XX.
Kirkkaana kohosi Pyhä-aamun herttainen aurinko. Hiljaa seisoivat rannan puut. Kaukana nurmikkovainioitten perillä venyi kirkon huippuisen tornin pimentokuva, kun tytöt jo istuivat penkillä. Niskoissa sipottivat pienet palmikot, päissä valkeapohjaiset ristiraitaiset pumpulihuivit, jotka otsalta seisoivat terävällä sopella. Kaulassa lemottivat olkapäille yltävät siniraitaiset tummapohjaiset huivit, päällä harmaat puolivillaiset yksikörttiset röijyt ja samannäköiset lyhytlännät hameet, jotka kankeina kömöttivät korkeilla poimuilla ja lauteilla lopottivat isot pyöreäpohjaiset taskut. Jaloissa valkeasääryksisten sukkain päällä töpöttivät ruskeat paulakengät.
Aukinaiset Aapelukset helmoissa, päät alas kumartuneina ja silmät kirjoihin teroitettuina siinä tytöt istuivat Maijan tuvan kaitaisella penkillä. Kasvoissa näkyi arkoja väreitä ja huulet harvasteesen liikkuivat…
Sanna kohotti päätään, painoi kiinni Aapeluksensa, katsahti Maijaan, joka kokoili vuodetta lattialta ja kanteli ryysyjä ulos, virkkoi:
"Milloin sinne kirkkoon mennään?"
Maija: "Hohoo! Sinne vielä hetki heiahtaa ennenkuin kirkkoon mennään. Kyllä vielä hyvänkin sormihaaran kiertää aurinko ennenkuin kirkko aukeaa."
Auno: "Mistä sen tietää, milloin se aukeaa? Kunhan eivät vaan menisi meistä tietämättä."
Maija: "Olkaa huoletta! Kuuluu, veikkoset, se soitto. Olkaa miessä huoletonna, kunnes kello moukaisee."
Vappu: "Kuuluako se tänne noin kaukaa?"
Maija: "Kyllä kuuluu. Huoletta kuuluu. Uskokaa minua. Kyllä sen kuolette, älkää huolehtiko. Ja sinne on aikaa vielä palanen. Tähän näin kun paistaa aurinko tuosta akkunasta, niin silloin vasta."
Riikka: "Kyllä kai me kerkemme syödäkkin?"
Maija: "Vaikka kymmenen kertaa! Ja syönettehän toki ennenkuin lähdette mihinkään, ja tuokin Pentti saisi maistaa linnan täkkää. Siitä on kovin paha jos se tietää, että minä olen saanut eikä hän saisi. Ja kyllähän minä sen teille korvaan. Emme me Pentin kanssa syö koiran suuhun."
Sanna aukasi kontin ja levitteli ruokia pöydälle.
— Kyllä me sen uskomme. Kyllä me annamme Pentillekkin metson täkän. On meillä niitä monta vielä… Tuossa on Pentille… Kyllä te sen moneenkin päähän korvaatte.
Tytöt kun olivat syöneet, niin odottelivat päivän kiertämistä siihen paikkaan, mihin Maija sen oli sanonut joutavan ennen kirkkoon menoa, ja hiljaisina kädet helmassa istuivat taasen penkille.
* * * * *
Kello mölähti. Tytöt hypsähtivät ja silmät pyöristyivät. Sanna hyppäsi seisalleen ja virkkoi:
— No nyt!
Silloin sanan puhumatta lähtivät tytöt astua kopistamaan…
Väkeä työntyi kirkkoon oven täydeltä. Kelloin moukina täytti kirkon, lattia jymisi askelista ja penkkiin mennä suhittivat ihmiset istumaan. Samoin tekivät tytötkin.
Kirkon perässä oli iso taulu, jossa oli kuvattu Vapahtaja ristillä.
Sitä katselivat tytöt rengassilmin. Kellot taukosivat, väki asettui.
