Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

XXI.

Huomenna se alkoi rippikoulu. Paljon ennen muita menivät tytöt kirkon luokse. Männyissä johisi aamun lempeä tuuli ja mykkinä seisoivat hautataulut mäntyin siimeksessä. Tytöt siirtelehtivät taululta taululle ja tavailivat kirjoituksia. Viimein kiertyivät kirkon sivulle.

Sanna seisahtui akkunan eteen, osoitti sormellaan kirkon lakeen.

— Kas, näkyvät tähän tuolta ne siivikkokuvat!

Vappu: "Kuumoittaa vähän. Mutta jos saataisiin jotakin porrasta tähän akkunan alle."

Sanna; "Minä etsin…"

Sanna toi kaksi lyhteenkuivauskärväkköä, pani ne pystyyn seinää vasten, toisen toiseen akkunan poskeen ja aidaksia pani oksain päälle. Siihen nousivat tytöt seisomaan kamanaa vasten kynkkämäksilleen ja käsillään kuurtoillen silmiään katselivat kirkkoon.

Sanna: "Tähän näkyy aivan selvään." Vappu: "Näkyy tähänkin… Nuo kuvat tuolla laessa ovat aivan kuin ihmisen kuvia. Vaan nuo siivet, mitä ne mahtanevat merkitä? Enhän minä ole kuullutkaan, että ihmisillä olisi siipiä… Tuo tuossa, jonka pää on tännepäin, on kuin Multiniemen Tilta. Semmoiset suuret siniset silmät, nöpönenä, ihan kuin Tiltalla."

Riikka: "Sen isähän on ollut kirkonmies, kirkkoväärti, vai mikä se lienee ollut. Olen minä kuullut, että se Multiniemen Aapeli-isäntä on ollut semmoinen ylhäinen virkamies. Kirkonvirkamies se on ollut Jos sen tyttö on kuvattu tuonne. Onhan niillä rikkailla etuja, saavathan ne vaikka sarvet päähänsä."

Vappu: "Mutta eihän Tiltalla ole siipiä eikä yhdelläkään ihmisellä.
En ainakaan minä ole nähnyt."

Auno: "Enkelin kuvia ne ovat. Puhuihan Kassilan muori kerran nähneensä vuoteensa vieressä enkelin, jolla oli ollut siivet."

Kerttu: "Eikö liene muori unimielissään hourannut."

Katri: "No, minkäs kuvia nuo sitte ovat?"

Saara: "Eivät suinkaan nuo kuvat olekkaan ihmisten tekemiä. Kukas tuonne ihmisten edestä pääsee."

Katri: "Niin minäkin luulen."

Vappu: "Voi, voi, mennään pois, näkevät meidät tässä. Tuolta tulee mies."

Sanna: "Kun tuli niin tuli, eihän tuo silmillään syö."

Auno: "Ja mitäpähän meistä tahtookaan."

Vappu: "Se on se eilinen pyyntimies. Mutta se astua tempoo kuin tulen sammutukseen!"

Sanna: "Mennään todestaankin pois. Se tulee kirkkoa aukaisemaan, suuri avain on kädessä. Pääsemme kirkkoon… No laskeutaan pois."

Kerttu: "Laskeutaan vaan."

Tytöt hyppiä kupsahtelivat portaaltaan alas ja jäivät seisomaan kentälle.

Avain kourassa pystypäisenä, pikkuinen naapukkalakki päässä, keltainen nappirivi rinnassa ukko astua törkkäili isolle ovelle, mulautteli syrjäsilmällä tyttöihin ja vahva nenä riippui melkein huulen tasalla.

Tytöt astuivat ukon jäljessä kirkkoon ja seisahtivat erään penkin korvaan. Sanna katseli ympärilleen, virkkoi:

"Ei suinkaan tämä nyt liene herrain penkki?"

Vappu: "Mikä tuo nyt lienee, mutta vanhoja akanlahoja tässä eilen istua lohjotti kuin lakokuhilaita."

Kerttu työntyi penkkiin. Siihen menivät toisetkin ja istahtivat rinnakkain.

Vappu: "Sopiipa tänne nyt."

Sanna osotti saarnastuolia.

— Tuossa se eilen pappi saarnasi, että nenä laukkasi mukana.

Tyttöin suut menivät nauruun, mutta Kerttu pukkasi Sannaa.

— No mitä hänessä… On hänessä ihmisiksi.

Ukko aukoi ovet kaikki, mutta palasi samaa jälkeä ison oven kautta. Seisahti tyttöin luokse. Mustantymperä leuka oli rutistunut hieman kurttuun, suu murrollaan katsahteli tyttöjä, aukaisi paksut huulensa ja jyreästi virkkoi:

"Te… tekö laitoitte nuo laitokset tuohon akkunan taakse, joitten päällä rimpuilitte, kun tulin?"

