XLI.
Nukkui metsä; hiljaa oli ranta Syyskuun lenseänä iltana. Petäjän juurella istuivat Auno, Vappu ja Anni. Vappu oli syventynyt ajatuksiinsa ja kummallisesti loistavin silmin katseli nousevaa kuuta, joka suurena kehänä hiljalleen kohosi Teiriharjun jynkästä helmasta.
Auno: "Tuo taivas on nyt kuin kupari… Nytpä paljo tähtiä on!…
Mutta tuolla tuon tähtikannen takana se on Isän koti."
Anni: "Minkälainen se on, äiti, se Isän koti?"
Vappu: "En sitä, lapseni, voi sanoa. Vaan kaikki, jotka uskovat, ne saavat nähdä Jumalan."
Auno: "Mutta sanoppa, mikä oikeastaan oli se valkeus, joka näkyi taivaalta silloin yhtenä iltana?"
Vappu punalti päätään ja silmät olivat teroitettu erääseen rannan kiveen.
— Mutta… Sen tekisin sinulle mielelläni, mutta…
Vappu painoi otsansa käteensä eikä virkannut enempää.
Anni meni Vapun kaulaan ja virkkoi:
"Sano nyt, äiti, meille. Ei sitä kuule muut… Sanokaa nyt äiti…"
Vappu: "No lapsi, sinä näit sen, mitä minä sain, niin sen tähden sanon… Se valo oli taivaan kirkkaus ja siinä kirkkaudessa ilmestyi Vapahtaja; näytti haavansa, jotka…"
Anni: "Mutta mikä oli se korea lintu?… Sano nyt, äiti. Minä olen hyvä sinulle."
Vappu pyyhkäsi kasvojaan, otti Annin syliinsä, suuteli ja virkkoi:
"Jos sinä ymmärtäisit, niin sanoisin… Se oli Henki, joka antaa elämän, rauhan ja ilon."
Anni: "Kyllä minä sen ymmärrän. On siitä Auno täti puhunut, että ei se näy."
Vappu: "Ei se näy kaikille. Mutta autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."
Anni katseli taivaalle pyörein silmin. Kallisteli päätään ja katseli suu mytyssä ja kasvot jäykkinä. Sitte virkkoi:
"Etkö, äiti, ole sitte autuas ja enkö minäkään ole autuas, kun me näimme?"
Vappu taputti Annia poskelle.
— Olet sinä ja olen minä. Olemme, olemme, totisesti olemme.
Annin silmät harreilivat taivaalle.
— Onko Auno täti?
Vappu: "On, on Auno tätikin."
Anni: "Onko Riikka täti ja Reeta täti, ja, ja…"
Vappu keskeytti: "No älä kysele semmoisia. Sen tietää Jumala."
Anni: "Mistäs tietää äiti, että ne…"
Vappu: "No, no… Et tiedä, mitä kyselet…"
Auno: "Mutta mitä olivat ne säteet, jotka siitä valosta lankesivat maahan?"
Vappu katsoi terävästi taivaalle. Silmät kiertelivät omia tietään, josta näki ett'ei hän katsonut mihinkään erityiseen paikkaan. Sitte hän käänti päätään selkänsäkin taakse katsomaan ja sitte takaisin sinne kuun puoleen. Silmissä näkyi kummallinen syvyys. Sitte hän osoitti sormellaan ilmaan, virkkoi:
"Näetkö, sinä Auno, tuota pientä valoa tuossa?… Näetkö?… Tuossa noin… Nyt on tuosta Otavan pyrstöä kohti… Tokko erotat?…"
Auno katsoi sinnepäin. Tiiristi silmänsäkin. Koetti katsoa kauas ja likelle ja seurasi silmillään, mihin Vapun sormi osotti; viimein virkkoi:
"En minä erota mitään sanottavaa. Tuolla tähtien rajalla luulen näkeväni jotakin, mutta se katoaa, ennenkuin sen kerkeän nähdä. Se lienee vaan silmien valetta. Niin luulen. Mutta mikä se on, jota sinä osotat?"
