XLIII.
Reeta ei enempi lähtenyt enää Pahtajärvelle, vaan haki lehmänsä ja kaiken elämisensä Pietolaan. Mutta raskasta mieltä hän kantoi kauan ja Kertusta hän tahtoi puhua. Kun sai kylliksen Kertusta jaaritella, niin hänen kyyneleensä vähenivät ja elämänsä näytti keveämmältä.
Kirkossa kulki nyt Reeta joka Sunnuntai. Niimpä talvellakin ja Lauantai-aamuna päivän hämärässä nähtiin Reeta kaksisauvassa hiihtovan kirkolle päin pieni tuohikontti selässään, sarkapäällyksinen turkki päällään ja töppöset jalassaan. Saarnastuolin kohdalla oli se penkki, jossa hän aina istui penkinkorvassa. Turha vaiva oli häntä siitä käskeä paremmaksi ja yhtä turhaa oli häntä estää siihen menemästä. Maanantaina vasta se Reeta talvisaikana palasi kirkosta, mutta palatessaan hän koki ison joukon linnunpyydyksiä. Usein hän tuoden tuli kotiin, ja mieluinen hymy kasvoissaan hän heitti kirjavan takkansa riemusta hyppelevän lapsijoukon käsiin. — — —
Niin ajat eellehen menivät, eläjät menivät mukana. Kului vuotta kaksikymmentä. Saaralla oli jo toinen mies. Rekke se oli miehen nimi. Sillä oli kuusi lasta. Kalliojärven rannalla lähellä Pietolaa oli kaksi uutistaloa; pietolaisten sukulaisia niissä asui. Niissä oli kammassakin kymmenen lehmää, härkä, muutamia lampaita ja hevonen. Kontunsa saivat Reetan määräämältä tienoilta Pajusuolta ja perkkiomaaksi antoi Reeta niille avaran Parsikorven, jonka kerran Pahtajärven tulva lietytti heinämaaksi. Pahtajärvellä oli kaksi suurta taloa, enemmän kuin kuusikymmentä lypsylehmää kammassakin talossa, erittäin maa nouseva karja, lampaat ja hevoset. Toisessa oli Katri, toisessa Riikka emäntänä. Riikalla oli kaksitoista lasta, Katrilla kahdeksan. Riikalla oli kaksi miniää ja yksi vävy. Katrilla yksi miniä ja yksi vävy. Olipa vävy Vapullakin ja sillä kolme lasta. Vävyt lapsineen olivat kaikki kotona, mutta heillä oli jo talointeokset vesikatossa ensimmäinen parin sataa askelta Riikan talosta länteen päin ja toiset taasen samalla matkalla eteenpäin. Saara se asui Pietolassa juopon ja pahapäisen miehensä ja lastensa kanssa. Kaikki muut olivat Pahtajärvellä. Reeta ja Martta olivat Katrin talossa, mutta Vappu vävyineen ja Auno ne olivat Riikan kotona varsinaisesti, mutta auttelivat asioissa kumpaisessa talossa milloinkin parhaimmin tarvittiin. Talojen pellot olivat pitkin entisen järven rantaa kahtaalle päin. Etelän puolella noin kuusikymmentä askelta kartanoista oli murtoinen loivasti viettävä kangas, jossa tuolla täällä karhotti lakkapäinen aarniohonka, jonka hirrenhakkaajat rosoinsa ja suuruutensa tähden olivat jättäneet seisomaan. Pohjois- ja itäpuolella hieman kaarevana lepäsi Pahtajärven pohja aaltoilevana heinikkona, siinä enemmän kuin tuhannen lehmän kontu, jota Reetan lavalla suurimman osaa niittivät Lainion kyläläiset. Taloin puoleista laitaa aivan Katrin talon vieritse kulki kiiltävänä vyönä vienopyörteinen virtajuova, joka loivasti mutkitellen halkasi äkeän heinikon. Lännen ja luoteen puolella lojotti yhteisenä laitumena suuri Karpalosuo, jonka sakeassa heinikossa