Tytöt punastuivat, katselivat toisiaan. Saaran silmät pyörivät, joukeat kasvot värähtelivät hätäisesti ja virkkoi:

"Tuo Sanna."

Ukko: "Kyllä minä teidät tunnen, te eiliset pilantekijät, virnusuut!"

Murristi suunsa, keikautti niskansa ja käveli ulos. Paksut sarkahousut vökkäsivät leveillä lanteilla.

Katri katsoi tuikeasti Saaraan.

— Taasen Saaran piti päästä syyttömäksi.

Vappu: "Kyllä kuitenkin taidamme olla riettaan kirnussa. Kyllä taitaisi olla somin, että ottaisimme jäniksen passin, ottaisimme ajoissa ja lähtisimme taulametsään silloin, kun on tuossa veräjä auki."

Sanna: "Paras on katsoa. Jos on suuttunutkin, niin ei meitä susilla syötä yksi mustaharja."

Kerttu: "Ollaan paikoillaan, mitäpä heillä on meille syytä. Jos tahtovat, niin saammehan heti nuo portaamme tuolta lasin takaa mihin vaan tahtovat."

Auno: "Ketäs ne tuossa haittaavat? Mitä me niistä. Katsellaan nyt vaan noita kuvia paremmin, nythän olemme rauhassa… Kas sitä, jo kello moukaisi! Kohta tänne tulee muitakin."

Kerttu: "Ollaan nyt vaan tyynessä ja vakavina."

Sanna: "Vakavina kuin peruna vellissä. Ei olla tietävinään mistään mitään."

Kirkkoon alkoi sumppuutua ihmisiä. Mutta ne kaikki menivät kirkon perään.

Sanna: "Jokohan sitä nytkin satuttiin väärään paikkaan, kun kaikki tuonne menevät kuin lampaat laihoon ja kitisevät kuin kärpäset hyvässä ruokapaikassa. Jokohan lähdemme mekin tuonne?"

Kerttu: "Pysytään paikallaan."

Auno: "Tässä ollaan."

Penkkiin istui väki kirkon perässä. Lukkarin penkkiin ilmaantui eilinen paljaspäinen mies, joka pöheisillä silmillään välinpitämättömästi katsella murjautteli ihmisiä; karasteli kurkkuaan ja laitteli heiluvia numeroita tauluunsa.

Mutta unilukkari ja rovasti tulivat tyttöin luo, seisahtivat siihen. Rovastin muhkea vatsa työntyi kauas mustalahkeisten jalkain kohdalta, paksu säkkileuka riippui kaulalla, korkeat kasvopäät seisoivat jäykkinä ja synkät varjot kuvastuivat notkoisessa otsassa. Unilukkari vähän kumartain viittasi tyttöihin, silmät vilahtelivat kiukkuisesta, mutta vakavin kasvoin pyhällä painolla virkkoi:

"Nämä ne ovat, joista minun on täytynyt herra rovastille tuoda ilmi… ilmi sen, mitä puhuin."

Rovasti tuhkanharmailla silmillään äljäytti virallisen katseen tyttöihin ja alkoi römeällä äänellään ja saarnaavalla nuotilla paasuta, että sylki pärisi suunpielistä:

"Te olette eilen häväisseet Jumalan pyhää temppeliä; te olette pilkkana pitäneet Jumalanpalvelusta, te olette menneet kiellettyyn paikkaan tässä Herranhuoneessa, te olette nyt kiipeytyneet akkunasta tänne kirkkoon ja niin kaikellaisilla ilveillänne olette tehneet Jumalan pyhää lakia vastaan ja saastuttaneet tämän kalliin Herranhuoneen. Niin tämän katkeran ilkityönne rangaistukseksi saatte käydä jalkapuuhun Jumalanpalvelusajaksi."

Sen sanottuaan rovasti lähti astua kellertämään kirkon perään. Lukkari alotti virren. Mutta unilukkari viittasi tyttöjä, ärähti, että "seuratkaa minua, lurkit!"

Vaalein kasvoin ja värisevin huulin tytöt seurasivat unilukkarin korkeanokkaisia paulakenkiä.

Kirkon edustalle sileälle nurmelle oli kuljetettu suuri musta hirsi, jossa oli yhdeksän nyrkin mentävää reikää. Sen luokse seisahtui unilukkari. Oli kaksi miestä, jotka nostivat pois päällimmäisen osan.