Vappu: "Ei se ole niin kaukana. Se on tässä sylen parin päässä, joskus vähän etempänäkin. Toisinaan on tässä aivan silmien edessä, kirjaa lukiessa tulee usein kirjan lehdelle, ja silloin on kirja kirkas ja kullanhohtava… Se on yksi niitä säteitä siitä valosta…"
Auno koetti katsella ympärilleen ja kasvot olivat hämmästyksestä punastuksissaan, sanoi:
"No ihme ja kumma!… En minä näe… Ei sitä anneta minun nähdä… No näetkö sinä aina?…"
Vappu: "Aina silloin kun ajattelen ja rukoilen Jumalaa. Mutta jos muut ajatukset voittavat, niin silloin katoaa. Kun käännän ajatukseni Jumalaan, niin silloin se ilmestyy…"
Auno: "Vai silloin ilmestyy… No ompa se koko lahja sinulle…"
Vappu tarttui Aunon käteen.
Älä nyt puhu muille… Sanon sen sinulle vaan…
Auno puisti Vapun kättä.
— Ole huoletta!… Mutta kuule sinä, rakas sisko…
Vappu katsoi kysyvästi Aunoa silmiin:
"Mitä?… Sano nyt…"
Auno: "Tuo Kerttu painaa minun mieltäni… On sanassa: Mitä ikänä te anotte minun nimeeni, niin te sen saatte… Tahtoisimpa sinuakin kanssani rukoilemaan hänen puolestaan. Ja onhan Martta toinen onneton… Jospa näkisimme ne terveinä!"
Vappu puristi Aunon molempia käsiä ja palavin silmin virkkoi:
"Auno, Auno, mielelläni sen teen. Kiitos, että muistutit semmoisesta! Rukoillaan ihan joka päivä, niin saamme olla varmat, että rukouksemme tulee kuulluksi. Kun uskomme, niin meille tapahtuu" — — —
* * * * *
Oli Sunnuntaipäivä Syyskuun ja Lokakuun rajalla. Keltainen metsä murhemielin huokaili syksyn viileässä tuulessa. Pohjoisesta retkeilivät joutsenet pilvien rajalla. Pitkänä raitona ne siirtyivät etelään päin ja tuolloin tällöin kurlahtelivat ikäänkuin hyvästiksi Pohjolalle.
Pellolla kykäiden ja savuavan riihen vaiheella käyskelivät Tahvo ja Olli-Pekka. Ylentynein mielin he katselivat kellahtavia rikkaita närtteitään, joihin oli kätketty enemmän kuin yhden vuoden leipä ja siemen.
Kantolan ukko astui Tahvoa ja Olli-Pekkaa kohti. Päässä oli matala naapukkalakki, otsassa syvä arpi, ja tuuhea harmaa parta kierti kurttuista muotoa. Jaloissa oli uudet paulakengät ja uudet hurstihousut. Lyhyt harmaa sarkaröijy oli yllä ja sen alla korkeakauluksinen paita. Suuri kuparisolki lopotti kaulassa pitelemässä paitaa kiinni, mutta pitkästä paidan halosta paistoi sentään ruskea rinta. Vakavin askelin ja silmäillen niitä monia kykäitä ja närtteitä astui ukko kahisevaa sänkeä. Lähelle tultuaan ojenti pitkävartisen kätensä ja virkkoi:
"Terve miehiin!"
Tahvo puisti kättä.
— Terve, terve! No mitä kuuluu vanhukselle?
Ukko pyyhkäsi takkinsa hihalla väsyneennäköisistä karkeista kasvoistaan hikeä.
— Eipä kuulu. Eipä kuulu rauhaa parempaa eikä ruokaa makeampaa.
Olli-Pekka: "Tänne nyt ukko kulkeusi. Eipä ole usein teitä täällä näkynyt."
Ukko: "On siitä jo vuosia kuusi seitsemän, kun olen käynyt. Lähdin vielä kerran katsomaan tätä tyttöin tekemää taloa…"
Pyyhkäsi taasen otsaansa ja kasvojaan ja jatkoi:
"Pian halla matalan kylmää minkä minunkin. Äläs eto taival, antoi tuommoisen lämpymän. Mutta eihän se vanhuus tule yksinään"… Sitte suoristi itseään; katseli pellolle päin.
— Mutta ompa tuo pelto antanut täytensä! Kyllä vaan siinä on kaunista mitä katsella… No ei uskonut aika päivinään silloin, kun tähän Pieto alotti rypysijan. Korpi kuin linna oli tässäkin. Ja siinähän Pietosta nähden olisi vielä nytkin. Mutta nuo tytöt, ne, ne tästä talon tekivät. Vaan ne tässä ovat nähneetkin yhden kumman kerralla.
