Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

XXII.

Myöhä oli jo ilta, kun vasta saavuttiin kotiin.

Yöteloillaan oli jo Pieto. Kontuladossa se oli Pieton vuode. Selällään hän kädet pään taakse heitettynä maata keiotti heinäisellä vuoteellaan; suu selällään syvästi nukkua kahitti ja tuolloin tällöin kurkussa kakerti karkea kuorsaus ja silloin jätisi partainen leuka.

Maija kuikisti ovelta latoon, virkkoi:

"Nukkuuko Pieto?… Hoi! nukkuuko Pieto?… Hoi, nukkuuko Pieto?…
Ei se näy heräävän, jos ei repäse."

Maija meni Pieton luokse, nykäsi varpaasta.

— Pieto kuule! Kas, älä nyt niin säikähdä; minähän tässä olen. Vai etkö sinä muistakkaan? Juken-Maijahan minä olen.

Pieto kimposi istulleen ja pyörein silmin suu auki katseli Maijaan eikä näyttänyt ensin tajuavan mitään. Mutta sitte selveni, kysyi: "Mitä nyt?"

Maija: "Minä tulin tänne teille tyttöjä lukemaan opettamaan. Rovasti laittoi minut. Olivat nuo tytöt siksi huonoja lukemaan, ettei saattanut ottaa rippikouluun. Se rovasti se kun on niin tarkka kaikessa, niin kätten mahtain laittoi minut opettamaan tänne kotiin. Tytötkin tulivat kaikki kotiin. Mutta nouseppa nyt katsomaan minun poikaani, kuinka se on kasvanut. Se on niin paljon kasvanut ja miehistynyt sitte talvellisen, että tuskin tunnet. Tulehan katsomaan, se on täällä pirtissä."

Pirtissä tytöt riisuivat pyhävaatteitaan ja vähäpuheisina asettelivat niitä nauloihin. Penkillä istui Pentti.

Pieto astua jampi pirttiin. Suuret jalkaterät lopsahtelivat lattiaan ja hiukset riippuivat silmillä; mutta pirttiin tultuaan hän seisahti lattialle, kahden käden käänti niitä korvainsa taakse ja otsalle ilmautui mutkainen jakaus.

Maija meni Pentin luo; nykäsi olkapäästä Pentin lattialle seisomaan ja alkoi selitellä:

"Katsoppas tämmöinen tämä on. Tämähän on jo koko mies. Ja se tätä nykyä on kasvanut kuin korvista olisi vetänyt. Talvella kun täällä olimme, niin oli minua kainaloon; niin katsohan nyt, kun olkapäähän jo tärppii. Niin on siihen pitänyt kasvaa. Ja mitäs, muutenhan se on ruumistunut niin mahdottomasti! Katsohan näitäkin kasvoja: talvella nauvattivat kuin nauris, mutta nyt lössöttävät kuin rovastilla. Kyllä siitä näkyy kohta mies joutuvan. Metsämies siitä taitaa tulla, se aivan päivät päästään kupastaa pappilan poikain kanssa vesilintuin ammunnassa. Ja ne pappilan pojat tästä pitävät niin paljon, etteivät ne lähtisi ei mihinkään ilman tätä. Ne ovat aina yhdessä kuin juottokaritsat. Ja sinne se tämäkin palastaa ihan kuin palkattu. Eivät ne Pappilan pojat pidä kenestäkään niinkuin tästä. Kyllä ne ovat niin perehtyneet toisiinsa, että ne ovat yksituumaiset kuin paita ja pohkea. Kyllä mahtanee niillekkin pappilan pojille tulla ikävä nyt, mutta ei siinä auta. Niin, enhän tänne olisi minäkään joutanut, olisi sitä ollut työtä sielläkin; vaan minä kun olin kerran jo talvella alkuun pannut noitten tyttöin opetuksen, niin minä en heitä töitäni kesken. Ja se on tärkeämpi kuin mikään muu."

Maija hytkähti itsekseen, ja jatkoi:

"No tietää tuon nyt toki! Tuon ikäiset ihmiset eivät vielä ole ristillisen seurakunnan yhteydessä, niin mikä on sen ensimmäisempi kuin semmoinen teko, että saattaa ne siihen… Noo, parempi myöhään kuin ei milloinkaan."

Maija silmäili Pietoa, silmäili poikaansa; mutta kääntyi sitte tyttöin puoleen, jotka jo olivat kädet helmassa istumassa peripenkillä ja mykkinä katselivat Maijaa. Pieto istahti pöydän päähän kynkkämäksilleen pöytää vasten ja siitä katseli pirtille. Pentti istui sivupenkille ja suu mytyssä allapäin näpissään katkoi varvun palasta.