Martta parahti itkuun, mutta samassa kaatui maahan, puristi hampaansa yhteen ja nyrkkinsä lujaan; silmät seisoivat ja rupesi tärisemään kuin virrassa; löi käsillään ja jaloillaan maahan.

Tytöt eivät tajunneet mitä tehdä. Kerttu meni Martan luo, hallitsi sitä, virkkoi:

— Älä nyt niin. Voi, voi!

Unilukkari sanoi karmeasti:

"Pankaa tuohon jalkanne!… Sukkelaan!… Pankaa miehet väkisin, rovastimme on määrännyt."

Kerttu: "Älkää toki tätä Marttaa! Syytön tämä on. Näettehän… kouristi. Älkää panko! Älkää panko!"

Unilukkari: "Pankaa vaan yhteen joukkoon. Kyllä se kestää telutakseen tuo hirsi. Anna potkia, pankaa vaan. Se niin, pidähän siinä, että saadaan hirsi päälle… No käykää paikallenne! Jalka tuohon!"

Saara parahti: "Ei minua! Sanna se teki. Ei minua! No älkää hyvä isä! Älkää! Ei minun ole syytä, Sanna se…" Unilukkari reuhautti Saaran hirren viereen, pani jalan koloon, virkkoi:

"Sinä syytön. Ole siinä!"

Auno: "Päästäkää Martta! Päästäkää, rakkaat herrat! Päästättehän?
Voi, voi!"

Unilukkari: "Nyt hirsi päälle!… Se niin. Kyllä siinä pysytte."

Lukkoon pani unilukkari hirret.

— Jos ette ole ulvomatta, niin otan kepakon!

Siirtyi kirkkoon. Sinne menivät hänen apumiehensäkkin.

Nurmeen suulleen kääntyivät tytöt, käsillään puristivat suitaan, hartiat tutisivat ja nurmeen puhkeilivat tuskaiset henkäykset. Martta kiemuroi kouristuksissaan ja täristi sitä jalkapuuta. Kirkosta kuului virren laulu ja tyyninä seisoivat männyt.

Tytöt kohosivat hirrelle istumaan. Huivi otsalla, pöhöttynein silmin ja tahrannein kasvoin istuivat he rinnakkain pölkyllä, toinen jalka pölkyn raossa ja toisella pönkitsivät itseään, ja harvasteesen nikottelivat, että niskat ketkahtelivat ja rinnat hytkyttivät. Martta makasi rankana maassa selkäpiillään, kädet heitettynä pään taakse. Nukkui sikeästi. Rinta harrasi raskaasti hengittäessä ja verinen jalka hirren reiässä.

* * * * *

Rahvas tulla jyristi kirkosta ja kehiysivät jalkapuun ympärille katselemaan vankeja.

Tulipa rovastikin. Kasvoissa pyhä tyyneys, pää vähän kallellaan ja kirja kädessään työntyi läpi väen tungoksen, seisahti jalkapuun vaiheelle ja hartaalla painolla ja saarnaavalla nuotilla lausui:

"Minä Kristuksen käskynhaltija ja Jumalan uskollinen palvelija kysyn teiltä: tunnustatteko kurjat rikoksenne ja pyydättekö sydämmestänne ja julkisesti anteeksi Jumalan pyhältä seurakunnalta ja Kristuksen käskynhaltijalta tässä seurakunnan läsnä ollessa?… Ettekö vastaa?… Onko sydämmenne niin perin paatunut Jumalaa ja hänen pyhää temppeliään sekä kristillistä seurakuntaa vastaan, ettette tahdo katua ja päästä synnistänne. Sillä jos ette nöyryytä itseänne Jumalan väkevän käden alle, niin tietäkää, että minulla on taivaan valtakunnan avaimet ja on valta päästää ja valta sitoa. Ja jos ette rukoile nöyrästi anteeksi, niin Jumalan viha lankeaa satakertaisesti päällenne ja pysyy päällänne. Minä Jumalan ja hänen pyhän seurakuntansa puolesta kysyn: ettekö kadu ja ettekö rukoile synninpäästöä ja ettekö lupaa parantaa elämäänne tästedes?"

Tytöt katselivat maahan, mutta Riikka mulautteli tuimia silmäyksiä.

Rovasti jatkoi: "Minä Jumalanpalvelija ja hänen huoneensahaltija vielä kerran kysyn, ettekö sydämmenne pohjasta rukoile syntiänne anteeksi ja nöyrällä sydämmellä lupaa parantaa elämäänne."

Riikka mulautti häränsilmäyksen rovastin suureen vatsaan; tulehtuneet tuhranneet kasvot olivat kuin rauta, jäykästi virkkoi:

"Sitä ei tule!"

