XLII.
Joulu antoi kättä. Auno ja Vappu tahtoivat nyt viettää joulu-yötä juhlallisemmasti kuin ennen. He olivat kumpaisetkin nähneet joulukuusen ja osasivat laittaakkin; osasivat tehdä kolmihaaraisia kynttilöitäkin. Pirtin seinät veistettiin valkeoiksi, uuni valkaistiin savivedellä ja lattia pestiin hohtavan valkeaksi. Auno ja Vappu hakivat metsästä ryhevän kuusen, joka ylti lattiasta lakeen. Keskelle pirttiä pystytettiin se kuusi ja sen oksiin sidottiin enemmän kuin viisikymmentä kolmihaaraista kyntteliä. Tehtiin punaisesta, valkeasta, viheriästä ja valkeasta villalangasta letikoita ja niitä viihleiltiin kuusen oksiin koristeiksi. Tehtiin hienosta valkosesta ja punertavasta tuohen-sydämestä lippuja, joita kiinnitettiin kuusen oksiin ja havuköynnöksillä koristettuihin akkunankamanoihin. Ja pystyvalkea-pesän ympärillä oli havuinen köynnös. Puhtaaksi jos puhtaaksikin pesty pöytä oli kuusen takana pirtin perällä, ja pöydällä tuo tyttöin vanha savustunut Raamattu auki jalkainsa päällä. Sitäkin ympäröitsi havuköynnös. Sellaisessa asemassa vuotteli nyt Pietolaa pirtti Joulunaatto-illan tuloa — — —
Ilta oli pimennyt täydeksi yöksi. Suurina kuin tulisoihdut leimusivat tähdet eteläisen taivaan kannella. Kullanhohtavat revontulet hulmuten huuhtelivat pohjoista taivasta. Maalla kumalteli puhtaana siitteinen hanki.
Kylpenyt oli Pietolan rahvas ja puhtaisiin olivat kaikki puetut. Tytöillä oli päät sileöiksi kammatut ja sievät palmikot niskoissa. Päällä oli suoraraitaiset harmaapohjaiset kapeat nutut ja hameet, jaloissa näppärät paulakengät punasenkirjavilla pauloilla sievästi sidottuna nilkkaan. Lyhyenläntäin helmain alta näkyivät valkoset sukanvarret. Tahvolla ja Olli-Pekalla olivat pitemmät talvisaappaat jaloissa, uudet sarkahousut ja sarkanutut päällä ja sileäksi ajetut parrat, hiukset harjattu kahdelle korvalle.
Honkainen pystyvalkea se palaa liekotteli ja sen valossa istuivat lattialla Martta, Saara, Auno ja Vappu. Katri ja Riikka istuivat lapsi sylissä kätkyissään ja Tahvo ja Olli-Pekka istuivat jakkaroilla uunin luona. Kaikkein kasvoissa kuvastui rauhasa juhlallisuus. Syvä hiljaisuus oli hymyilevässä pirtissä. Tyyninä istuivat puhdassilmäiset ja pyhäpukuiset lapsetkin lattialla ja tyytyväinen hymy kasvoissa pyörein silmin katselivat pystyvalkean punertavia liekkejä, joista tuolloin tällöin kuului kimeä räpsäys ja lattialle kimposi hohtava hiili; mutta se heti otettiin pois ja viskattiin tuleen.
Auno nousi seisalleen, meni karsin-akkunaan katsomaan näkyisikö
Reetaa ja Kerttua tulevaksi… mutta virkkoi:
"Kyllä eivät taida tulla. Jopa nyt pitäisi tulla, jos tullakseen."
Saara: "Kyllä ne tulevat, ne aikoivat ihan varmaan. Mutta eihän sieltä niin sanomin pyörähdä umpitietä. Eilen kun siitä kulin, niin oli puolisääreen polannetta ja nietoskohdissa enemmänkin."
Katri: "Ja kaksi suden mittaamaa neljännestä matkaa, niin siinä on toviksi taarostamista semmoisille kulkijoille. Ei siinä Kertussakaan näy suuria uhon varoja enää olevan, on laihtunut ihan kaatuvaan lamaan."
Saara: "Aivanhan tuo näkyy olevan kuin kaapeenalanen."
Riikka: "Hyvääkö se tekee, kun on vuorokausittain ihan syömättä?
Eikähän se alituinen pahominenkaan suurta herkkua ole."
Saara: "On se joskus kaksi ja kolmekin vuorokautta ihan jyvän kokematta, niin sen pitää tuntua. Jo se eräs olisi ennen nahkansa heittänyt."