Sanna suhahti vieressään istuvalle Kertulle: "Mitä nuo ihmiset noin katselevat meitä?" Vappu kurotti päätään ja kuikuili ympärilleen; sitte painoi päänsä alemmas ja virkkoi hätäisesti:
"Voi kalat ja verkot, kun me olemme miesten puolella!"
Toisten silmät harristuivat.
Katri: "Tuo Reeta kun ei paremmin katsonut."
Riikka: "Eihän sitä tullut ajatelluksi, kun tuo Reeta työntyi edellä."
Sanna: "Vähä vahinko! Tuossa risteyksessä on tyhjä penkki, mennään sinne! On meillä jalat."
Auno: "Totta tosiaan!"
Vappu: "Mennään sinne!"
Silloin tytöt nousivat ja kiireesti astua sipsuttivat Sannan osoittamaan tyhjään penkkiin; istahtivat siihen.
Mutta naurun tirskettä aikoi kuulua edestä ja takaa ja ivallisia muotoja näkyi siellä täällä.
Tyttöin kasvot jähmettyivät, silmät harreilivat; mutta eivät tajunneet, mikä tässä olisi liikaa.
Etelä-ovesta astui pitkän-hoilakka, hieman etukumara rouva, jonka särmäkkäät kasvot olivat hartaassa hyypiyksessä ja hienot huulet kuivassa nipistyksessä. Tämä seisahti penkin kohdalle. Mustat tavattoman suuret palkosilmät mulkoilivat hienojen pitsien alta ja tummat kuluneet kasvot kuohahtivat. Silkkisen kauhtanan alta veti hän esiin valkoisen kätensä, sujutteli hienoja sormiaan taaksepäin ja viittoili.
Tytöt eivät näkyneet tietävän mitä se oli, katselivat vaan pyörein silmin rouvan tahdikasta tykkilakkia, sen puhtaita pitsiä, silkkinauhoja ja leuan alla mustan silkkikaapun päällä lopottavaa valkeaa pitsisolmua.
Ovesta tulla sipsutti puoli kymmentä toisia puuhkeampikasvoisia, joitten leveät hameet kuhisivat ja pystyillä hartioilla holli löysä kaapu. Nämä seisahtivat rouvan luo, leveiden liattujen reunain alta pyöri kirkkaita silmiä. Rouva kääntyi niihin päin ja kikkeästi virkkoi:
"Aj, aj, hva' di bönderna ä' dumma! Ä' de' nu int rysligt?"
"Herri jee! Hva' ska' vi nu göra?… Be dem bort!"
Kuului toisen lisäys.
Rouva viittasi taasen sujuvasti lattialle päin ohuella kädellään ja yrmeästi lausui:
"Mitä te siihe tuli? Tämä härskapi penkki. Menkä pois! Tämä o härskapi penkki."
Tytöt punastuksissaan katselivat toisiaan ja sitä väkeä eivätkä näkyneet olevan kiireissään.
Unilukkari tuli koiran ajosta, seisahti kirkon perustalle. Tiheä rivi läjötti keltaisia vaskinappia harmaan pystykauluksisen sarkaröijyn rinnassa. Kahtaalle kaatuva jakaus tummatukkaisella päälaella ja kaulalle yltävä tukka vedettynä suurien korvien taakse, pyhä totisuus leveissä kasvoissa ja pystypäisenä hän katseli pitkin vahvaa nenäänsä. Sinne huomasi hän rouvain viittomisen — vakavin askelin tulla törötti paikalle, viittasi koirakepillään ja jyreästi virkkoi:
"Pois siitä! Ette nyt tuota ymmärrä, tuonikäiset, ettei herrain penkkiin…"
Tyttöin kasvoissa sälähti, tulivat penkistä pois; seisahtivat.
Silloin rouva edellä ja toiset perässä menivät penkkiin, istahtivat ja kumartivat päänsä alas… Pienen hetken perästä oikasivat itsensä ja tyyni rauhankajastus palasi kasvoille.
Tytöt hämmästyneinä katselivat ympärilleen. Ivallisia kasvoja näkyi kaikkialla. Jokainen istui leveällään kuin omassa penkissään. Ei kukaan osoittanut istuinta.