Reeta, Katri ja Saara parahtivat itkuun. Saara itkun seasta virkkoi:

"Päästäkää minut, minä olen syytön. Tuo Sanna se teki… minä rukoilen anteeksi syntiäni."

Katri: "Päästäkää Marttakaan edes."

Reeta: "Minä rukoilen."

Rovasti huokasi syvään ja alkoi:

"Tietäkää rakkaat ystävät, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Ja minä, Jumalan ja hänen ainoan poikansa uskollinen palvelija, sanon, että minulle on annettu taivaan valtakunnan avaimet ja mitä minä päästän maan päällä, se on päästetty taivaassa, ja mitä minä sidon maan päällä, se on sidottu taivaassakin. Mutta nyt teille on tapahtunut armo ja laupeus, ja minä päästän teidät kristillisen seurakunnan yhteyteen eikä kukaan saa teidän syntiänne soimata. Jos joku sen tekisi, hän on vikapää samaan rangaistukseen."

Unilukkari otti avaimen. Tytöt nousivat toisen jalkansa varaan ja päällimmäinen hirsi nostettiin pois. Tytöt vetivät jalkansa hirren raosta, huivilla peittivät kasvonsa ja kurttuisina riippuivat hirressä hierauneet vaatteet.

Martta ei herännyt. Unilukkari nosti jalan pois hirren kolosta ja käänti nurmelle. Siihen hervahti varatonna Martan verinen ajettunut jalka.

Rovastin kasvot punastuivat ja öljäkät silmät vähän tulistuivat, kysyi:

"Mikä sillä on, kun ei toinnu? Mikä sillä on jalassa?"

Kerttu pyyhki silmiään.

— Sen kouristi, niin hieroi tuskissaan tuohon hirteen.

Auno lisäsi: "Sen aina kouristaa, kun mieli vaan nyrvähtää."

Rovasti silmäili hermotonna retkottavaa Marttaa, silmäsi tuhkivia sisaruksia; pani päänsä kallelleen. Pyhä rauhan kajastus näkyi kasvoissa, virkkoi:

"Niin se on. Kova se on synnin rangaistus — Onko teistä kukaan tullut rippikouluun?"

Reeta: "Olemme kaikki."

Rovasti: "No lähtekää nyt kirkkoon, siellä koetetaan lukuanne."

Ja sen sanottuaan lähti rovasti astua vötöstämään.

Kerttu katsahti Marttaan.

— Entäs tuo Martta?

Auno: "Antaa sen nukkua tuossa."

Kirkkoon astui rovasti ja tytöt rientivät perässä.

Tulla suhittivat kaikki muutkin ihmiset penkkiin, mutta tytöt jäivät seisomaan seinää vasten. Siinä he hartiat kumarassa, syvä ynseys kasvoissa, allapäin seisoivat ja huivinsa nurkkaa purivat. Riikan kasvot olivat synkän näköiset, kylmiä syrjäsilmäyksiä vierähteli tähtäilevään joukkoon.

Rovasti katseli kirjojaan. Suntio istui penkin korvassa. Hiljaista puheen sipinää ja naurun tirskettä alkoi kuulua joukosta.

Silloin Riikka oikaisi itsensä; lähti kävelemään ovea kohti, että silta jytisi ja hameen helmat heilahtivat oven poskeen.

Sanna ja Vappu lähtivät perään. Menivät Martan luokse istumaan.

Rovasti kohotti lihavan päänsä. Suuriksi levisivät harmaat silmät, notkokas tasainen otsa lientyi pilveen, leveä suu murnistui ja paksu parransänkinen leuka vetäytyi kurttuun. Katsahti Sannan ja Vapun jälkeen, mulautti toisiin tyttöihin ankaran silmäyksen. Mulautti vielä uudelleen ja hengitys tuntui ahtaalta. Unilukkari virkkoi painolla:

"Niillä on sydäntä!"

Rovasti posahti: "On niillä sydäntä, mutta nyt ovat leikissä, josta eivät niin sanomin selviä. Kyllä minä oikaisen. Minä panen lukkarin kouluun! Lukkarin kouluun minä panen! Kyllä siellä niskanne sujuu. Vai niskoittelemaan te tässä rupeatte!"

Saara hyppyset suussa hätäisesti palavin silmin virkkoi: "En minä niskoittele… Tuo Riikka, Sanna ja Vappu. En minä. Luen minä."

Rovasti ärjäsi: "Mitä sinä luet?… Tuossa kirja, koetappas."

Saara astui pöydän luo, pyyhki vesikiehteet silmistään, alkoi tähystää rovastin sormen kärkeen ja vapisten janaasi: "Ässä… ässä… ii… siihen."

