Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

XXIII.

Oli Syyskuun kuutamoilta. Kaksi pitkää viikkoa oli kulunut siitä, kuin tytöt olivat lähteneet rippikouluun. Pystyvalkea paloi takassa enemmän Pyhä-illan kunniaksi kuin tarpeen vuoksi. Tulen-paisteella ne Pieto, Pentti ja Maija istuivat. Pieto varasi kyynäspäillään polviinsa, Kaulalle riippuva karkea tukka oli käännetty korvalehtien taakse. Tyytyväinen loimo ruskeissa kasvoissa, hartiat koukussa, hän siinä istui, hampaissa lyhytvartinen piippunysä. Harvasteesen vedellä lupsautteli savuja ja harmailla silmillään raukeasti katseli tuleen rientäviä, valkeita savurenkaita.

Maija se sierattuneet, pinttyneet kädet helmassaan, pienet jalkoterät ristissä, kasvot ikäväntuulennäköisinä istui vähän ulompana Pietosta ja Pentistä ja katseli tuleen; katseli pirtin kaikille suunnille ja virkkoi:

"Kumma, kun eivät ala jo tulla ne kirkkomiehet… No eiväthän ne liioin ole kerinneetkään, jos ovat päässeet rippikoulusta. Myöhään niitä on kirkossa pidetty."

Pieto kohotti hartioitaan ja virkkoi:

"Eivät ole niin lapsia enää; kyllä sieltä tulevat, kun joutuvat."

Maija nosti tuleen pari tervaskannon-solmua. Kihisten rupesivat ne palaa hulmuamaan. Maijan otsa vetäytyi vähän kurttuun, matala nenä kipristyi, katsoi tuleen tervaa hikoilevaan kannon-palaseen, niekautti pari kertaa päätään ja alkoi:

"Saa nyt nähdä, muuttuuko tyttöin mieli äitipuoltaan kohtaan, kun pääsevät rippikoulusta. Luulisi niitten vähän tulevan järkeensä — ja kylläkai rovastikin muistuttaa. Kyllä se oli sentään koko lahja äitipuolelta se lukemaan opetus. Ei ole likellä toista semmoista äitipuolta. Semmoisen joukon saatin kirjalle, se ei ollut pikku teko; mutta pahaksi sentään olen tullut… Kaikkena ne muut sentään menisivät, vaan Sanna ja Vappu ne ovat ilkeimmät. Tosin ne jos saisivat olla alallaan, tehdä kuten itse tahtovat, niin ei niissä sitte mitään olisi; mutta menköömpäs niitä oikaisemaan, niin kohta saa sääriään varoa. Samallainen se on Riikkakin, kyllä sekin tekee kuten päästä käsketään… Tietäähän sen miten se sopii, että antaa heidän valtansa. Eheen toki minä, joka olen oppinut enemmän talouden hallintoa ihmisten tapaan, voi heiltä kysyä miten tehdään. Eikä muutoinkaan se milloinkaan käy laatuun, että muna kanaa neuvoo. Heidän täytyy olla lapsen sijassa minulle. Eikös niin, Pieto, enkös minä ole emäntä tässä talossa?"

Pieto: "No kukapas tässä on."

Maija pukkasi kekäleitä koommaksi, pani taasen parin verestä tervaksen palasta tuleen ja jatkoi:

"Ne näkyvät nuo tytöt saaneen sinulta ollakkin aivan mieltään myöten ja niin ne näkyisivät vielä nytkin tahtovan. Vaan kyllä ne nyt tulevat näkemään, ettei se aina ole niinkuin he tahtovat,… Minä olen tässä vieraskoreutta pitänyt. Kun vasta olen ollut yhden kuukauden oikein talon ihmisenä, niin en ole vielä viitsinyt. Mutta kyllä se kuitenkin lienee paras, että ajoissa otan ohjakset käsiini. Minä tiedän saattaneeni heidät ihmisten yhteyteen. Kyllä he ovat velkapäät minua palvelemaan. Ja jos eivät sitä tottele, niin luistakoot keinoihinsa. Mutta sitä meidän välikirjaa, sitä ei pidä ei kahden kaulan edestä niille ilmoittaa. Silloin niitä ei hallitse ei säkissäkään. Joutavathan tuossa ruokansa edestä työtä tehdä Kyllä siinä on perintöä, kun minä lukemaan opetin. Tuosta Pentistä se meille kuitenkin tulee vanhan päivän vara. Ei sitä pistäkkään pussiin niinkuin outo luulisi… Mutta nyt varmaan tulevat kirkkomiehet, kun Sepeli haukkuu. Eipähän nyt muita tullene näin myöhällä… Minä lähden katsomaan."