karjat polviaan myöten kaahlailivat ja kielellään kierrellen napsivat mehukkaimpia latvoja. Yli tuon Otavan Karpalosuon alangon lännen metsien yli näkyi Hyllyäiskeron muhkea laki ja Karhurovan selänteen korkein harja. Idässä noin viidentuhannen sylen päässä möllötti jyrkkärintainen Hirvaskero. Luoteen pilvien rajalla enemmän kuin puolentoista penikulman päässä sinisenä johotti monilakinen Luopiovaara. Sen jynkistä kalliorotkoista usein vielä Heinäkuussa valkeina kirjoina paistoi menneentalven hankinen lumi; mutta alempana sen painanteisilla liepeillä kasvoi huikea haapa ja rauduskoivun sekainen kuusikkoviita. Sen viileässä hämärässä kupelehtivat lukuisat koppelon ja pyyn poikueet ja jäniksen kyykkivät pojat kätkeytyivät kuhisevan hattuheinikon ja sanajalkojen suojasään katokseen. Etelän ja lounaan sivulta valtasi taivaanrannan Sainiokankaan mäntyinen selkä, jonka hitaasti kaltevan vietteen takaa tuskin puolikyljistään jaksoi nousta talvinen aurinko sen kuhmuiselle harjalle. Kaakon korpien helmassa tohisi moniputouksinen Lappakoski, jonka vaisu johina levisi lähisiin metsiin. Katrin talon vieressä seisoivat vielä ne kolme silvettoaihkia, joitten juuressa ennen kyhnötti Reetan ja Kertun asunto, entinen Pieton kalasauna. Näitten aihkien ympäri oli tehty kuorituista mäntypiduista ristikkoaituus ja rahit aitovierille ympäri aituusta. Kuten Pietolassakin rannalle männyn juureen, siihen kokoutuivat siskokset aina joutoaikoinaan muistelemaan elämänsä sattumuksia ja kertoilemaan nuoremmille kokemistaan matkojensa vaiheista ja toisinaan aina lukemaan ja laulamaan virsiä.
Niimpä tänäkin hetkenä Auno luki sitä vanhaa savustunutta Raamattua ja useimmat talojen perheistä olivat kuulemassa. Nyt oli poutainen Sunnuntain iltapäivä Heinäkuussa. Oli ollut pitkä pouta, sakea auer täytti ilman, että punasena vaan paistoi helteinen aurinko; mutta virkeästi leuhutteli etelän leppoinen tuuli ja välistä reuhautti sinne tänne Aunon kirjanlehtiä.
Mutta kenenkään huomaamatta sakeni ilma ja kuului hieno katkeamaton jyrinä.
Riikka kohotti päätään, katsahti ympärilleen, virkkoi:
"Mistä tässä savu haisee, kydössavu, semmoinen metsäsavu?"
Katri: "Sitähän minäkin tässä jo tunnustelen."
Vappu hyppäsi seisalleen, kädellään kuurroten auringon kiloa katsoi tuulen perälle. Kasvot hulmahtivat punasiksi ja virkkoi:
"Voi, voi, meitä! Tulessa on tuo kangas, katsokaa tuonne!"
Kaikki usahtivat aituuksesta ulos; säikähtynein kasvoin terottivat silmänsä etelän suunnalle.
Riikka: "Herra siunatkoon! Se on aivan rintanaan tuo kankaan selkä tulessa. Kuulkaa sitä jyrinää! Voi, voi! Tuommoinen marrokko tässä kankaalla aivan melkein huoneihin asti!… Hukassa olemme nyt."
Vappu: "Mikä herran tähden on kuitenkin tehtävä? Herra armahtakoon, aivan se tulee ihan likellä jo! Ja katsokaa miten yltyy tuo savu! Mikä on tehtävä?"
Katri parahti itkemään ja virkkoi:
"Toisen kerran aivan puhtaaksi! Voi, voi, hyvä Jumala!"
Lapset alkoivat parkua ja juoksentelivat sinne tänne.
Vappu: "Voi, voi! Mitä, rakas Auno on tehtävä?"