Rovasti painoi lujemmasti sormeaan kirjaan ja jyrmeästi lausui:

"Siihen aikaan…"

Saara: "Siihen aikaan… Siihen aikaan… koo… koo… ässä."

Rovasti kiskasi kirjan pois, paiskasi pöytään; sylki pärähti pöydälle.

— Saatte mennä lukkarin kouluun joka kynsi! Ja jos ette ole ihmisiksi, niin minä teille näytän! Kaikkia maa kantaa ja taivas kattaa! Menkää lukkarin kouluun!… Ettekö kuule!

Rovasti poikasi jalkansa lattiaan. "Kävelettekö ulos! Onko siksikään järkeä?" Tyttöin silmät olivat pyöreinä eivätkä näyttäneet tajuavan mitään. Mutta Kerttu lähti hyypiyksissään kävelemään ovea kohti. Aunon suu aukesi, näytti aikovan sanoa, mutta ei tullut sanaa; lähti Kertun jälkeen ja samaa tietä sukittivat toisetkin.

Rovasti poikasi vielä jalkaa ja jälkeen ärjäsi: "Jos vaan ette mene lukkarin kouluun, niin kyllä minä teidät opetan!"

Unilukkari totisena: "No luulisi sydämmen lähtevän. Mutta sen näkee, ettei niissä vähä tunnu. He ovat omiansa lukkarin kouluun."

Rovasti niekutti lihavaa päätään ja lausui:

"Kyllä minä oikasen!"

Riikka se oli herätellyt Martan jaloilleen ja alkoi taluttaa pois. Äänettöminä hartiat rytyssä, huivi silmillä astua nyrköttelivät tytöt majapaikalleen.

Matalalle penkille oven suuhun istuivat rinnakkain ja katselivat kenkiään. Kaikki oli hiljaista. Valkea mustanokkainen kissa käpälöittensä päällä kyhnötti pankolla, hyrritteli ja tyhmännäköisesti raotteli raukeita silmiään. Pentti ikkunan edessä kaperteli kissan purtiloa ja vinoilla silmillään alta kulmainsa katsoa murjautteli tyttöjä.

Maija tuli ulkoa, kiiresti astua lenttuutti vesisankko käsipuolessa. Silmät leimahtivat tyttöihin, heitti vesisankkonsa uunin kupeelle, oikasi itsensä, pyyhki märkiä käsiään piikkoiseen esiliinaansa ja virkkoi:

"No mitäs nyt kuuluu? Ei tainnut luku juostakkaan. Vai niistä olette pahoillanne?… No onko teille mitä tullut?… Määrättiinkö lukkarin kouluun vai mitä?"

Kerttu: "Niinhän ne…"

Maija: "Mutta mikä Martalla, kun pitelet jalkaasi?… Mitä Jumalan nimessä tämä on? Onko koira repinyt?"

Riikka: "Panivat jalkapuuhun ja tapasi se hänen tautinsa, niin siinä riehnäsi tuommoiseksi."

Maija löi kädellään reiteensä, vihelti, pyöritti päätään.

— Jalkapuuhun! Herra Jumala! Jalkapuuhun! Nyt minä kummia kuulen! No mistä syystä se oli muka tulevinaan?

Sanna pyyhki silmiään.

— Emme tienneet sitä niin pahaksi: tänä aamuna katsoimme akkunasta kirkkoon, niin unilukkari näki sen ja sanoi rovastille, niin siitä.

Maija: "Siinä oli muka syy! Se unilukkari hölkkähousu, sen tulinen koiranhierin! se se on taasen lieskutellut rovastille. Sille minä olen niin vihainen; että jos olisi hampaani raossa, niin heti rasahtaisi. Sen sanon… Vai jalkapuussa!… Mutta kun olisitte antaneet kokan kokasta. Olisitte tehneet samoin kuin tässä taonnoissa pyhänä Lentuan Iisko, se mainio viulunsoittaja. Se poika ei paljon surrut. Kirkossa kun ruvettiin virttä laulamaan, niin Iisko kohti kulkkuaan veisasi, että:

"ain veisatkaam talonpojille, torppareille toisinaan, herroille ei milloinkaan.