Pihalle kiirehtivät kaikki ja teroittivat silmänsä Pajulahteen päin, näkyisikö tulijoita. Sepeli se rienti metsän ranteesen ja haukkui yhäkin hurjemmasti, että kaiku täytti koko öisen ilman.

Pitkän tuokion he siinä katsoivat teroitetuin silmin Pajulahden perukalle. Maija virkkoi:

"Ilman se tuo koira mitä hourannee… Sepeli se! Sese, tule pois!"

Sepeli ei vieläkään heittänyt, vaan säköi uhemmaati ja Mahtui, että hyppi tasakäpälässä ilmaan.

Pieto: "Ei ole tyhjä; ehkä on peto liikkeessä. Minä otan pyssyni ja ammun peloksi."

Pieto verkalleen käveli pirttiin, toi sieltä karhupyssynsä, pani kovan latingin, käveli metsän rinteesen ja laukaista päräytti. Tuli leimahti, että metsänrinne valkeni ja hetken perästä vasta pudota molskahti kuula Kalliojärveen ja väreaallot piirinä levisivät järven tyynellä pinnalla sillä aikaa kuin pamauksen jyrisevä kaiku vieriskeli vuoresta vuoreen.

Pieto katseli ympärilleen ja itsekseen puheli: "Kyllä se oli jämäys, joka ilvekselle tai ahmalle kyytiä lisäsi… Jos noin likelle olisi sattunut kuin tuo kuusi, niin kuollut olisi peiakas paljaasta säikäyksestä!… Mutta heittipään Sepeli haukunnan. Kas, ei kuulu ei risausta ei rasausta!"

Pieto pyssy kädessä kävellä völäili pirttiin päin ja katseli puoleen ja toiseen. Rappusilla seisahti ja kuunteli; mutta ei kuulunut muuta kuin Pajulahden-korven helmasta lehmän kellon hieno himinä, kun märehtiessä siksi liikkui, että kieli laitaan kilisi. Pirttiin siirtyi Pieto ja mättäälle kutjahti Sepelikin. Suutaan luksautellen katsella molautteli ympärilleen, painoi vahvan turpansa kapaloilleen ja ummisti silmänsä.

Pieto pani pyssynsä naulaan, virkkoi:

"Se oli järäys, että jos olisi se sattunut karhuun, niin tallukat olisivat taivasta kohti suoriuneet… Lehmät kuuluivat asettuneen yöteloilleen Pajulahden kuusikkoon; sieltä himisi kello."

"Maija istui pysty valkean luona kädet polvilla, katseli kirkkain silmin Pietoa."

— Mutta mikä se tosiaankaan oli se, jota Sepeli niin vihassa haukkui? Oikein tuntuu onehkolta ja vielä nytkin luistelee ruumistani. Jos ei olisi kuutamo, niin olisi ollut hyvinkin kamakka… Hyi, ei tiedä minkälaisia petoja on liikkeessä tämmöisen salon sydämmessä. Jos vielä karkulaisia tulisi!… Kyllä kai säikähtäisin kuoliaaksi.

Samassa silmänräpäyksessä Maija nosti päänsä pystyyn teroitti korvansa ulos. Silmät pyöristyivät ja kasvot kauhistuivat. Hyppäsi seisalleen, löi käsiään yhteen ja parahtaen lausui:

"Herra hyvästi siunatkoon! mikä on se ääni joka kuuluu?"