Auno: "Ei meitä hätä auta, ei mikään muu jos ei Jumala. Rakoillaan kuitenkin Jumalaa emmekä saa epäillä pelastumisestamme."
Auno laski Raamatun käsistään maahan, lankesi kasvoilleen sen päälle.
Anni virkkoi kiirusta:
"Ei ruveta tähän. Kuulkaa, täti, mennään muualle. Tahvo ja Olli-Pekka näkevät meidät; ne ovat vihaiset. Kuulkaa, Auno, mennään tuonne kehikkoon, jossa ennenkin…"
Auno ei näkynyt kuuntelevan Annin puhetta, oli vaan liikahtamatta paikoillaan. Siihen lankesivat Vappu, Anni ja Marttakin.
Matta samassa kuului kartanolta Tahvon kiljunta:
"Metsä palaa! Sammuttamaan! Jokainen sammuttamaan? Sammuttamaan!"
Sinne rientivät kaikki pienet ja suuret, nuoret ja vanhat. Sinne rienti Olli-Pekkakin, mutta tapasi kentällä Aunon, Vapun, Martan ja Annin, niin poikasi jalkaa ja ärjäsi.
— Sukkelaan tulen sammutukseen!
Polkasi jalkaa lujemmasti ja sävähti: "Tokko pe—leet kohoatte!"
Silloin tarttui Vappua käsivarteen ja reuhautti kappaleen matkaa kentälle ja irvellä ikenin puhisten rupesi tavottamaan Marttaa, mutta Martta hyppäsi jaloilleen. Samoin teki Annikin, mutta Auno pysyi paikallaan. Hampaitaan kirauttaen tarttui Olli-Pekka Aunon olkapäähän, repäsi ylös ja mukiloi nyrkin kanssa korvalle ja hartioihin ja kirkuen ja äheltäen virkkoi:
"Sinä pe—leen pahennus, vai tähän sinä laittausit! Totteletko sinä minua toisen kerran, hähhäh!… Käveletkö tuonne vai mitä, häh!"
Auno polvillaan maassa painoi korvallistaan, kyynel herahti silmästä, katsoi maahan ja huulet liikkuivat.
Olli-Pekka poistui ja pauhaten rienti tulen sammutukseen. Mutta Auno, Vappu, Anni ja Martta jäivät paikoilleen ja lankesivat maahan kasvoilleen entisiin sijoihinsa.
Tuli pääsi kotirinteelle, jossa oli kymmenvuotinen hirsien latvusmurta ja kanervainen katajikkosekainen kangas. Silloin alkoi rytistä, että maa tärisi ja hurjina reuhtoilivat punaset liekit ja tuulen vauhdilla rientivät taloja kohti. Synkässä savupilvessä lehviään puistellen seisoivat aarniohongat, kun juuria huuhtelivat jyrisevät liekit.
Surkeasti parkuen rienti väki takaisin kotiinsa. Mutta kun liekkien hirvittävä rintuus läheni jo aivan likelle ja tuuli lennätti palavia kerkkiä, jotka leimuten putoilivat maahan ja siellä täällä edessä ja takana palaa liekottelivat kuivalla kentällä, niin äitit koppoivat lapsensa syliinsä ja kauhein kasvoin huulen hoilaten juoksivat rantaan. Vanhemmat lapset parkuen rientivät perässä. Rannasta menivät veneillä yli joen. Huutaen, voivotellen ja käsillään kasvojaan peitellen ja ruumistaan tuskaisesti väännellen seisoivat yhdessä ryhmässä. Lapset puristuivat syliksi äiteihinsä ja siinä huutaen itkivät ja voivottelivat. Mutta miehet ja muut aikuiset ihmiset kantoivat vaatteita ja kaikkia talon tavaroita joen partaalle ja puolipyörryksissä itkien ja parkuen juoksentelivat sinne ja tänne läkähdyttävässä savussa. Tahvon ja Olli-Pekan komentavia kiljumisia kuului ehtimiseen. Silloin tällöin akkunat rämähtelivät helisten maahan, kun Tahvo ja Olli-Pekka löivät ulos, että niistä tavaroita työntäisivät pihalle. Toiset kantoivat niitä joen partaalle tulta pakoon.