Karsinassa olivat kangaspuut ja niissä hamppuloiminen, harmaakuteinen, karkea puolivillakangas. Sitä meni Maija katselemaan, virkkoi:

"Ompa teillä täällä kangaskin."

Sanna: "On sen tapanen."

Maija näpisteli vaatteen hulpaa.

— Kangas kuin kangas. Hyväähän tämä onkin, vaatetta kuin tuohta!
Mitä tästä arvelette tehdä?

Sanna: "Talvivaatetta varten se on."

Maija: "No siihen tämä on aivan omiaan! Tuommoinen se suojaa tuulta. Se ei olekkaan vedessä juotavaa hitakkoa. Kas sitä kun olette jo oppineet kankaan kudontaan ja varmaan siitä, kun minä teitä opetin tässä talvella?"

Sanna: "Olemme me tämmöistä kaksivartista osanneet jo kauan aikaa. On siitä vuosikymmen, kun Ahtolan Elsastiina, se vanha piika, opetti tuon Aunon ja Kertun, niin siitä olemme me toiset sitte oppineet."

Maija: "Vaan ettehän neliniitistä ole ennen kuvatelleetkaan kuin minä viime talvena neuvoin?"

Auno: "Ei sitä ole osattu ennen."

Maija: "Vaan nyt osaatte?"

Vappu otti hameensa naulasta käteensä.

— On tässäkin kotikutoa, tässä keväällä teimme.

Maija pyörähti katsomaan, nipisti Vapun hametta.

— Kappas sitä! ompas se nankeaa vaatetta. Eikä ole piitämiä eikä lapasiakaan, polkuvikoja ollenkaan; aivan suorana sojottaa loimi kuin varsinaisen kankurin tekemässä! No niin se on, että oppien ne papitkin tulevat. Kyllä nyt näkyy vaatteen puutos pakenevan. Niin se on, kun oikein neuvotaan, niin heti sitä oppii. Se ei ole sentään pikku konsti osata tehdä tuommoista neliniitistä. Vaan minä kun olen neuvomassa, niin sen täytyy mennä päähän. Minä kun joka paikan neuvon ja selitän ihan takitilaan, niin semmoisen neuvokin täytyy upota vaikka kannon päähän… Kuka tätä kutoi?

Vappu: "Auno sen laittoi ensin kudottavaksi ja sitte sitä rahottiin kuka kerkesi."

Maija: "No nyt kun tuon kankaan saatte pois, niin laitetaan oikein uuden muutin rantukangas. Siinä sitä on vieläkin enemmän tietämistä. Kyllä sitä siinä enemmän päätä vannehditaan. Mutta minulla ei mene käsi päähän vaikka minkälaista laitettaisiin. Minun pääni ei ole korkealla, mutta siinä on najua siksi, etten minä heitä tekemättä, mitä vaan nähnen. Minumpa piti pappilassakin tässä tuonaan laittaa toimelleen sen vanhan mamsellin ristiraitainen. Myttyyn olisi mennyt ilman minutta. Minä en ole mitään kouluja käynyt, vaan minulla on tuo muistilahja semmoinen, että mitä minä vaan näen, niin se tarttuu päähän kuin naulattu. Ja tuolle Pentille näkyy toki tulevan se muistinpesä aivan kuin minulle. Se muistaa aivan pienenä parana tapahtuneet asiat, ihan lukee kuin kirjasta. Lieneekö ollut tuskin kaksivuotias, vai lieneekö hän ollut vähän kolmannella kun Lautakankaan Risto ampui metson meidän aitoviereltä suuresta hongan-ranista ja toi sitte sen meille; tämä kun lattialla sitä käänteli ja levitteli sen siipiä ja piehtaroi sen vieressä, niin se muistaa sen kuin eilisen asian Niin sitä ei tee kuka tahansa. Kyllä se on erikoinen kaikille lahjoilleen tuo poika. Kyllä se on erikoinen alku."

Maija katsahti Pietoon ja lisäsi:

"Nyt taasen tyynessä Pentti kyhnöttää. Lieneekö vähän ikävä, kun tietää, ettei huomenna pääse pappilan poikain kanssa linnun ammuntaan. Mutta älä ole milläsikään, kyllä täällä aika kuluu. Ottaahan Pieto huomenna mukaansa työhön, niin kyllä siellä päivä kuluu."

Pieto käänti päänsä Penttiin ja virkkoi:

"Lähdemme tästä huomenna virsuntekoon tuonne Pahkalehtoon."