Törmäsi pihalle. Mutta ennenkuin Pieto kerkesi seisalleenkaan, niin Maija kauhistuen parkui ulkona, että "peto on karjassa! Herra isä siunatkoon! peto on karjassa… Aivanhan tappaa jokaisen. Joudu, hyvä Pieto, hätään!… No missä se kähjää? Joudu, joudu! Herra Jumala sentään tuota ihmistä, kun ei päässyt liikkeelle! Voi, voi, voi! Voi, voi! aivan se söi joka sorkan. Mene, hyvä ruoja, jo kiireemmästi! No kaikellaista ihmistä, maailman pahennusta! Voi, voi, mikä piti tulla!"

Niin Maija itki ja hätäili kartanolla, kun lehmien surkea ölinä ja Sepelin tuima haukunta kuului Pajulahden kuusikosta ja kaikuna levisi ilman kaikille suunnille.

Pieto pani sarkatakin päälleen, otti karhupyssynsä naulasta, pani sen mukavasti selkäänsä viilekkeestä. Otti vielä luotikukkaron ja ruutisarvet, jotka olivat yhteen nauhaan kiinnitetyt; ne pani nauhasta riippumaan kaulaansa ja kätki takkinsa poveen. Käveli sitte tyynesti kartanolle ja seisahti. Mutta silloin lenti punaiseksi Pieton leveä otsa, tuimasti punalti päätään, purasi hampaitaan yhteen ja virkkoi:

"Odota nyt pikkuisen, sen tulen villahousu!" ja lähti oikein reuhtoen astumaan. Astui muutaman askelen, potkasi juoksun. Paksusti tömisi kenttä ja suorana hulmusivat takin helmat, kun rienti kamalaa ääntä kohti.

Lehmät kihisivät yhdessä rykelmässä, puskivat ja mölisivät ja Sepeli haukkui minkä jaksoi, Pieto kiljasi:

"Mikä se?"

Silloin lehmät verissään puhaltivat syrjään ja turvausivat Pietoon. Muutaman askelen päässä erään petäjän-latvuksen ja kuusen-näreen kalveessa Pulmikki selkäpiillään verissään makasi ja karhu oli sen päällä kuin mahdottoman suuri sammalturve. Se oli kaivanut keuhkot käsiinsä ja sydänkellarista joi lämmintä verta ja väliin mörisi kauheasti.

Pietolla oli jo pyssy käsissään, vaan ei ollut latinkia. Silloin silmänräpäyksessä hyppäsi paikalle, virkkoi:

"Tässäkö sen pahennus!" ja voimiensa takaa pyssyllään korautti karhua pitkin selkää sillä seurauksella, että kylkiluut romahtivat irti toiselta puolen selkärankaa. Silloin karhu kiskasi päänsä pois ja ärjäsi pelottavan möräyksen ja hirvittävästä suustaan puhalti ilmaan kuuman veren, joka pisaroina karisi Pieton korville. Karhu ei tiennyt mistä se isku tuli ja hyppäsi silmänräpäyksessä kahdelle jalalle. Mutta Pieto tiesi mistä karhu on arin; pyssyn-piipulla pokautti takaraivoon korvien takapuolelle. Silloin karhu pyörähti hermotonna maahan kuin villakuontalo. Pieto virkkoi:

"Heittäytkö sinä?"

ja iski vielä pyssyllään muutamia kertoja. Mutta kun karhu ei liikkunut, katsoi Pieto ympärilleen. Kasvot synkistyivät, muoto oli kuin kattilan kylki; nurin pullistuneet veriset silmät valoivat murhan myrkkyä. Kiristi hampaansa yhteen, kahden kouran repisi tukkaansa, koppasi sen pyssynsä piipun, josta jo olivat puutavarat särkyneet; sillä toista leiviskän painoisella pyssynpiipulla rupesi peittoamaan karhua. Ponneton ähellys, hurja temmellys ja lyönnin-mätkinä, lehmien kamala mölinä yhteen sekauneena kauhistavalla voimalla virtaili ilman kaikille suunnille. Mutta Pieto pieksi koko otuksen yhdeksi liemeksi, ettei siinä ollut jäsentäkään tervettä. Sattui lyömään otsaluuhun ja silloin pyssyn-piippu helähti keskeltä poikki. Se viimeinkin teki lopun sille leikille.