Mutta silloin hyppäsi Auno, otti Raamatun kainaloonsa ja sanoi:
"Noustaan pois. Voi, kun särkevät huoneet!"
Sen sanottuaan rienti Riikan talolle, jossa Tahvo ja Olli-Pekka liikkuivat ja kättään puistaen huuti:
"Ette saa särkeä huoneita! Ette saa särkeä! Hyvät ihmiset, ette saa särkeä!"
Silloin Olli-Pekka auki olevasta akkunasta viskasi ämpärillä Aunoa ja ärjäsi:
"Tuletko, pe—leen kekäle meitä opettamaan! Kanna pois noita tahi…"
Auno ei osannut savun seassa varoa; ämpärin uurre sattui kulmaan, että tuli suuri haava ja verta tulla porhosi oistonaan.
Auno heitti Raamattunsa maahan, kiskasi kaulastaan huivin ja sitoi sen ympäri päästään. Mutta samassa kuului Vapun ääni savun seasta:
"Katto palaa! Voi, katto palaa!"
Auno kiirehti sinne, juosta kapasi tikapuita myöten katolle. Kolmessa kohti katossa oli hatunlaajuiset pilkat, jotka savua pulputen palaa lieskottelivat ja tuuli heilutteli mustanpunasia liekkiä sinne tänne. Silloin Auno repäsi hameen päältään ja sillä roiskutti tuohikatossa liekuttavia liekkejä. Ne tukehtuivat silmänräpäyksessä. Katrin talon katolla näkyi samallaisia savutuppaita, mutta siellä jo oli Vappu huiskuttamassa hameellaan ja parkuen huuti:
"Auno, Auno! Tule Auno kulta! Auno kulta! En pääse pois! Palan, Auno kulta!"
Silloin Auno juosten laskeusi katolta ja samassa holpasi toiselle katolle, jossa Vappu oli. Tikapuiden kohdalta rotisten paloi katto ja korvissa hulmahtelivat hurjat liekit. Mutta Auno rupesi voimiensa takaa huhmomaan villaisella hameellaan. Silloin liekit rupesivat masentumaan. Samassa kuului ukkosen jyräys ja silmänräpäyksessä tiemahti tuuli pilven päälle, käänti savun ja liekit takaisit kankaalle päin.
Vappu ja Auno puristivat kätensä ristiin ja kuin yhdestä suusta huutaen virkkoivat:
"Kiitos Jumalalle! Kiitos Jumalalle!"
Vapun rinta kuohahti ja suuri kyyneltulva purkautui kasvoille; mutta kyyneleistä silmiään rapistellen sammutteli viimeiset kytevät kohdat ja laskeutui maahan.
Maahan rienti Aunokin. Kaikki seisoivat puhtaassa selvässä ilmassa kuin puusta pudonneina katsellen ihmeellistä pelastustaan. Riikan ja Katrin kasvoissa näkyi syvä mielenliikutus ja käsillään rintojaan pidellen hyrskivät valtavaa itkua. Riikan huokauksissa kuuluivat sanat:
"Hyvä Jumala… Hyvä Jumala."
Mutta murrokossa jyrisi vielä tuli, että maa tärisi ja honkien latvain tasalle reuhuilivat irtonaiset liekit.
Auno pani hameen päälleen, kävi Raamattunsa ja meni aihkien juureen siihen pieneen aituukseen; pani Raamattunsa penkille ja virkkoi:
"Lähdetään katsomaan tuota tulta."
Auno lähti kävelemään. Toisetkin rientivät perään. Mutta ukkonen jyrähti likempänä; aurinko oli jo pilveä takana. Kohisten likeni mehevä sade, jonka suuret vesiherneet suhisivat kuumassa porossa. Jyrähti taasen ja sade kiihtyi, että kenttä ropisi ja mustiksi tummuivat hohtavat kekäleet, ja murtojen riehuvat liekit hupenivat valkeaan savun kitkuun.