Tahvo: "Ovathan ne tätä aukoneet, mutta lintuin maana olisi ilman meittä tuon Olli-Pekan kanssa. Tämä oli jo ihan viimeisellä portaalla silloin, kun me tulimme. Kaikki olivat pellot menemässä nurmeksi, ojat kasvoivat pajuja, aidat kaatuneet, katot repaleina ja joka kohta veisasi viimeistä värsyään. Mutta on tämä nyt meidän käsissä pessyt silmänsä. Ja ilman meittä olisi tänäkin kevännä jääneet kylvämättä nämä pelto vähät. Sanon vieläkin, että ei tässä tuli palaisi, jos ei olisi meitä"…
Tahvo kääntyi kotiin päin ja jatkoi:
"Mutta käykää nyt mökkiin levähtämään."
Ukko lähti Tahvon jälkeen astumaan ja virkkoi:
"Periltähän se on hyvä palata, sanotaan."
Pirttiin astuivat jäljekkäin ukko, Tahvo, ja Olli-Pekka jälkimmäissä. Pirtissä olivat kaikki rukouksissa pöydän ympärillä, kasvot laskettuina pöytään. Siellä oli joukossa Riikka ja Katrikin ja lapset kaikki, että nuorimmat vaan nukkuivat kätkyessä.
Tahvon kasvot hulmahtivat, katsahti tulisen silmäyksen joukkoon ja äsähti:
"Pois se ilve!"
Katri ja Riikka hyppäsivät ylös ja lapset pälähtivät kuin pyyparvi ja lähtivät juosta kopistamaan ulos minkä käpälistä lähti. Ylös nousivat toisetkin. Martan kasvot olivat vaaleat, mutta heti leimahtivat mustanpuuhakoiksi, polvet rupesivat vapisemaan ja kipeästi virkkoi:
"Voi, voi!" Samassa lysähti lattiaan, silmät kääntyivät nurin, hampaat kirahtivat ja koko ruumis rupesi vapisemaan.
Auno ja Vappu tarttuivat käsiksi Marttaan, aukoivat käsiä ja hallitsivat jalkoja. Mutta pieni Anni kyykähti maahan kasvoilleen, liitti kätensä ristiin ja kelkkeästi lausui:
"Hyvä Jumala, ole hyvä Martalle. Anna tulla Martan terveeksi. Auta äitiä ja tätiä. Auta meitä kaikkia. Amen."
Silloin kiimasi ylös ja pyörein silmin katseli Marttaa. Auno puristi
Martan hartiain kautta syliksi ja virkkoi:
"Ota, Vappu, noista jaloista ja viedään kamariin."
Vappu tarttui jalkoihin,
— Viedään vaan.
Auno: "Hallitse, sinä Saara, tuota päätä, ettei katkase niskojaan…
No niin. Lähdetään nyt."
Ulos lähtivät nyt viedä ketunttamaan tuskissaan kimmertelevää Marttaa ja sinne meni Annikin.
Kantolan ukko pyörein silmin ja suu homollaan katsoi Martan meininkiä. Istahti penkille ja sanoi:
"Mikä tuolla tytöllä on tuo tuommoinen tauti?"
Riikka: "Siinä on ollut melkein ikänsä. Se kun säikähtää, niin sen tapaa tuo tuommoinen. Se nytkin säikähti tuota…"
Olli-Pekka: "Suu kiinni nyt!… Pitikö teidän ruveta kuvattelemaan! Kun vaan silmä välttyy tai johonkin liikahtaa, niin silloin ollaan höperöimässä."
Riikka ja Katri koppoivat kätkyestä jaloillaan ja käsillään sirkostelevat lapsensa syliinsä ja sanaa puhumatta menivät ulos. Riikka losautti raskaan pirtin oven jälkeensä lujasti, että koko rakennus jyrähti ja akkunat helisivät seinillä.
Olli-Pekka istui oviakkunan pieleen. Tahvo istahti rahille kynkkämäksilleen polviinsa varaten kyynäspäänsä; kasvoissa väreili kiihkeä punastua.