Vihasta ja väsymyksestä puuskuttaen Pieto tointui katselemaan pyssyään. Karvaasti puhaltaen hän virkkoi!

"Voi, voi minua onnetonta!" Kyynelet herahtivat silmiin ja hän jäi seisomaan yksiin jalkainsa sijoihin. Siinä vaipui ajatuksiinsa. Mielensynkeys peitti kokonaan, ettei nähnyt eikä kuullut mätään. Kuolonkalpeat kasvot ja tylsät rävähtämättömät silmät tuijottivat erääsen näreen kerkkään. Koira vaikeni ja väsyneenä vaipui jalkain juureen.

Pitkältä kierti täysikuu eteläisellä taivaankannella; ei kuulunut muuta kuin lehmien ikävämielinen ammunta, joka sanomattomana murhevirtana kaikui ympäri nummia ja aaltoihinsa kätki koko tienoon öisen rauhan.

Maahan kasvoilleen vaipui Maija ja tuskaisesti virkkoi: "Voi, voi, tämä perkeleiden ja karhuin pesä! Johonkin piti joutua! Voi, voi, mihin piti joutua! Silmätkin päästä syövät. Voi, voi, mihin piti joutua! Söivät ihan joka sorkan! Voi voi, mihin piti joutua, karhuin pesään! Voi, voi, voi!" — — —

Läpi yön matkustivat tytöt rippikoulusta rientävin askelin kotiaan kohti. Hyllyäiskeron vieritse kulki tie, sinne poikkesivat nyt tytöt. Viheriäin laihovainioiden vaiheella kuhjotti tyttöin koti tyynessä kuutamoyössä. Sitä kohti virittivät tytöt katseensa… Mutta samassa Reeta värisevin huulin virkkoi:

"Mikä nyt on Muurikilla ja Isolla-Kyytöllä, kun niin apeasti ammovat? Tiistikki ja Ilokukkakin. Herra siunaa! mikä niille on tullut, kun niin katkeramielisesti ammovat!"

Kerttu sanoi päättävästi:

"Nyt ei ole hyvin asiat, lienee mikä lienee."

Auno: "Lähdetään katsomaan."

Sanna istui kentälle huoletonna.

— Ompa niillä nyt jotakin; lystikseen vaan hyvään kyllästyneenä ammovat. Ei maksa vaivaa niitä nyt lähteä paimeneen. Tuonne kotiin riennän, kun tässä vähän huokasen.

Reeta hätäili: "Kyllä niillä on, mikä lienee. Lähdetään katsomaan.
Lähdetään, hyvät ihmiset, katsomaan! Lähde sinä, hyvä Kerttu!"

Kerttu lähti ja hänen jälkeensä toisetkin, paitsi Sanna ja Vappu jäivät venymään keron kuljulle. Kiireesti rientivät eteenpäin murtoista taivalta, vesat sujuivat mukaan ja murrot paukkivat jaloissa. Lähemmäksi kun tulivat, niin koira usahti äkeästi vastaan; mutta Kerttu lempeästi virkkoi:

"Sepeli, Sepeli! Mikä miehellä nyt on?"

Niin korvat luimussa häntäänsä loiskien ja ilosta muristen juoksi vastaan, palavin silmin hyppi jokaista vasten ja sitte iloisesti hyppien seurasi Kerttua lehmikarjan keskelle, jossa lehmät ystävällisellä ynymisellään tervehtivät tulijoita ja rientivät nuoleskelemaan. Kuusen varjossa seisoi Pieto synkkänä allapäin kuin hautapatsas tuonen vainioilla. Sen näki Kerttu, mutta säikäyksestä parahtain hyppäsi pitkän askelen taaksepäin ja kauhusta vapisten virkkoi:

"Hyi, mikä se on?… Isä se on… Oletteko taidollanne?… Voi Herra isä. Pulmikkiko tuossa! Oletteko tappaneet lehmän? Voi, voi, minun rakas Pulmikkini! Mikä teitä riivasi? Voi voi kun tapoitte lehmän, minun nimikkoni, paras lehmä koko maailmassa!"