"Veisasi vaan että männikkö helisi. Sitte kun pappi rupesi saarnaamaan, niin täydeltä suulta rallatella loilotti koko pitkän kirkon-ajan ja käsillään matki viulun soittoa. Näin vaan hajasi käsillään. Tässä vasemmassa kädessään oli pitelevinään olkapäätään vasten viulua ja sormillaan muka rimpotteli kieliä ja oikealla kädellään rokaa sysäsi. Ja näin koko ruumiillaan pani yhteen mukaan. Sitäkös kirkkomiehet kirkon ikkunasta katsoivat ja naurun tirskuntaa kuului rahvaasta. Ei silloin rovastin saarna maistunut millekkään, Kun tekin olisitte saman tehneet, ruvenneet yhteen ääneen laulaa lojottamaan ja olleet iloiset vaan, niin olisi ollut paras kunnia mokomalle pyydyspaikalle… Noo… Ette siinä ole pahenneet ette neulan edestä! On siinä moni ollut eikä ole pahennut. Oli kerran Salmijärven lautamieskin, vaan herrastuomarinapahan istuu oikeudessa. Olkaa huoletta vaan… Vai sinne virsupään kouluun muun hyvän lisäksi. Siitä ei tule mitään, ei kerrassaan mitään! Se lukkari, se se vasta mies on! Se tappelee ja teluaa niiden koulittavainsa kanssa. Ja mitä ne siellä oppivat? Sillä tyttökoilakkeellaan se aina muka opetuttaa. On se sekin koko mamselli. Kunhan kolmottaa vaan, nokka tavarata. Ei ole kelvannut kenellekkään, vaikka on sitä isä-hyvänsä koettanut kaupita sinnekkin tännekkin, tuollekkin tällekkin. Mutta näkevät toki alalleen… Kaikkea sentään!… Mutta ei se ole totta että te tulette lukkarin kouluun. Minä kun otan vielä koiranturkin päälleni, niin minun nimeni ei ole Juken-Maija, jos en minä saa sitä asiaa muuttumaan. Sanokaa minun sanoneeni. Älkää itkekö, antakaa ilveksen itkeä, sillä on silmät isommat ja enempi vettä. Minä lähden rovastin puheille. Saatte vaan nähdä, että muuttuvat myllyssä jauhot… Sekö sen sisään nyt meni, mokoman läskipään! Sen sanon, että kuulee kyllä kuminakakkunsa, jos nyt hyvästä ei ole apua. Minä olen sillä sydämmen nousemalla. Mutta ei se toki kuvattelekkaan hommatakseen teitä lukkarin kouluun, kun minä saan sille rannat oikoa. Tulee se sen verran älyynsä, että ei pakota teitä lukkarin kouluun. Minä menen…"

Maija meni, että häntä huiskahti oven raosta.

Tytöt ne istua tupottivat penkillä, mutta kasvot rupesivat jo kalkastumaan ja silmänluonne näytti suveutuvan.

Sanna punalti päätään ja virkkoi:

"Mutta olisi se koko apaja mielestäni, jos tuo akka saisi ne piiput kääntymään."

Riikka: "Pankootpa nyt vaikka suolaan. En perusta, tehkööt vaan mieluistaan. Ei ole köyhä edessäkään jos ei reessäkään. Varokoot vaan vanttuitaan tästä puoleen! Kävi äsken niin sydämmelleni tuon Martan tähden, että joko otan sitä rumpua ja heitän, että märäksi sijaa jää."

Kerttu: "Mitäpä uhkailemme, omat on pyytämät oravat. Syystä on sepälle palkka."

Auno: "Sen minäkin sanon, että pidetään saaliinaan ja ollaan vasta viisaampia."

Riikka: "Mitä me olemme tahtoneet? Mahtoi sekin kärpästenpyytäjä-körpiö seista murnottaa siinä penkinkorvassa varustamassa sille linttakavion pahnueelle ettemme olisi tietämättämme menneet siihen mokomaan kalttopäiden penkkiin. Olisi tuon saihon malttanut olla käymättä. Sanoppa, oliko se meidän syy?"

Kerttu: "Eipä se kuitenkaan tule sillä takaisin."

Vappu: "Ei muuta, vaan kun olisi silloin otettu liehkaa, kun se laukkipää jätti meidät kirkkoon, niin saisi kysellä muorilta mokoma reppakorvan työjye."

Sanna; "No opiksi se on ollut. Pidetään saalissaan ja pyyhitään partaansa… No totta tosiaan, kyllä tässä elämässä keikutetaan. Mutta jos tuo Maija saisi sen aikaan ettei tarvitsisi mennä sinne lukkarin kouluun, niin empä tiedä mitä antaisin tuolle Maijalle… Kyllä antaisimme täkän jokaisesta metsosta minkä saamme."

Riikka: "Hyh, mitä sinulle itsellesi jäisi? Se oli koko pöläys! En perusta, pankoot vaikka suolaan! Silakka ei suolassa pilau."

Sanna: "No vaikka mitä tekisin, kunhan ei tarvitsisi sen kollon revittäväksi mennä."