Maija: "Ka se! Se se nyt on vasta mieluinen retki! Saat uudet virsut jalkaasi."

Maija meni Pieton luo, istahti rahille; osotti Penttiä.

— Eikös sinusta, Pieto, ole paljon kasvanut tuo poika sitte talvellisen?

Pieto heitti syrjäsilmällä Penttiä ja virkkoi:

"On tuo tainnut vähän."

Reeta se sai ruuan pöydälle, siihen kääntyivät kaikki. Pieto ei muistanut äsköistä syöntiään, istahti hänkin pöytään, taittoi kannikasta palasen, otti purtilosta säynäjän-pulkan, haukkasi sitä leivän sekaan ja haarikasta rymäytti sakeata piimää palan painoksi.

* * * * *

Viikot kuluivat. Maija se opetti aina joka päivä tyttöjä lukemaan ja vielä kankaitakin kutomaan. Mutta kun joutui konnunteko-aika, niin eivät tytöt joutaneet olemaan kotisalla koko päiviä, vaan viipyivät joskus yökunnissakin lehtimetsässä. Ja Maija kun oli niin mielellään emännän tehtävissä kotona, niin menivätpä Reeta ja Marttakin lehtimetsään toisten kanssa, menivät evään kanssa oikein yökuntiin haapoja taittamaan Koposen kankaalle.

Pieto ja Pentti olivat olleet käestelemässä paistekalaa Mertalammista ja tulivat kotiin päivän ollessa puiden latvoilla ja kumpikin kantoivat kannannaiset takat kirvesvarteisia hauin-vätkäleitä ja jäkäläpäitä ahvenen-könttyröitä. Rannassa ne Pieto ja Pentti perkkasivat kalansa ja kantoivat ne aittaan, jossa sitte suolasivat puolikkoon ja siirtyivät pirttiin odottelemaan iltasta. Maija se oli tehnyt ison juustoleivän ja paistanut sen uunissa leipäin jäljestä puhtaan tuohilevyn päällä; sen kantoi pöydälle iltasaterian kanssa syötäväksi. Loistavin silmin katseli Pietoa, istua kepsahti Pieton viereen ja alkoi lasketella:

"Emäntiinsä lehmät lypsävät, isäntiinsä koirat haukkuvat, on vanha sananlasku ja tosi se onkin. Minä olen noita lehmiä juotellut ja horsmia olen nykkinyt palaksiksi, niin nyt nuo lehmät kun lökkäsevät maitoa, ihan kukkuripäät kiulut kupsauttelivat jokainen lehmä, niin tein juustoleivän. Ei se maalta merelle aja, jos tuommoisesta maitoläikästä suunsa mauksi tekee jonkun juustoleivän. Sitähän hepo syö, jota vetää. Nyt kun eivät ole tytötkään kotona, niin tästä tulee meille kolmelle asiaksi asti."

Pieto pureskeli leipää ja kalaa, katsahti juustoleipään ja sanoi:

"Maistiaisina tuo tuonvertainen menee."

Maija: "Eihän sitä makeaa mahan täydeltä, kunhan siksi että suumme pesemme."

Otti eteensä sen juustoleivän, viilti puukolla kolmeksi kappaleeksi.
Pentin eteen pisti yhden ja toisen kaikkein isoimman kappaleen laski
Pieton eteen, virkkoi:

"Katsoppa tuota loskaretta! Semmoista ei ole ollut edessä viiteen suveen, sen minä sanon… Kyllä sitä vielä tämäkin talo näkyisi emännän tarvitsevan; aivan kaikellainen talouden hoito näkyy kurikkata vetävän. Tietääpä sen, kun ei ole yhtään talossa semmoista, joka olisi mitään nähnyt, olleet ihan kuin säkissä koko elinaikansa. Toisin se kääntyisi minulla, jos olisin emäntänä, mutta minä olenkin nähnyt enemmän."

Pieto ei näkynyt hyvin kuuntelevan Maijan puhetta, pureskeli vaan kalaa ja leipää ja haarikasta särpäsi piimää sekaan.

Maija se syödä mäiskytti juustoleipää, että suupuolet vaahtesivat ja silmät pyörivät päässä kuin kerät. Pentti toisella puolen pöytää nuoleskella loiski näppiään ja vilkasi Pieton juustopalaseen. Maija nieltä haroi juustoleipää ja palasuussa virkkoi:

"No nytkö se Pentti jo syödä hoklasi juusto-osansa? Siinä ei kauan viivytty. Sananlasku sanoo: joka on ratto ruuilleen, se on töilleen terävä. Kyllä se vielä joutuu, kun se pääsee työnkin rintaan."