Pieto kun kuuli tyttöin äänen, heräsi kuin unestaan ja tyynesti, hieman vapisten sanoi: "Nytkö tulette?"

Kerttu: "Nyt tulemme. Mutta mikä on tämä tyhellys? Oletteko tappaneet lehmän?"

Pieto virkkoi matalasti: "Älä typeröi! Karhu on tappanut." Siitä lähti Pieto käyskelemään kotiin päin ja itsekseen virkkeli:

"En olisi huolinut lehmän lehmästä, vaan kun pyssyni meni, meni pahanen pyssy; ei ole toista sellaista."

Allapäin käveli Pieto; aina väliin ravisti päätään ja höpisi:

"Pyssypä se oli pyssyn päiväinenkin… No ei tässä ilmassa!…
Kaikessa sitä ollaan!…"

Maija kun kuuli Pieton askelet, hyppäsi seisalleen. — Herra Jumala, no eläthän toki! Menivätkö kaikki lehmät? Voi, voi, hirveätä! Kuolta olin. Menivätkö kaikki lehmät?

Ei Pieto virkannut sanaakaan; puhkaen ja päätään punallellen meni vaan vuoteelleen ja painui nukkumaan… Kyynelsilmin tytöt katselivat sitä kamalaa tannerta kuusikon pimennossa. Riikka se jäykin kasvoin kierteli repaleina makaavaa Pulmikkia; säikähtyen virkkoi:

"Mikä tuossa pensaan juuressa?…" Kerttu pyyhkäsi silmiään, katsoi siihen Riikan osottamaan paikkaan.

— Siinähän se on se lehmän-syöjä? Isä on sen tappanut. Tyttöin silmät kirkastuivat.

Reeta: "Aivanko totta, että siinä on karhu?"

Kerttu: "Siinä on, ei se siitä parane. Katsohan Auno!"

Auno hiipien likeni; kuuristui katsomaan ja varmasti virkkoi:

"Siinä on ja huoletonna on!… Nahkallaampa maksoi lehmän. Ja suuri… voi pahennus minkälainen veturi!"

Riikka: "Vaan ei se nauraakseen lehmää syönyt… Katsokaa noita kämmeniä, niissä pysyy vaikka lehmä!"

Auno puristi käpälästä.

— Vaan retvakkapa on käpälä: ei luulisi luitakaan olevan!

Kerttu tarttui toiseen käpälään.

— Vedetään tuonne aukealle.

Riikka, Katri, Saara ja Martta tarttuivat karhuun.

Riikka: "No vedetään nyt yhtenä joruna!… Sillä lailla!… So, kyllä välttää!"

Aukealle vetivät tytöt karhun. Varaton pää venyi jälkeen ja lamasti jäi retkottamaan sammaleiselle mättäälle.

Riikka: "Mutta tuo ei ole eilisen teiren poika! Voi täytisen sammalkuorma mikä on! Mutta on se tyhjää parempi lehmän palkkioksi tuo rossi. On tuossa lihaakin puoleksi talvea!"

Auno: "Ja tuo talja se lootuja maksaa! Mutta mitenkä saada kotiin tuo rykämä?"

Kerttu: "Huudetaan Sanna ja Vappu tänne avuksi, niin kannetaan joukollaan. Tahi meneehän tuo vaikka vetämällä tämän matkan. Tänne sitä ei heitetä pikku kummassa."

Auno katsoi kuusikkoon.

— Siellä kuuluu riskettä, kukahan siellä… Ka Sanna ja Vappu! Siinä paha, kussa pahaa panetellaan. Olimme aikeessa huutamaan, mutta tulitte toki.

Sanna ja Vappu astuivat konttineen toisten luokse, nykäsivät kaulalleen päähuivinsa. Sanna puhalteli lämpymäisesti ja virkkoi:

"Mikä soidin teillä täällä on?… Ihmettä! Mitä siivoa tämä on? Mikä tuo tuossa?"

Auno: "Karhu se on."

Vappu: "Karhu? No mikä sen siihen ketisti?"