Auno: "Eiväthän vaan noita revontulia pelänne, etteivät lähtisi ollenkaan. Voi ihme, miten ne nyt hulmuavatkin! Katsokaa, minkälaisina patsaina loihuavat ihan taivasnavalle ja valasevat lumen, että pakkasensilmät näkyvät tuolta hangelta. Kyllä ne metsästä katsoin näyttävät kamalilta."
Vappu: "Eikös mitä, jotta ne pelkäisivät revontulia, ovathan nuo vaan niin sanomattoman juhlallisia."
Katri: "Eihän niitä tarvitse pelätä, vaikka kammottavat ne kyllä noin yksinään ollen."
Riikka: "Kammottavat ne kyllä, mutta eivät ne kuulu tekevän pahaa, kun ei niille virka mitään. Vaan oli se kerran Pankkolan ukko-kallas yhtynyt kummaan revontulien kanssa tuolla Parsikankaalla. Eräänä syksyn lumetonna iltana olivat revontulet palaneet noin kuin nytkin, niin oli ukko irvistellyt ja pilkannut revontulia; mutta olivatpa kärähtäneet korvuksiin ja karreksi oli ukolta mennyt niskatukka. Juurikkaan komoon oli ukko jouduttannut ja reuhkansa oli vetässyt ihan kaulalle asti, niin siinä oli säilyttänyt pahan päänsä, vaikka olivat revontulet kuhahdelleet, että kanervat olivat kärähdelleet kankaalta ja petäjät olivat raakeiksi palaneet; olipa ukonkin selkään takki palanut pahan pilaan."
Olli-Pekka: "Mutta on silloin ukolla ollut sydän kyykyllään."
Tahvo: "Riittipä, kun sillä pääsi."
Auno: "Eipähän ollut opiksi hänellekkään: kiro suuhun oli kuollut sentään."
Vappu: "Mutta kyllä me nyt sytytämme kuusen. Kyllä on nähtävä, etteivät ne tule enää. Saattaahan olla, että Kerttu ei ole kyennyt lähtemään, niin odotamme aivan turhaan."
Auno: "Sytytetään vaan. Eiväthän ne niin heti lopu noin pitkät kynttilät; tapaavathan ne vielä, jos tulevat myöhemmälläkin."
Katri: "Paras on; sytytetään vaan."
Martta: "Jos vielä odotettaisiin, niin Kerttukin näkisi sytytyksen."
Saara: "Sama se on, kunhan näkee palamassa."
Riikka: "Kyllä nyt on aika sytyttää, että lapsetkin näkevät; ne kohta nukkuvat."
Tahvo: "Pankaa vaan tuli. Ei yhdeksän yhtä odota."
Olli-Pekka otti päreen orrelta, sytytti sen pystyvalkeassa ja tarjosi sen Aunolle.
— Tässä pärettä ja tulta.
Jokainen otti tulipäreet ja kohta leimusi kirkas tuli jokaisessa kynttilässä ja häikäsevä valo täytti koko huoneen. Valkoset seinät heiastivat, että näyttivät olevan likempänä toisiaan ja koko pirtti näytti puolta pienemmältä kuin ennen ja kaikki köynnökset näyttivät kuin mettä tippuvan. Lapset hyppivät, räpyttivät käsiään ja huutivat ilosta.
Martta: "Voi, voi, kun on kaunis! Voi ihme, kun on kaunis! Voi, voi, kun on kaunis! Tule, Saara, täältä katsomaan. Se on niin ihmeellinen! Voi, voi, sinä Vappu, kun laitoit meille tämän ilon!… Voi, voi, jospa tulisi Kerttukin!"
Kukin ihaillen kiertelivät kuusta ja katselivat sen leimuavia tulia. Lapset palavin silmin riemuiten juoksivat ympäri kuusta. Ei kukaan huomannut, kun Kerttu ja Reeta työntyivät ovesta sisään.
Kerttu seisahti oven eteen, silmät olivat pyöreinä ja kamala hämmästys väliäsi leveät kasvot. Silmänräpäyksessä hän nosti kätensä ylös, repsutti niitä ja huuti:
"Taivas! Taivas! Taivas!"
Toiset siskot kuulivat Kertun äänen, niin kovasti ilahtaen rientivät tervehtimään. Mutta Kerttu repsutti vaan käsiään ja huuti:
"Taivas, taivas! Jumalan pyhä taivas!"
ja kasvot loistivat ilosta. Sitte yht'äkkiä tulvahtivat kyyneleet, rinta ponnahteli ja sanat tulivat voimakkaina huokauksen purkauksina. Tuokion perästä heikkeni ääni ja varatonna vaipui maahan rengassilmäisten siskojensa keskeen. Auno tarttui syliksi.