Oven suuhun siirtyivät tytöt seisomaan yhteen ryhmään. Martta, Saara ja Katri peittäysivät toisten suojaan ja kynsillään ruopostelivat seinän saumoja. Seinään päin kääntyi Reeta ja Riikkakin; mutta Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu katsoivat ihmisten elettä kasvoissa synkkä ynseys.
Lukkari tuli korkeaan penkkiinsä, tauluun pani kilisevät numerot ja aloitti virren:
"Ylistän sinun nimeäs" j.n.e.
Kun käreä vapiseva ääni joutui yli kirkon, silloin kaikki ääninensä yhtyivät virteen ja koko kirkko täyttyi helinästä. Ivalliset kasvot katosivat ja tyttöin kasvot tyyntyivät. Levollisina katselivat he kirkon lakeen enkelin kuvia ja taulua kirkon perässä, ja taas enkelin kuvia ja taulua kirkon perässä. Sanna osotti sormellaan kirkon perään ja visahti:
"Mikäs tuonne mujahti tuonne taulun alle?"
Kerttu; "Pappi kai se on. Kuunnellaan mitä se sanoo."
Rovasti rupesi alttarilta lukemaan, sitte messusi, lukkari vastasi ja taasen veisattiin virsi. Sen loputtua luki pappi taasen, lukkari aloitti virren ja pappi katosi kirkon perästä, mutta virren loputtua ilmautui nurkassa köpöttävään kirjavaan pönttöön ja rupesi saarnata poukuttamaan.
Sinne kääntyivät kaikkien silmät. Äänen voima täytti kirkon, että yksi möyhinä kuului vaan. Mutta oven suuhun ei eroittanut sanoja.
Hetken kuluttua ilmautui lattialle unilukkari, räiskä kädessä, paulakenkineen. Pystypäisenä hän kävellä törkkäili sinne tänne ja leveässä leuassa vihotti järeä parransänki. Missä tuolla täällä alkoi korkea pää nuokahdella, sinne kiirehti, työnti raiskansa nuokkujan eteen ja räsäytti. Silloin nuokkuja kiskasi päänsä ylös, silmät remahtivat. Mutta unilukkari viattomana kuin ei mitään olisi tapahtunut kääntyi pois ja pyhä totisuus kasvoissa katseli kirkon kaikille suunnille.
Sanna osoitti sormellaan miesten puolelle ja virkkoi hiljaa:
"Ka tuossa muudan pitkäkaulainen onkii kiiskiä."
Vappu: "Odotahan aikaa, kunhan tuo pyyntimies joutuu… No katselee se vaan. Missä sillä ovat silmät?"
Sanna: "Jo käypi vainu. Tänne lähti töröttämään. Katsotaampa miten käypi. Ka niin, niin menee kuin tietylleen. Kohta räsäyttää. Kas niin! Läksi yksi kärpänen."
Vappu: "On koko lurkki tuo! Eipä ole tietäkseenkään vaikka tuommoisen tekosen teki miehelle. No nyt se tuolla taasen näki otuksen! Jo on pyydys vireessä. Kas kuin se tähtää… Jo laukesi!"
Kerttu: "No mikä siinä nyt on kuhistava? Kuunnellaan nyt papin saarnaa."
Tytöt kääntyivät katsomaan pappia ja teroittivat korvansa kuulemaan sen puhetta. Mutta läheltä kuului räpsäys.
Vappu suhahti:
"Äähäs! Sattuiko?"
Lähitienoossa ihmisiltä parahti nauru. Mutta kun unilukkari katsoa mulautti, niin kaikki asettuivat istumaan hiljaa. Vappu painoi päänsä Aunon suojaan, käsillään puristi suutaan, vesi tihkui pullistuneista silmistä ja paksuina henkäyksinä purki nauruaan.
Unilukkari katsoi kylmän ja viipyvän katseen tyttöihin, murahti:
"Ei hyvää pahantekijäksi", ja lähti kävellä törkkimään.
Siten kului huvassa kirkon aika, meni kuin nukkuneen rukous.