Sanna: "Mutta mikä tuon tyhmenti, että tapatti itsensä?"

Kerttu: "Katsoppas Pulmikkia tuonne kuusten pimentoon."

Sanna hyppäsi katsomaan; löi käsiään yhteen.

"No Pulmikkiko tuossa korjuussa? Herra Jumala siunatkoon!… tuon villahousun hyvää työtä. Voi maailman pahennus, minkä teki!"

Auno: "Mutta viimeinempä oli."

Vappu: "Mutta mikä siltä kuitenkin hengen kelasi pois?"

Kerttu: "Isä tässä oli, kun tulimme."

Sanna: "Kyllä arvaan, että siltä se sai viimeiset terveiset… Kutti pahennus! Huolettomaksipa ovat tallukkasi suoriuneet. No viimeinen pahateko se oli!"

Auno: "Puuhataampas nyt kotiin tämä saalis. Mutta miten se lienee paras?"

Kerttu; "Tuosta niityn aidasta otetaan vahva ulku. Köytetään siihen vitsoilla ja kannetaan, niin silloin se menee."

Sanna: "Se paras keino! Otetaan vaan vitsoja."

Kerttu: "Minä noudan ulun."

Suurilla vitsoilla kytkivät tytöt karhun vahvaan ulkuun kaulastaan ja nivusistaan, Sanna kun viimeistä vitsaa kytki karhun kaulaan, virkkoi:

"Siinä! Et ole karhu nyt omalla asiallasi. Tuo orsi jos olisi ollut selässäsi koko kesän, niin säilynyt olisi Pulmikki… Mutta mitenkäs sitä nyt otetaan?"

Auno: "Me pisimmät jäljestä ja lyhimmät edeltä. Minä kaikkein pisin jälkimmäiseksi, sitte Vappu, sitte Kerttu; sitte etupuolelta tuon otuksen ensinnä Riikka, sitte Sanna, ja Reeta kaikkein eellimmäiseksi. Meillä kuudella tämä kuitenkin kulkenee, vaikka hän olkoon raskaampi kuin karhu."

Vappu: "Niin tehdään! Katri, Saara ja Martta kuljettakoot noita muita kyntteitä. So, otetaan vaan!"

Kerttu: "Otetaan vaan!… No, jouduppas Reeta!… No vieläkö sinulla ovat ne liisterijäkälät helmassasi? Heitä ne pois, saapihan noita vastakin."

Reeta kahden käden vännysti hameensa helmoja kauluksen alle ja virkkoi:

"Kyllähän minä ne nyt tähän heittäisin. Sen matkaa kantanut. Eikä niitä kovin monesta kohti saa. Eivätkä ne ole silloin kopattava, kun tarvis tulee. Ja kylläpä ne tuossa hameen mutkassa menevät, kun saan nuo helmat ylös."

Sanna: "Säkkinä se on Reeta kaikki. Sillä pitää olla aina kotiin tullessa helma täysi, vaikka hukan sammalia, jos ei muuta sujuvaa satu löytymään."

Reeta: "Kalu ei ole pakana." Tarttui kahden käden ulunnenään ja jatkoi:

"No nyt lähtemään!"

Ulkuun tarttuivat tytöt ja rupesivat nostaa punnistamaan. Aunon otsa punastui nostaissa ja virkkoi:

"Mutta se on niin ja näin, kulkeeko tämä meillä… Älkää vielä…
Heittäkää vielä maahan."

Sanna: "Mikä niille nyt tuli? Kyllä tämä meidän pää tuntuu menevän."

Kerttu: "Tulkaa, Katri ja Saara nostamaan olalle, niin emme mekään jänistä."

Katri ja Saara tarttuivat ulkuun.

Kerttu: "No nyt yhtä-aikaa! No niin, nousipaan se!"

Vappu: "Täytisen ruhjake! kuin on raskas mokoma karvarulli. Mutta kyllä se nyt menee; alkakaapa paeta edellä."

Sanna: "Kyllä saatte tietä!"

Auno: "Mutta menkää vaan kovimpia paikkoja! Jos tämän kanssa menemme rimpiin, niin emme heti ole selvillä."

