen… No… Ei täällä saa ruveta ikävilleen Vai mitä te niin nöllötätte? Paras on olla reima ja ripeä vaikka portille kaatukoon!"
Maija laskeutui vuoteelle.
— Tulkaapas nyt tänne yhteen lautturiin.
Tytöt hiljaisina riisuutuivat ja kytjähtelivät vuoteelle.
Mutta itään kiertyi jo lempeän kesäyön kirkkain kajas kun vasta yksi ja toinen silmä vähitellen varveni unen valtaan.