— Voi, voi!… Pyörtyy tämä! Katsokaa, ihan ovat kasvot vaaleat kuin haavan lastu… Tuokaa kylmää vettä!
Vappu: "Lumi parasta." Riikka toi ulkoa lumitönkkää.
— Tässä lunta!
Katri: "Tässä lunta; vieläkö tarvitaan?"
Vappu: "Kyllä riittää."
Kerttu oli lattialla selällään aivan tajutonna. Auno hieroi päätä lumella. Vappu painoi kätensä sydän-alaan.
— Voi, miten sydän läkättää! Paneppas tuohon kätesi, niin tunnet, mitä elämää se pitää.
Katri painoi kätensä sydän-alaan ja sanoi:
"Ei uskoisi, miten telmää sydän!"
Auno: "Nostetaan nyt istulleen, ehkä tämä tointuu paremmin. Ka niin, pitäkäähän siinä, minä vielä hieron niskoja… Kas niin, jopahan tointuu, koska aukasi silmänsä."
Vappu: "Ei ole vielä tietoa tointumisesta, outo on tuo silmänluonne… On paras, kun pannaan maata. Tehkääpä, Katri ja Riikka, tuohon penkille vuodetta."
Katri ja Riikka tekivät ovensuuhun penkille vuoteen.
Auno: "Pankaa loukkoon päin päänalunen, että kun tointuu, niin näkee kuusen ilman kääntymättä mihinkään."
Katri ja Riikka saivat vuoteen valmiiksi.
Katri: "Kas tässä! Nostetaan vaan siihen."
Auno: "Nostakaa jalkapuolta, minä nostan hartioista. Kannata, sinä
Saara, tuota päätä, etteivät taitu niskat… Se niin!…"
Nostivat kohoksi ja kantoivat penkille.
Auno: "Ei uskoisi mokomaa luukokoa, kun on sentään raskas!"
Auno oikoi jalat ja kädet suoriksi.
— Kas tuossa! Kyllä siinä saattaa levähtää.
Vappu: "Otetaankohan kengät pois jaloista?"
Katri: "Antaa olla. Lämpimämpi on."
Auno: "Kas, kun nukkuu raskaasti ja huokuu syvästä!"
Vappu: "Annetaampa hänen nyt nukkua…"
Siinä se Kerttu makasi selällään vuoteellaan. Harvasteesen kohosi rinta ja syvään vaipui sydän-ala ja tuolloin tällöin karskahteli rinta… Kuni myrskyn jättämä järvi läikkyy uupuvia laineitaan, jotka väreettöminä hitaasti ajelevat toisiaan järven pinnalla, niimpä Kertunkin rinta tänä hetkenä tyynesti kohoili ja kohoili; mutta tuokion perästä asettui… nousi taasen hitaasti ja laskeusi heti paisuneen huokauksen ulos tullessa; tyyntyi siihen. Nousi vielä kerran, kohta kuului syvä huokaus ja alas lotkahti sydän-ala ja kasvoihin ilmautui väreetön hymy.
Auno: "Annetaan nyt nukkua rauhassa…"
Reeta: "Olipa hyvä, kun nukkui, ettei jäänyt itkeä volisemaan, kuten aina ennen."
Vappu: "Mutta kyllä se nyt nukkuu siki: huokuu hiljaa kuin lintu."
Reeta: "Hiljaa se aina nukkuu silloin kun nukkuu."
Auno: "Annetaan hänen nyt nukkua rauhassa, ei siitä näy nyt tulevan
Jouluyön valvojaa… Katseleppas nyt, Reeta, joulukuusta!"
Pois kääntyivät tytöt Kertun luota.
Reeta pöllisteli kirkkailla rengassilmillään kuusen latvaan, kasvoissa pyhä ihastus.
— On ihana! Ihmeen komea on tuo kuusi! Ja tämä koko pirtti, niin merkillisen kummallinen, että oikein minä tyrmistyin, kun astuin sisään. Se teki niin kummallisen vaikutuksen, että oikein minä eksyin itse mielessäni! Luulin kyllä tulleeni johonkin muualle, ei Pietolan pirttiin…
Vappu: "Eipä kumma, jos se Kerttuun vaikutti kummallisesti."
Reeta: "No jo on tuo kuusi soma!"
Katri: "Kun olisi metsässäkin tuommoisia kuusia!"
Martta: "Kun olisi metsässäkin tuommoisia kuusia, niin olisi se kaunis metsä; näkisi siellä jänis silmänsä varoa risuilta."