Reeta: "Eihän tässä mitä rimpiä ole; kohtahan tässä tulee Pajulahden tie."

Auno: "Mennään vaan Pajulahden tielle ihan suorimmittain. Sinne kun päästään, niin kyllä sitte mennään."

Tytöt lähtivät läpi kuusikon menemään raskaine takkoineen. Katri, Saara ja Martta ottivat eväskontit ja vaatevakat ja rientivät etukynteen tietä näyttämään. Sepeli uhkealla mielin ja kirkkain silmin seurasi mukana.

Kartanolle laskivat tytöt takkansa. Sepeli kytjähti viereen ja valppaan-näköisesti heitteli katseita ympärilleen. Tytöt huohottaen seisahtivat ja katsoivat Kalliojärvelle, josta heiasti täyden kuun kirkas kuvaatus, jota hieman liikutteli eilisen tuulen väreetön läikkä. Reeta se siirtyi ulomma Pajalahteen päin ja virkkoi:

"Kutsutaan nyt nuo lehmä raukat tänne kotiin… Trui, trui, trui truui! Trui Muurikkia, truui! Trui Kyyttöä, truui! Trui Tiistikkiä, Ilokukkaa truuui! Tulkaa pois, tulkaa! Trui trui!… Jopa ne tulevat… Tehdään suitsu!"

Kerttu: "Tehdään suitsu joukollaan! Tuossa on puunkappaleita, sytyttäkää niitä; minä tuon lastuja tuolta lastukkaalta."

Sanna, Vappu ja Riikka sytyttivät liemakan tulen pellon liepeelle. Kerttu kaati vasusta lastun törkyjä tulen päälle, että tuli peittyi törkyin alle kituroimaan. Silloin rupesi pyörteinen valkea savu pulputen kohoamaan taivasta kohti ja seisoi kuin villainen vapiseva patsas kuutamon kalpeassa valossa. Siihen; kokoutuivat lehmät sen savun ympärille, katselivat terävin silmin ja pystyssä korvin Pajulehdon kuusikkoon ja tuolloin tällöin oikasivat suoraksi paksut turpansa ja päästivät murheisen ammonnan. Reeta se taputteli poskeen, kyhnösteli korvain juuria ja puhutteli:

"Sinä minun Muurikki-kultaseni… minun Ilokukkani… ja Kyyttö möllykkäni, älkää olko millännekään. Kiittäkää, kun sillä pääsitte. Voi, voi teitä poloset! Mutta kyllä ne paranevat."

Riikka: "Mutta ompa Kyytön olkapäässä haava… Ja selässäkin! Katso tuota!"

Auno: "Aivanhan on repalenna selkä… Se on mennyt auttamaan Pulmikkia, niin siinä se on revittänyt itsensä. Tuossakin aivan näkyvät kynnen jäljet, kun on ropannut kourallaan."

Vappu: "On Tiistikilläkin kaulassa haava."

Reeta: "Minä noudan sorkkarasva sarven, voidellaan."

Riikka: "Se on paras keino…"

Reeta toi voidesarven ja metsikanan siiven, jolla alkoi voidella
Muurikin pöheisiä haavoja ja puheli:

"Sinä Muurikki kultaseni, voi, voi sinua raukkaa! Niin, vieläpä nuoleskelet minua. Kas, kas kuin kahnuttaa! Mieleenkö sinulle menee, kun minä tuolla pehmeällä siivellä nivelen? Niin, kyllä se Muurikki tietää, että hyvää minä teen… No nyt Ilokukka, onko sinullakin?"

Riikka: "Ei siinä näy, vaan Kyytössä ja Tiistikissä."

Kerttu: "Ei ole muissa kuin näissä kolmessa."