Ukko istui sivupenkille hartiansa seinään nojaten ja ruskeat kädet polville heitettynä. Paksut tammat suonet Tollottivat korkealla harmaissa kalvosissa ja ruskeissa käsiselissä. Harvasteesen hän lupsautteli pitkäripsisiä silmiään ja virkkoi:
"Ovatko ne tulleet heränneiksi tuo vaimoväki?"
Tahvo kohotti hartioitaan.
— Hullujako lienevät. Kukapa heistä selvän saanee. Tuo Auno-loipio ja Vappu-kouho ovat olleet tähän asti, mutta nyt näkyvät hullautuneen jokainen.
Olli-Pekan mustat silmät pyörivät kiihkeästi ja alkoi papattaa, että
"Kyllä me olimme hullut, kun tähän vaivaisten valtakuntaan, hullujoukkoon vielä tultiin! Yksihän niitä on jo ihan emä-hullu. Sitä Reppa, toinen viisas hoitaa Pahtajärven kalasaunassa. Näkyisi niitä jo kolme joutavan täältä lisäksi. Vappu se paraskin on. Siitä uskosta se paasoaa, muusta ei ole puhettakaan. Toiset kuuntelevat kuin kelloa. Toisakseen sitte virsiä laulaa luikuttavat kuin minkähän lintuset, ettei ilkeä kuulla mokomia soittoniekkoja."
Tahvo: "Koveramaksi niille näkyy pitävän ruveta. Eivät ne ilmaa siitä herkiä."
Kantolan ukko: "Mikäs paha asia se sitte on?"
Ukko laski kämmenensä polviinsa ja käsien varassa nousi seisalleen.
Tahvo: "Nytkö pois? Mihin se semmoinen kiire? Eihän nyt niin ole aika jäniksen selässä eivätkä sienat tulessa. Istukaahan toki. Minä käyn niille akan loukkaille sanomassa, että laittavat leivän laatua. Eihän toki saa rautahampaana lähteä."
Ukko lähti vaan äänetönnä kävelemään ulos. Väljällä höllähtelivät housun lahkeet ohuilla reisillä. Lujempaan painoi hän lakkinsa korkeaan päähänsä ja jäykkänä kajotti syvä niskakuoppa harmaiden hiushaituvien alta.
Tahvo ja Olli-Pekka jäivät pirttiin. Katselivat ikkunasta pellolle, kun ukko käsnäkeppineen astua vinnaili peltoa Ahtolaan päin. Olli-Pekka rykäsi ja virkkoi:
"Ukko tunnusti olevan noitten akkain puolesta."
Tahvo: "Niin se tuntui olevan. Mutta olkoon mitä olkoon, se saapaa mikä lähtevääkin. Kyllä emme käy Kantolasta mahtia."
Sitte Tahvo käveli toiseen akkunaan ja katseli luoteiselle taivaalle. Katseli Karhurovan kuusisille rinteille. Katseli taasen taivaalle eikä kuitenkaan mihinkään. Käveli taasen lattialla ja palasi akkunaan katselemaan luoteiselle ilman suunnalle. Kääntyi siitä ja rykäsi kuivan umpikuljuisen rykäyksen. Kynsi takaraivaansa, käänti korvainsa taakse tuhkanharmaat hiusraakajakset ja rykäsi taasen. Sitte virkkoi:
"Se se sukii, kun sitä aina kuulee sanottavan: 'Tyttöin talo, tyttöin talo'… Minä ajattelen parhaaksi, että lähdemme valmistamaan Pahtajärvelle sitä talomme alkua. Saamme sen ehkä jo ensi talveksi asuttavaksi. Olkoot sitte täällä tuo hullu joukko. Vaikka päällään pyörisivät, niin se ei meitä hidasta."
Olli-Pekka: "Se lienee kaikista paras. Sinne lähdemme. Teemme talon ja asutaan kahden kahtojaan. Emme kaipaa ketään."
Tahvo: "Emme siellä kahden tule aikaan. Ei siitä talosta ole ei koirillekaan, jossa ei ole emäntää. Paremmin ne akat tulevat aikaan ja voivat hoitaa taloa ilman miehittä koin miehet naisitta. Veisimme sinne eukot ja lapset. Mutta sen minä sanon, että ne olisivat meidän kotona."