Pentti suu mareissaan katseli Pieton juustopalasta, Maija katsahti
Penttiin ja virkkoi:

"Kävikö se vähäksi? No ei makeaa mahan täydeltä. Osallaanhan se mies elää, koira toisen kohtalolla."

Silmäsi Pietoon, siirti sen juustoleipä-kannikan Pieton eteen ja sanoi:

"Syö nyt pois tuo juustosi, tuolla pojalla näkyy sitä mieli tekevän."

Pieto leikkasi palasen näppiinsä ja rupesi syömään. Maija: "Eikös ole hyvää?"

Pieto pureskeli ja katseli palasensa valkeaa suuhmaloa, jossa selvästi näkyivät leveät hampaan-jäljet ja virkkoi:

"Tuntuupa tuo menevän."

Maija palavin silmin silmäili Pietoon ja virkkoi:

"Anna pikkuinen viipula tuolle pojalle mieliksi, pienempi se olikin sen osa; sillä näkyy niin mieli tekevän. Tuosta noin kun vähäsen leikkaat, hänelle mieliksi. Vähästähän se on huiman mieli hyvä."

Pieto leikkasi kerrassaan kolmannen osan juustopalastaan ja antoi sen
Pentille.

Maija: "No nythän sinä saitkin koko vänkäleen! Katsoppas, kun sinulle on hyvä tuo isäntä. Voi, voi, kun antoi paljon! Kyllä nyt jäit, Pieto, vähemmälle. Minun olisi aina tahtoni, että kunkin pitäisi osansa saada; mutta kun itse annoit, niin oma on vahinkosi… Niin, kyllä sitä laittamalla saa makeankin palan. Se on vanha sananlasku, että ei ruoka syömällä lopu, vaan saamattomuutta. Kyllä noita lehmiä jos minä olisin hoitamassa, niin sen uskon, että ei tarvitsisi syödä kuivia paloja ei kesällä eikä talvella. Nytkin jos Reeta, Martta ja Saarakin olisivat hoitamassa, niin tuskin puolta maitoa lypsäisivät. Aivan ihan paikalla, kun minä aloin hoitaa, niin alkoi runsastua maidon tulo. Ja sen tekee ihan tuo palasien antaminen. Ne tulevat niin hyville mielin ja se tekee paljon."

Syömästä oli päästy; nousivat pöydästä. Pentti istahti penkille ja unisennäköisenä katsella muljautteli ja lupisteli silmiään.

Maija: "Jopa Penttiä väsyttää. Pian se halla matalan kylmää, minkä Pentinkin. On vielä nuori, niin suussa se on särjellä sappi. Päivän kutostaa, niin väsyyhän sitä. Eipä kumma, jos alkaa nukuttaa. Heitäppäs päältäsi liiat ketineet ja mene kamariin vuoteellesi nukkumaan."

Pentti riisui päällimmäiset vaatteensa pois, lähti paitasillaan astua nyrkkäsemään kamariin. Maija asetteli Pentin vaatteita naulaan, virkkoi:

"Niin, menehän vaan sinne vuoteelle nukkumaan. Kyllä minäkin tulen, minä käyn ensin Pieton vuodetta tuolla ladossa kouhottelemassa. Lieneekö koko kesänä korjattu. Aivanhan se polkeutuu yhdeksi taitoksi, kun ei milloinkaan pengota. Minä lähden nyt ja laitan aivan uuden jälkeen sen vuoteen."

Maija lähti ulos, vilkasi Pietoon ja virkkoi:

"Saat sinä tulla nukkumaan, en minä sitä kauan korjaa."

Maija astua hulmusi latoon ja Pieto lähti perässä kävellä jämpimään. — — —

Päivä jo paistoi itäisen metsän latvoilta, kun Maija vasta palasi vuoteen korjuusta. Kepeästi hän kapperehti aamuaskareillaan, ei malttanut kävellä; juosten toimitti asioitaan. Lehmät olivat jo lypsetty, maidot korjattu, pytyt pesty, kun Pieto tuli vasta makaamasta ja istahti rappusille ja silmäili taivaalle valkeankajakoita tuulen-kynsiä. Katseli ilman kaikille suunnille, mutta ei näyttänyt varsinaisesti katsovan mihinkään. Maija toi kodasta juustopadan kartanolle jäähtymään, virkkoi:

"Pian se kypsi kerkeää emännän hyvän käsissä. Tuossa on jo aamuskeitto ja aamuasiat ovat kaikki jo ihan sujona."