Katri: "Mutta noista lapsista se oli kumma, kun sytytettiin: ne nousivat sellaiseen villiin, että räpyttivät käsiään kuin hurjat. Mutta nyt niillä ei ole mitään sanomista, kyterehtävät tuolla kuusen juuressa kuin pulmuset pälvessä… Tämä pikku porsas tässä äitin sylissä ei vielä ymmärrä mitään, katselee vaan pyöreillä silmillään ja suu auki kuin variksen pojalla… Niin se katselee tuo äitin pikkunen typykkä. Et tiedä vielä paljo et iloista etkä suruista, siksi olet liian nuori: muutama, kuukausia yhdeksän vasta päässäsi. Sinä, sinä äitin helmi, rupeappa nyt nukkumaan tuonne keilituutuun… Sinne se pantiin tuo äitin pienonen… Isä tule soudattamaan."
Auno se seisahti pöydän luo; kasvot olivat totisina. Huokasi syvään ja rykäsi vähäsen. Sitte vakavasti virkkoi: "Äiti ennen Jouluiltana puhui meille Vapahtajasta ja sitä hän toivoi, että me oppisimme rakastamaan Vapahtajaa. Sitä hän aina meille puhui Jouluiltana, vaikka ei hän lukeakkaan osannut. Niin me kun osaamme lukea, niin luetaan nyt Jumalan omia sanoja täältä Raamatusta tänä kalliina juhlahetkenä. Emmehän tiedä, ketä meitä jo ennen tulevaa Joulua muuttaa maan mustiin multiin."
Sitte istui Auno Raamatun eteen ja alkoi lukea Vapahtajan syntymisestä. Kaikki istuivat äänettöminä mikä missäkin penkillä. Tahvo ja Olli-Pekkakin kuuntelivat tarkasti ja lapsetkin kuusen juurella olivat hiljaa kuin kyyhkyset yön kuusikossa.
Pitkän hetken Auno luki Raamattua, painoi sen sitte kiinni, kädellään siveli rauhaisia kasvopäitään ja katsoi Raamattuun. Sitte otti hän Virsikirjan ja alkoi veisata: "Sun porttis oves avaja j.n.e." Siihen yhtyivät toisetkin ääninensä. Mutta ennenkuin virsi oli lopussa kuului lasten joukosta parahtava ääni, että "metsä palaa! Metsä palaa!"
Tahvo: "Kuusi palaa!"
Vappu: "Herra Jumala! Nyt palaa koko pirtti! Voi, voi!"
Riikka: "On täällä vettä!"
Auno: "Roivaa tuohon!… No et osannut. Näytä se sankko tänne!…
Voi, voi, ei ollut vettä! Voi, voi, aivan ovat liekit laessa!"
Vappu: "Haetaan luuta!"
Auno kiskasi vaipan Kertun päältä ja alkoi sillä rostia. Silloin hälvenivät liekit ja tuokiossa sammui ihan kipenettömään, että pilkko pimeässä kaljana ja savuten seisoi nyt korpunut kuusi. Sen ympärillä savun seassa koko perhe vapisten seisoi, silmät selällään eikä kukaan virkannut mitään.
Mutta pystyvalkean hiilloksessa pilkahteli muutamia kirkkaita säteitä. Siihen pani Tahvo honkaisia halkoja pystyyn ja puhalteli hiillokseen, puhalteli, että tuhka pölisi ja haloissa kohta liekehti kirkas tuli ja leppoisesti valasi savuisen pirtin.
Auno pyyhki savusta karvastelevia silmiään nuttunsa hihalla ja virkkoi:
"Kiitos, kiitos Jumalalle, että niin vähällä pääsimme!"
Riikka: "Minä säikähdin, että kyllä tuli sama kumma kuin silloin ensimmäisen pirtin palaissa."
Vappu: "Niin minäkin säikähdin ja sentähdenhän en yrittänyt toimita mihinkään."
Katri: "Niin minäkin luulin, että nyt tulee kylän kutsut; aloin katsella ulos lähtöä."
Reeta: "Minäkin säikähdin, että vapisen nytkin vielä ja kyllä minusta nähden olisi saanut palaa. Tuskin olisin älynnyt itseäni pelastaa. Kummallisen typeräksi minä menin kun en ymmärtänyt tälle ilmalle. Ja nuo lapset tulivat tänne minun suojaani ja tarttuivat syliksi kuin parempaankin turvapuuhun.",
Tahvo rykäsi jyrmeästi, lausui:
"Semmoisia hullutuksia te laitatte… Mitä… täysiälyisten laitoksiako ne ovat nuo tuommoiset!… Kenenkä syy olisi, jos olisi mennyt tulta taivaalle koko pesä… Ne ovat hullutuksia nuo tuommoiset laitokset!"