Oili-Pekka: "Sen minäkin sanon, että siellä opetetaan olemaan kuuliaiset, kuten Saara oli Aaprahaamille kuuliainen ja kutsui häntä herraksi."
Tahvo: "Sitä se nyt ei sinunkaan akkasi rupea tekemään vaikka nylkisit."
Olli-Pekka: "Kyllä sanovat vaikka kultaiseksi omenaksi, kun oikein kovan näkevät. Kyllä tuskassa härkäkin poikii, sanotaan."
Tahvo: "Niin, se on meille parasta. Lähdemme vaan jo aamulla sinne työhön. Teemme navetan ja saunan. Sitte alamme laittaa asuinhuonetta muutamaa ensi hätään lämpiäväksi."
Olli-Pekka: "Niin teemme. Huomen-aamuna lähdetään. Ensi työkseen tehdään laukupuoli-maja, jonka edessä voimme nuotioa pitää yötä maatessamme. Kehikossa ei saata tulta polttaa ja Reetan ja Kertun taloon emme mene, emme vihallammekaan. Sanoisivat, että meidän turvissamme olette… Uutta se niittyjuuri, se pitäisi meidän saada omaksemme. Pitäisi meidän kerran lähteä rovastille tuumaamaan, että se puollustaisi meille sen. Sen me kun saisimme omaksemme, niin sanottaisiin niin, että täältä ne ohjat juoksevat; kysykää meiltä mitä tehdään!"
Tahvo: "Onhan se Reppa meille luvannut niin paljon kuin tarvitsemme. Emme huoli siitä vielä huolehtia. Lähdetäänhän vaan huomenaamuna kirveineen sinne."
Olli-Pekka: "Niin tehdään."
Siirtyivät kartanolle kävelemään, kävelivät pellolle, katselivat ilman kaikille suunnille; kasvoissa viiltelivät rauhattomat väreet Mutta kamarista kuului heleä virren laulu ja mieluisesti hymisivät seinätkin — — —
Huomen aamuna Tahvo ja Olli-Pekka hommasivat lähtöä hirren-hakkuuseen uudelle talolleen. Katri se leimuavin kasvoin laittoi evästä suuriin tuohikontteihin. Mutta Riikka hoiteli lastaan ja tympeästi katseli lähtiöitä, virkkoi:
"Tyhjään hommaatte taloa. Sen olen ennen jo sanonut, etten lähde sinne."
Katri laittoi toimessaan evästä konttiin: pani leipiä, pani petäjälevyyn käärityn ison kääryn suolaisia siikoja, kaksi jäärän paistia kumpaisenkin konttiin, pani kesävoilla täytetyt tuohivakat ja pussin talkkunajauhoja; sovitteli ne konttiin. Tahvon kontinkieleen sitoi kattilan ja asetti kontit rahille rinnakkain ja tyynesti virkkoi:
"Eihän tuonne vielä ole lähtöäkään."
Miehet ottivat kontit selkäänsä, kirveet kainaloonsa ja lähtivät astumaan Pahtajärvelle päin. Mielihyvällä siskokset kokoutuivat karsin-akkunasta katsomaan.
Katri: "Nyt ne miehet menevät kokolla koprin talon tekoon."
Riikka: "Ne luottavat kuin pukki suuriin sarviinsa; kun he muka ovat miehiä. Luulevat, että se talo tulee ihan tuossa paikassa. Mutta ei se tyhjältä oksalta putoa!"
Katri: "Antaapa heidän koettaa."
Riikka: "Hyvin kyllä joutavat tuosta haukottelemasta. Hyvä vaan, että on heillä työtä. Venytteleisivät tuossa kuin talviset kissat ja paimentaisivat askeleesta askeleesen."
Auno ja Vappu eivät virkanneet mitään; katselivat vaan, kun miehet konttineen astua rokkasivat ojan äyrästä Pahtajärvelle päin. Ja kun miehet painuivat kuusikon helmaan pellon perillä, niin kääntyivät pois akkunasta ja tarttuivat askareihinsa. Samoin tekivät Katri ja Riikkakin. Mutta Martta jäi vielä katselemaan akkunasta ulos, katseli metsän rinteelle, katseli taivaan hattarapilviä, katseli sinne ja tänne; kasvoissa näkyi hiljainen tyyneys.