Sitte istua liepsahti Pieton viereen rappusille, pani kätensä Pieton polvelle ja alkoi puhella:

"Minä olen tässä itsekseni nyt miettinyt, että kun tänä iltana aikoivat tulla tytöt kotiin ja huomenna on Lauantai, niin me pääsemme lähtemään kirkolle ja siellä laitetaan asia jaloille. Mitäs se paranee. Silloin sika säkkiin, kun se on päin. Ei virkata kenellekkään ei tytöillekkään, saattavathan ne kuulla sen jäljeltäkin… Eikös niin, että lähdemme huomenna, sillä enhän minä tässä tiedä tätä tointa pitää ilman summan päältä? Ja silloin minä tietenkin vieläkin uskollisemmasti noita tyttöjä huolestaisin lukemaan, kun tulen äitipuoleksi. Se on sitte minun velvollisuuteni. Se on raskas velvollisuus äitipuolella, mutta minä koetan parastani. Eikös niin, että lähdetään?"

Pieto kohotti hartioitaan, kasvot hieman värähtelivät; painoi päänsä alas, virkkoi:

"Mitäpä tuolle lienee muuta kuin lähdetään."

Maija: "Niinhän minustakin. Mitä se pitkittäin paranee. Menemme siellä nimismiehen luokse, se saattaa ja tekeekin meille mielellään, mitä vaan kirjoja me tarvitsemme. Se on minulle tuttu, minä olen sitäkin hieronut monta kertaa. Kyllä se meille valmistaa kirjat… Minulla on mielessä, että tekisimme semmoiset välikirjat, ettei tuo Pentti joutuisi vieraaksi, että sitte, kun meistä aika jättää, niin olisi hänkin perillinen. En minä tahdo sortaa tyttöjäkään, en toki! Miten minä niitä sortaisin! en minä sorra syrjäisiäkään. Ja onhan veri vettä sakeampi minkä tytötkin minulle, kun ovat lapsipuolia. Miten minä niitä sortaisin! Mutta enhän voi sortaa tuota Penttiäkään. Se on semmoinen alku, että siitä nousee vanhan-päivän vara. Kyllä sinä sen tulet näkemään, kunhan se tuossa vielä vähän vanteroituu… Niin, minä tahtoisin sinua tekemään semmoisen välikirjan, että Penttikin tulisi talon lapseksi."

Pieto: "Kun tuosta ei tytöille tulisi mitään vastusta, niin eihän se minua haittaa. Tytöthän tämän talon ovat tehneet, vähän tämä minulla on valmistunut, niin pitäkööt tytöt omanaan."

Maija: "Ei herran tähden siitä tule haittaa tytöille; voittohan se on koko talolle! Tuommoinen miehen-alku, kohta täysi työmies putoaa kuin pilvestä taloon! Taitaisi tuon ottaa vaikka kuka, eipähän liene kasvattaissa ollut vaivaa. Ymmärräthän sinä toki tuon asian, että mitä haittaa siitä tulisi… Niinhän se tuumataan, että huomenna lähdetään: tehdään ne välikirjat ja laitetaan asia jaloille?"

Pieto: "Tehdään niin."

Maija taputti Pietoa poskeen ja pyörähti kartanolle; otti juustopatansa, kantoi sen pirttiin ja alkoi laittaa aamusta pöydälle.

Pieto käveli kartanolla sinne tänne ja katseli taivaalle tuulen-kynsiä, katseli kohti taivaanrannan sinisiä vuoria, katseli hän Karhurovan tummalle rinteelle, katseli likelle ja kauas, mutta ei varsinaisesti mihinkään ja syviä väreitä liikkui partasissa kasvoissa.

Maijan ääni kimahti rappusilta:

"Tule nyt syömään!"

Sinne kääntyi Pieto; allapäin käveli pirttiin ja paidanhalosta paistoi päivettynyt karvanen rinta. — — —

Ketteränä toimitteli Maija huomenaamuna aamuaskareita. Ennenkuin Pieto nousi, laittoi jo kirkkovaatteetkin valmiiksi, lämmitti partaveden, terotti kuppaveitsensä partaveitseksi Pietolle; sitte hijoi keritsimet, joilla lyhentäisi Pieton tukan.

Pieto tuli nukkumasta. Allapäin astuskeli käsi paidan halossa, haukotteli ja katseli raitistuneen näköisesti. Maija osotti rahia.

— Istuppas tuohon, lyhennän sinun tukkiasi, kun ihan kaulalla riippuvat kuin hevosen harja. Minä laitoin tähän lämpimän partaveden, että ajetaan pois tuokin parta.