Riikka: "Ei revi pitkään!"

Katri: "Tapellakko olisi parempi? Hyi sentään! Emmehän ole ikinä yrittäneetkään."

Riikka: "Kyllä sitä saattaa tehdä jos niin tarvitaan. Enkä luule, että asiasta olisit poissa sinäkään, et ole niin lampaan maidolla juotettu."

Sanna: "Sen minäkin uskon, että kunhan tukkaasi alettaisiin repiä, niin katsottaisiimpa, tokko kynnet löytyisi."

Vappu: "No siitä nyt olisi vihainen vaikka kuka! Mutta se kuitenkin paras, kun päästäisiin tästä pälkähästä, ettei tarvitseisi mennä sinne lukkarin kouluun."

Auno: "Kukapa sitä toivoisi."

Vappu: "Se vieläkin parasta, että lähdemme latmistamaan, kun olemme vielä näin väljällä. Emmehän tiedä, minkälaiseen katiskaan joudumme hetken perästä. Olisitte siellä kirkossa kuunnelleet neuvoani, niin ei olisi tätä pöläkkää ollut. Ja kumpa se olisi tähän loppunut, vaan vastahan vaivat alkavat."

Riikka: "Pankoot vaikka haapakirnuun, niin en pakene!"

Auno: "Paras on pysyä paikoillaan."

Kerttu: "Niinipä on, ei paeten asiat parane. Olisihan saalista, jos vaikka miten saisimme tämän rippikoulun käyneeksi. Emmehän saa ilman rauhaa kuitenkaan, hakevat ne meidät uustakin ahtaastakin. Ja kouluahan se on lukkarinkin koulu. Mutta tuollahan tulee Maija!"

Vappu katsoi ikkunasta.

— Tulee niin, ettei takimmainen jalka toista tavota.

Maija astui huoneesen, silmät leimusivat; tummat kasvot olivat reimakat. Valkea pohjaisen päähuivinsa repäsi päästään, vilkasi penkille, liutasi kädellään hiuksia silmiltään ja virkkoi:

"Viivyin, kun piti odottaa kirkosta rovastia. Mutta kääntyi siellä nyt kello lampaan kaulassa. Enkös minä sanonut, että minun nimeni ei ole Juken-Maija, jos en minä saa sitä aikaan, ettei teidän tarvitse lähteä lukkarin kouluun."

Tyttöin silmät kirkastuivat; tietämättään hutasivat huivit kaulalleen ja kokotetuin käsin avossa suin katsoivat Maijaan.

Sanna: "Miten kävi?"

Maija: "Siten se kävi, että minä saan teitä opettaa täällä tahi kotonanne ja syksyllä vasta saatte tulla rippikouluun."

Vappu: "Lukkarin kouluunko?"

Maija: "Siitä ei puhettakaan! Kyllä se kollo saa pestä kätensä siitä tehtävästä."

Siitä Sanna hyppäsi seisalleen, juoksi syliksi Maijaan ja virkkoi:

"Herra Jumala! Aivanko totta, että te saatte meitä opettaa? Voi, voi! Aivanko totta? Voi, voi kun olette hyvä! Minä nostan teitä aivan tuonne kattoon!"

Maija ponnisti vastaan.

— So so… No heitähän nyt! No heitä, heitä! Heitä pois!

Sanna laski eukon maahan ja läpästyksissään Maija jatkoi:

"Niin, kyllä se rovasti yritti olla kovana. Tehän kuuluitte eilen kirkossa ilkamoineen. Siitä se rovasti oli karmakkana. Eikä se vähällä lauhtunut. Vaan minä kun selitin, miten te olette hyvän pahan tietämättömät hulliaiset, metsässä omin päinsä kasvaneet, ensi kerran vasta ovat kirkolla, eiväthän ne tiedä asetuksista. Eihän ihminenkään sormestaan ime. Ei se ole niinkuin meillä, jotka täällä kirkon luona elämme parempain ihmisten ilmoissa. Se on aivan toista! Aivan toista se on, kun näkee joka päivä oppineita ihmisiä kuin sillä, joka ei näe milloinkaan, on aivan kuin säkissä ainakin… Kyllä se vieläkin yritti tohisemaan, mutta ruustinna tuli siihen ja virkkoi:

"'Kyllä sinun, Härman, tule anta niille raukoill' anteksi. Kyllä minä näki, että siinä kirkko penkis, että ne oli aivan tyhmä. Pitähä sinu olla viisampi, joka ole pappi.'