Olli-Pekka: "Ne ovat hullutuksia, sanon minäkin. Mutta kun olisi palanut tämä hovi, niin varmaan mielellään lähtisivät Pahtajärvelle. Mutta siellä pitäisikin kysyä meiltä mitä tehdään."
Katri: "Sempätähden sinne ei lähdetäkkään, kun siellä pitää teiltä kysyä, mitä tehdään."
Riikka: "Ei sittenkään vaikka olisi palanutkin tämä talo, olisi lähdetty Pahtajärvelle."
Auno: "On tähän jo ennenkin paljaille poroille talo tehty."
Vappu: "Mitäpä maksaa kiistäminen; kiitetään käteistään, kun on näin päästy… Mutta miten on Martan asiat?… Tuollahan makaa loukossa."
Saara: "Sen tapasi se tautinsa, mutta ei sitä puistanut. Se nukkuu."
Auno: "Tehdään raukalle vuode… Se taasen säikähti tuota tapausta."
Saara: "Sitähän se säikähti, mutta kumma, että sitä ei puistanut, kuten ennen."
Vuoteen tekivät tytöt Martalle ja nostivat siihen. Mutta Riikka se otti uunista paistumasta suuren liharaajan; kantoi sen pöydälle. Kantoi siihen voita ja rieskaa, kantoi maitoa monta haarikkaa ja syömään kokoutui nyt väki. Saara virkkoi:
"Entäs Kerttu, eiköhän se jaksa nousta syömään."
Reeta: "Ei se syö nyrrystuulella ollessaan. Paras on, ettei herätäkkään; antaa nukkua." — — —
Iltanen oli jo syöty, pöytä korjattu, vuoteet tehty. Auno meni Kertun luokse, pukkasi ja virkkoi:
"Kerttu, nouse vuoteelle!… No nouse nyt!… Kun on jäykkä tuo käsi kuin puusta…"
Aunon kasvot vaalenivat, mutta heti sälähtivät punasiksi.
— Mutta voi, voi!
Auno peräytyi askeleen, pyörähti ja hätäsenraskaasti hengittäen rienti uunilta pärettä ottamaan ja kasvot lainehtivat outoja väreitä.
Vapun silmät seurasivat Aunon liikkeitä, kysyi:
"Mikä on?"
Saara: "Herra siunatkoon!"
Auno sytytti päreen ja rienti Kertun luo. Kaikki usahtivat perässä.
Auno vei tulen Kertun kasvojen luo. Silloin lentivät kasvot vaaleiksi ja huutaen virkkoi:
"Kuollut on!"
Reeta kiirehti lähemmä.
— Kuollut?… Kerttuko kuollut? Hyvä Jumala siunatkoon! Kuollut!…
Voi, voi!… Puistellaan, ehkä tulisi henki. Voi, voi!
Auno: "Puistellaan koetteeksi."
Tahvo tarttui syliksi Kerttuun ja varmasti virkkoi: "Tönkkö ja kylmä on jo. Ei ole eläjäksi hänestä."
Reeta kohti kulkkuaan parahti:
"Kuollut Kerttu! Voi, voi!"
Auno tarttui Reetaan syliksi virkkoi:
"Älä paru, rakas sisko! Ei se sillä tule takaisin."
Reeta riuhtasi itsensä irti Aunosta, meni syliksi Kerttuun ja parkui:
"Älä kuole, vielä rakas Kerttu! Älä kuole! Älä kuole!"
Vappu syleili Reetaa.
— Älä nyt niin! Hallitse toki itseäsi!… No, no. Reeta, Reeta! Ei se auta mitään vaikka kuinka valittaisi. No hiljene nyt!…
Sitä ei Reeta kuullut, parkui vaan ja riuhtoi Kerttua ja huuti:
"Älä kuole!"
Parkuen itkivät toisetkin…, Kohta kuitenkin hiljenivät.
Jo hiljeni Reetakin ja kyynelsilmin ja tuhkien kaikki seisoivat Kertun ympärillä… Mutta hetken perästä Vappu pyyhki kasvojaan ja virkkoi:
"Siskot, siskot, mitäpä itketään… Kiitetään Ju… malaa…"
Raskas huokaus puhkesi Aunolta, uudestaan tulvahtivat silmät, mutta sormensa liitti ristiin ja lankesi Kertun viereen maahan ja alkoi ääneen rukoilla. Siihen lankesivat toisetkin siskot. Mutta Tahvo ja Olli-Pekka siirtyivät pöydän päähän penkille, istuivat mykkinä allapäin ja kasvot hieman värähtelevät. — — —