Pieto istui rahille. Maija lyhenteli tukan, otti sitte kuppaveitsensä ja virkkoi:

"Mutta mitenkäs se tuo parta? Se on semmoinen järiläs, mahtaako se lähteä tällä raudalla?"

Maija silitteli Pieton leukaa.

— Voi ihme! On kuin harjan terä! Jonkinlaista partaa!

Pieto otti Maijalta veitsen.

— Kyllä minä ajan itse.

Sitte lämpimällä vedellä liotteli, hieroi suopalla, alkoi veitsellä vedellä alaspäin partasia leukapieliään ja kovasti kairasi Maijan kirkasteränen kuppaveitsi, mutta sileäksi aukeni jälki, Pieto kun ajoi partansa, Maija kampasi Pieton pään, laittoi hiukset kahdelle korvalle ja hymyillen virkkoi:

"Ei uskoisi miten olet nyt erinäköinen, aivan ihan kuin toinen mies!
Kyllä varmaan nyt kymmenen vuotta nuorenit. Näpöttää kuin poikamies!"

Maija antoi Pietolle sileäksi kaulatun aivinapaidan ja virkkoi:

"Tässä on paita, tässä naulassa muut vaatteet. Paneppas nyt päällesi ja lähdetään. Asiat eivät ole kylässä kynnyksellä. Ja parempi aikaa myödä kuin ostaa…"

Pieto oli jo pyhävaatteissaan, paulakengät jalassaan. Lujasti olivat sarkahousujen lahkeet kääritty kengän rujuvien kanssa nilkkaan. Pystykauluksinen vaskinappinen sarkaröijy päällä; kaulassa valkea paidan-kaulus oli sidottu ruskealla silkkihuivilla, jonka näppärä vetosolmu lipotti leuan alla.

Pieto otti eväskontin selkäänsä, alkoi astua Pajulahteen päin pellon piennarta. Maija kohotti pitkän suoraraitasen hameensa helmoja ja mutkia tukki näpillään kauluksen alle, koppoi pienen vaatenyyttinsä ja lähti juosta hulmuttamaan Pieton jälkeen. Meni Pieton rinnalle ja tarttui Pieton käteen, virkkoi:

"Kyllä sinä olet ollut ylenkatsottu kaikilta, ihan syletty ja polettu; mutta kyllä minä sinun pääsi kohennan. Katso vaan, että nyt jo, kun menemme kirkolle, niin miessä puhuttelevat. Mitä he nyt ihmiset virkkanevat, kun minä semmoisen kanssa kuin sinun… No sanokootpa mitä tahansa, siitä ei ole saapaa eikä lähtevää kenelläkään: minulla on oma mieli maksan päällä… Mutta kyllä ne pappilalaiset, ne ovat minulle niin vertaisia ja ne minusta pitävät niin paljo… No saa nähdä mitä ne virkkavat."

Pieto ei puhunut mitään, käveli vaan tietään, niin Maijakin lopetti puheen ja astua kipsutti vaan kynttä kantta Pieton jälessä ja jytisten siirtyivät eteenpäin kaitasella kinttutiellään. — — —

Nimismiehen taloon sitä mentiin. Pieto jäi rappusille. Maija se meni sisälle ja seisahti oven pieleen.

Nimismies allapäin kirjotti pöydällään eikä näkynyt olevan tietäkseenkään tulijasta, kirjotteli vaan, että ropisi valkea virkapaperi ja kiireesti huiski kokon loihkea kynä. Mutta hetken perästä hän kohotti päätään ja suurilla molkare silmillään katsoa mällisti Maijaan. Maija niijasi syvään ja virkkoi:

"Päivää! Terveisiä Pietolasta!"

Nimismies hymähti: "No mitä sinne yhdeksän tytön taloon kuuluu?"

Maija: "Ei liikoja. Mutta minulla olisi vähä asiaa. Minulla olisi vähä kirjottamista. Kun minä… Ette, te herra nimismies, usko kun minä tulin niin hulluksi, että ajattelin mennä sen Pieton kanssa naimisiin… Niinhän minä tulin hulluksi. Niin kun minulla on tuo poika, niin lähimmäistäänhän lempokin nuolee. Senhän arvaa herra nimismies. Niin minä kun tuon Pieton kanssa arvelin mennä naimisiin, niin tuon poikani etua pitäisi valvoa aikanaan. Senhän tietää herra nimismieskin, että kukas sen etua valvoo, jos en minä. Niin, herra nimismies, jos kirjottaisitte semmoisen välikirjan. Kyllä minä sen teille korvaan moneenkin päähän, älkää pelätkö."