Reeta astui Kyytön luokse toisessa kädessä voidesarvi, toisessa metsikanan siipi. Kyyttö työnti vastaan törkeän turpansa ja alkoi tavotella ottosia. Reeta nosti kätensä ylös, kierti sivulle ja puheli:

"Ei tässä ole ottosia. No, no, älä nuuskikkaan. Voi, voi, sinua Kyyttö möllykkä! Voi, voi, missä pöläkässä olet ollut!… No, no, annahan voidellaan… No, no, älä nyt hiivistele, älä pelkää, enhän minä tee pahaa… Katso, kun nyt ei anna voidella! Tule, Riikka pitelemään sarvista ja kynsöstele korvan juurta… Ka sillä lailla!…"

Riikka piteli Kyyttöä sarvista, toisella kädellä moposteli korvan juurta ja niskakuoppaa ja puheli:

"No sinä, Kyyttö lehmäni, sinä kyyttöselkä punakylki, sinä murjakeposki, voi, voi sinua! No älähän kipristele… No, no katso, katso, katso, kun on siitä arka!"

Reeta vaan suki siivellä rasvaa haavoihin ja hymysuin virkkoi:

"Se mahtaa tuo voide vähän kirvellä ensin haavoja, mutta hyvä siitä tulee… No nyt se on voiteessa! Puhuttelehan Tiistikkiä!… Eipä tässä sentään paljoa olekkaan… On tuossa sentään vähäinen rokama. No, no, Tiistikki kaitani, pannaanhan voidetta. Älä pakene…"

Kerttu otti Tiistikkiä sarvesta ja hyvitteli. Reeta pyyhki siivellä voidetta haavaan ja virkkoi:

"No antaapa heidän nyt olla… Minkäpä niille tehnee."

Lähti sarvi kädessä kävelemään kotiin. Meni aittaan, sinne aitan laudalle pisti voidesarven ja lattialle selvitteli helmastaan liisterijäkälät ja siirtyi pirttiin.

Kerttu, Auno, Sanna, Vappu ja Katri katselivat vielä Kalliojärvelle ihanaa kuutamon kimellystä, katselivat ylpeätä Hyllyäiskeroa. Mutta kun lehmätkin yksitellen kytjähtelivät Hekottelevan suitsunsa ympärille ja alkoivat hiljalleen märehtiä, niin poistuivat tytötkin kotiin päin. Katselivat vielä kartanolla rotjottavaa kankiselkästä karhua, jota valpassilmänen Sepeli huolellisesti vartioi. Siitä siirtyivät alakuloisina pirttiin.

Maija ei tiennyt, että karhu oli kartanolla ja Pieton kanssa nukkui henkihiverinä eikä näkynyt kirkkosaduista välittävän. Jo nukkui Saara ja Marttakin. Katri istui pystyvalkean luona ja nosteli muutamia tervaksensolmuja tuleen. Pöydällä oli valmis ruoka iltaseksi. Siihen istuivat tytöt ja ikäväntuulennäköisinä äänettöminä söivät iltasensa ja syötyään yksi kerrallaan kallistuivat vuoteelleen ja huokasten rauhoittavan huokauksen katselivat muutamia irtanaisia silmäyksiä ympärilleen ja ummistivat silmänsä.

Mutta Kerttu se otti kontistaan rovastin antaman yhteisen Raamatun, istahti pystyvalkean luokse ja aukastua Raamatun laski helmaansa. Pää vaipui melkein riipuksiin, kasvot mieluisen-lauhkeana, suupielet luonteassa rauhan-hymyssä hän kirkkain silmin katseli kirjaansa, käänti yhden ja toisen lehden. Ja vasta kun pystyvalkean punertavat liekit varvenivat ja valkoiset höytyvät tummentivat hehkuvan hiilloksen, niin Kerttu kohotti päänsä, painoi Raamatun kiinni, kätensä laski helmaan Raamatun päälle ja syvästi levollisena katseli vielä hetken hupenevaa ja tummuvaa hiillosta. Mutta kun hiilloksen valo kokonaan loppui, ainoastaan kuutamon koljo hämärä täytti pirtin ja ikkunoista tulevat vinot valolevyt venyivät lattialla, silloin Kerttukin vei Raamattunsa karsinsoppeen hyllylle ja laskeutui Aunon viereen vuoteen partalle, huokasi syvään, parin kertaa raukeasti lupsautti silmiään ja siirtyi raukeaan uneen.