"Sitte rupesi lauhtumaan. Edestakaisin murrolla suin kävellä vökkäili kotvasen salinsa lattialla; tuli sitte minun luokseni, sanoi:

"'No, opeta sinä niitä vähänkään lukemaan, niin tulkoot syksyllä tänne kouluun.'

"Minä kiltisti sanoin: 'Minä en opeta vähä, minä opetan ne ikäänkuin omat lapseni. Aivan kuin omat lapseni minä ne opetan. Ne ovat turvattomat orvot, äitistään jääneet pikkuisiksi ja isä ei osaa lukea itsekkään, niin eiväthän ne sormestaan ime. Kyllä minä ne opetan ihan kuin omat lapseni. Ja olenhan minä niitä jo opettanutkin viime talvena. Ilman minua eivät tuntisi iitäkään. Kyllä minä, joka olen alustakin opettanut, opetan vieläkin. Sen minä sanon vieläkin, että minä opetan ne ihankuin omat lapseni.' Sitte rovasti tuli jo hyväksi, kättäni puristi ja sanoi:

"'Hyvä, hyvä! Minä luotan teihin…' Niin kyllä se on totta, että vaikka muita olisi mennyt, niin ei olisi voittanut tätä asiaa. Ja parastaan piti panna minunkin. Mutta sen minä sanonkin, että jos eivät olisi minulle perään antaneet, niin eivät olisi viiteen suveen näpänneet minua hieromaan. Ja se ei olisi ollutkaan pieni loukonen pappilalaisille. Ja sempä taisivat muistaakkin, että parempi on olla sepän vihoissa kuin kupparin vihoissa."

Sanna: "Teidän pitää nyt lähteä meille. Voi, voi, kun pääsemme kotiin! Voi, voi! Se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Voi, voi, kun olitte hyvä."

Vappu: "Kyllä se oli koko apaja!"

Kerttu: "Oli se hyvä… Kyllä kai lähdette meille ihan nyt yhteen matkaan?"

Auno: "Ja kyllä me kannamme neuvonne mitä vaan on maanpäällistä."

Maija: "En suinkaan minä tässä juurillani ole. Pääsen kai minä. Ja mitäpä se paranee, kun on lähdöksi niin lähdöksi. Mitäpä tässä on, pannaan vaan pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessään… Alahan laittaa, Pentti, itseäsi… Mutta mitenkäs se on Martan jalka, kykeneekös se matkalle?"

Martta nousi seisalleen, polki maahan tönkeän jalkansa ja virkkoi:

"Kyllä minä… Kunhan vertyy, niin pääsen minä… Kunhan päästäisiin kotiin."

Kerttu: "Kyllä se hiljalleen menee… Kunhan täältä pääsisimme pois!"

Auno: "Menemme hiljalleen, kunhan vaan pääsisimme lipumaan kotiin päin!"

Vappu: "Menemme tuuman ja tiiman, kunhan saamme olla kotiin päin nojallamme. Ei muuta kuin lähdetään vaan!"

Katri: "Lähdetään vaan!"

Saara: "Mutta minulle pitää omituinen kirja saada."

Kerttu: "Eikö muille kuin sinulle?"

Saara: "Sittehän niitä onkin melkein kaikilla."

Vappu: "Ka niin! Saaran nokka kippurassa. Paraskin lukija itsepäällisen kirjan tarvitsee!"

Saara: "Minäpään luin rovastillekkin."

Katri: "Mitä sinä luit? Yhtä ässää vätkytit kuin märehtivä lehmä!"

Sanna: "No sitte selvä tuli! Hohoo! Ei toki viitsisi suulleen vetää mokomata lukemista."

Auno: "Mitä siinä nyt jatisette. Laittaukaa virstalle."

Maija laittoi vaatteitaan kokoon ja virkkoi:

"Kohta nyt lähdetään, kunhan saan valmiiksi tämän vaatesäkkini…
Mutta kukas se nyt ottaa tämän ensiksi selkäänsä."

Riikka: "Kyllä menee, antakaa tänne vaan."

Riikalla oli jo eväskontti selässään. Maija nosti säkkinsä Riikan kontin päälle, ja Riikka lähti kävellä hötkyttelemään.

Maija katsoi jälkeen.

— No siinä kyllä näkyisi menevän vaikka suolasäkki semmoisilla hartioilla… No lähdetäämpäs perään.

Tytöt kontti selässä ja vaatevakat käsissä työntyivät ulos. Maija otti sarvipussinsa, pisti ovensa lukkoon ja lähti kävellä heilottamaan Pentti rinnalla.

Syrjiinsä katselematta, umpisuisina kirjavana raitana tytöt kävellä jylkkäsivät, että jytisi santainen tie ja helteisesti paistoi läntinen aurinko.