Maija likeni nimismiestä ja paremmin kuiskaamalla sanoi, että

"Suoraan sanoin se pitäisi tehdä se kirja niin, että Pieton kuoleman jälkeen jäisi kaikki omaisuus tuolle minun pojalleni. Pentti Kovalainen se on pojan nimi. Pankaahan vaan Pentti Kovalaiselle, niin… Minä olen ne tytöt opettanut lukemaan ja kankaita kutomaan ja kaikin puolin ihmisiksi saattanut, niin ei se ole paljo, jos saapikin sen rypysijan tuo poika. Eikä se toki kovin häävi olekkaan. Vaan kun minä hullausin… No niin, kunhan kirjotatte. Kyllä minä korvaan, älkää pelätkö… Sitä ei pitäisi lukea tuon Pieton kuuloon. Kunhan vaan kirjotatte, niin kutsukaa sitte meitä tuolta ulkoa, jos tarvitaan siihen Pieton nimeä laillisuuden vuoksi. Mutta älkää vaan lukeko Pieton kuuloon sitä kirjaa. Se ei anna nimeään, se on semmoinen juurikka. Se pitää niistä tytöistään niin paljon. Se ei näy välittävän siihen nähden mitään siitä pojastani, sanoo vaan, että kun olisi omani… Niin, tyhmähän ei ole milloinkaan viisas: semmoinen valmis poika, jo toisella kymmenellä, niin ei älyä pitää yhtä hyvänä kuin omaansa. Niin tehkäähän vaan se kirja. Ja niinkuin sanoin, ei siitä ole kellekkään vahinkoa. Enhän minä sitä virkakkaan tytöille ennenkuin… Mutta jos häijyiksi rupeavat, kuten se on tavallista äitipuolelle… Niin, kirjottakaahan se kirja, kyllä minä korvaan. Ja… Niinkuin jo sanoin, käskekää täältä rappusilta meitä. Nimismies nyökäytti: 'Kyllä, kyllä'."

Otti paperia ja alkoi kirjottaa; käänti vielä päätään ja virkkoi:

"Pentti Kovalainen se poika?"

Maija: "Niin, Pentti Kovalainen se on."

Rappusille liepsahti Maija punastuksissaan, virkkoi:

"Aivan mielellään rupesi nimismies kirjottamaan, vaikka oli niin kiire ennestäänkin. Ei se olisi jollekulle ruvennut. Vaan ei tarvinnut kuin mainitsin vaan, niin kesken heitti muut kirjotuksensa ja rupesi vaan kirjottaa ropuuttamaan. Kohta se tulee meitä käskemään nimiä kirjotuttamaan."

Pieto: "No osaako se kirjottaa, minkälainen se pitää olla?"

Maija: "Hyh! Jo se toki osaa! kun se kuulee asian. Semmoinen se on mieskin, ettei se osaa. Eikähän se ole ensi kertaa pappia kyydissä. Saat nähdä, että kohta on valmis."

Maija osotti akkunaan sormellaan:

— Tuossa se, tuon akkunan edessä se kirjottaa. Minä menin aivan suoraan… No heitähän konttisi tähän rappusille, kohta se tulee käskemään.

Pieto riisui konttia selästään, laski rappusille ja tyynenä katseli kartanolla juoksentelevia kanoja ja suurihelttaista käyräpurstoista kukkoa, joka ylpeästi kävellä taahkaili nurmisella kartanolla. Mutta kohta kuului sisällä askeleita, marahti lukko ja porstuan ovelle ilmautui leilimuotoinen takakeikko herra, joka verestävillä molkaresilmillään katsoa välmäytti Pietoon ja virkkoi:

"Tulkaapa nyt!"

Pieton kasvot sälähtivät, tempasi naapukkalakkinsa päästään, kumarti syvään ja lähti astumaan sisään.

Rinnan seisahtivat Pieto ja Maija nimismiehen ovenposkeen. Nimismies katsoi Pietoon ja virkkoi:

"Pannaanko nyt Pieton nimi tänne kirjaan?"

Maija: "Pannaanhan se, ja minunkin nimeni. Minun nimeni on… Ei suinkaan se suku ole vielä vanhannut? Minun nimeni on vanhuudestaan Maija Kuusikangas, ja tämä Pieto… mikäs se onkaan? Sano nimesi."

Pieto rykäsi ja arvellen virkkoi:

"Pieto Paloniemi se oli silloin rovastin kirjassa, kun minä vihittiin
Liisan kanssa; olisivatko he nyt muuttaneet."

Nimismies: "Pieto Paloniemi?"

Maija: "Niin, Pieto Paloniemi. Kunhan kirjotatte. Ja Maija
Kuusikangas minun nimeni."

Nimismies kirjotti Pieton nimen ja virkkoi:

"Tuleppas, pidä tuosta kynän nenästä, pannaan puumerkkisi."

Pieto pitää johotti leveähelpeisestä kokon sulasta ja nimismies tehdä ruopi kirjaimia. Sitte virkkoi: "No kyllä välttää, hyvä on." Pieto siirtyi pois. Maija kähenteli siihen:

— Entäs minun nimeni?

Nimismies: "Ei sitä tarvitakkaan."

Maijan kasvot punastuivat.

— Ei hyvä herra nimismies, kyllä minä sen teille korvaan, ei se sovi ettei minun nimeäni. Minähän sen hommasin koko asiankin. Voi hyvänen aika!… Mene, sinä Pieto, rappusille, minä tuumaan täällä. Menehän ja odota pikkusen.

Pieto meni ulos ja verkalleen painoi oven kiinni.

Maija kumarteli: "Hyvä herra nimismies, pitäähän siihen toki tulla minun nimeni. Ei suinkaan siitä ilman tule porikkatakaan. No ymmärtäähän herra nimismies se verran; minähän koko asian hommaaja olen, pitäähän toki tulla minun nimeni."

Nimismies: "No sinä et nyt ymmärrä: pojallesihan sinä hommasit Pieton lupaamaan. Ja tämä nyt on hyvä tämä kirja, usko pois! Sinä pilaat koko asian sillä nimelläsi."

Maijan kasvot jäykistyivät, katsoi alaspäin; punalti taasen päätään.

— Kuulkaa, herra nimismies, en minä käsitä tätä miten minun nimeni ei olisi tarpeellinen. Minunhan on poikani Pentti ja sillehän minä hommaan. Ajatelkaahan, herra nimismies, tätä paikkaa.

Nimismies: "Minä olen jo ajatellut ja sinä olet hullu! Tällä koko kirjalla ei tee mitään, kun tähän sinun nimesi tulee. Mutta jos sinä tämän kirjan pidät tallessa Pieton kuolemaan ja annat pojallesi, niin silloin tämä on hyvä. Ja jos sinä minulle korvaat, niin minä laitan tämän vieläkin paremmaksi, minä käytän oikeudessa."

Maija kumarti: "Niin, herra nimismies, laittakaa vaan hyväksi. Minä jätän sen tänne. Kyllä minä korvaan teille, herra nimismies, laittakaa vaan hyväksi. Mutta kyllä kai te panette minunkin nimeni, jos tarvitaan? Minulla on kiire pappilaan, minä jätän sen kirjan tänne; käyn vasta."

Maija kumarti syvään.

— Hyvästi nyt korkeasti kunnioitettu herra nimismies. Kyllä minä korvaan tästä. Hyvästi nyt!

Sen kanssa tuli Maija rappusille korvia myöten punastuksissaan; seisahti siinä ja punalti päätään.

— No se nyt oli kumma: minun nimeni ei ja sinun pantiin!

Pieto: "Mitäpä ne niistä vaimoin nimistä."

Maija ällistyi, selälleen remahtivat silmät ja harreillaan viiltivät halki taivaankannen, virkkoi:

"Totta tosiaan! eihän ne asiakirjoissa."

Maija pyörähti nimismiehen huoneesen.

— Nyt minä huomasin. Älkää panko pilaksi sitä minun nimeäni sinne kirjaan. Minä en tuota ennen jo hoksannut, että ei niitä naisten nimiä asiakirjoissa. Älkää panko. Ettehän vaan liene kerinneet kirjottaa? Antakaa jo minulle se kirja.

Nimismies ojenti kirjan Maijalle, virkkoi:

"Käy sitte täällä, minä neuvon menettelemään tämän kanssa."

Maija otti kirjan, niiasi syvään.

— Kiitos, kiitos! Te olette niin hyvä minulle. Kyllä minä korvaan teille. Hyvästi, hyvästi!

Nimismies: "Hyvästi, hyvästi!"

Maija tuli rappusille; kääri kirjan vaatenyyttyynsä.

— No nyt se oikesi. Hyvä siitä nyt tuli. En tuota ennen miettinyt… No lähdetään nyt pappilaan. Mutta tästä kirjasta ei siellä saa puhua ei mitään.

Pieto pani konttia selkäänsä, virkkoi: "Mitäpä hänestä."

Sen sanottuaan lähti Pieto astumaan pappilaan ja Maija nyyttyneen pyörähti jälkeen.