Silloin juosten rientivät kaikki Riikan kotiin. Siellä suuressa pirtissä punastunein kasvoin ja pyörein silmin hälisivät ihmeellisestä tapauksesta. Sinne tuli Aunokin, mutta kulmastaan juoksi vielä veri ja valui pitkin kasvoja ja paitakin oli aivan veren vallassa.
Katri säikähti, virkkoi:
"No herra ihme! Mikä Aunolla, verissä kuin karhun repimä?"
Riikka: "No mikä todellakin? Hyvänen aika!"
Auno päästeli huivia pois, virkkoi:
"Ei mikään; loukkasin vähän. Mutta minkälainen siinä on se haava?"
Vappu rienti katsomaan.
— Voi, voi, miten suuri palkeenkieli lähtenyt! Mutta mitä siihen pannaan? Voi, voi sentään, aivanhan kuiviin juoksee!
Riikka: "Taula se parasta on."
Uuninkorvalta koppasi tulukset, otti paksun taulalevyn, pani sen haavan päälle ja sitoi huivilla lujaan, virkkoi:
"No kyllä se nyt tukehtuu."
Tahvo ja Olli-Pekka ne puhumattomina ja seljin toisiin katselivat särjetystä ikkunasta kankaan liepeellä höyryäviä kekäleitä ja pakenevaa sadepilveä, joka savenharmaana usmana kohisten kulkeutui halki metsien ja jätti jälkeensä tyynen poutaisen ilman.
Olli-Pekan kasvot olivat jäykkinä, mutta syvässä värähtelivät kuumat veret. Tietämättään puhkesi syvä huokaus ja ketään katsomatta meni ulos. Kiirein askelin hän rienti metsään. Silmät rävähtämättä katsoi maahan ja käveli Karpalosuon sivua kankaan lievettä. Erään korpinotkelman laidassa, jossa tuhannet kuuset hämärtivät ilman, istahti hän kuusen kengälle ja virkkoi:
"Voi, voi sentään!… Ilman Aunoa olisi palanut… Voi, voi, kun ei olisi sitä tullut!…"
Suuret kyyneleet ilmautuivat kasvoille ja viimein taasen kuului:
"Voi, voi mitä tein!…"
Vappu katsahteli ympärilleen, virkkoi:
"Mutta missä Reeta?"
Katselivat muutkin ympärilleen, mutta ei näkynyt.
Riikka: "Missä tosiaankin on Reeta?"
Auno; "Lähdetäämpä katselemaan ulkoa."
Auno ja useita muitakin talon väkeä lähti katselemaan. Auno meni kankaalle päin; mutta seisahti ja kuunteli tarkkaan.
— Tuolta kuuluu Reetan ääni tuolta Raatesuolta päin.
Sinne lähtivät suhittamaan.
Reeta oli kuusen juuressa kasvoillaan, väänteli ruumistaan ja puristeli kasvojaan, huutaen itki ja voivotteli, Auno juoksi syliksi Reetaan.
— No Reeta, Reeta, mitä sinä houraat! Ei ole hätää, ei ole mitään palanut! Kaikki on hyvin. Kiitos Jumalalle!
Reeta itku kurkussa melkein parahtaen virkkoi: "Vappu paloi!"
Vappu: "Voi Reeta rakas, tässähän olen! Kiitos Jumalalle!"
Sen sanottuaan Vappu tarttui Reetaan syliksi ja nosti seisalleen.
"No Reeta kulta ei meiltä ole palanut mitään, ei ihan mitään! Ole nyt rauhassa. Ole aivan huoletta!"
Reeta vähän rauhoittui, pyyhki silmiään ja nikotellen virkkoi:
"Hyvä, hyvä, kunhan et sinä palanut."
Mutta sen sanottuaan taasen kurtistuivat Reetan kasvot, kyyneleet tulvahtivat kasvoille, rinta pullistui ja parahtaen virkkoi:
"Kun toisen kerran piti nähdä!"
Auno tarttui syliksi.
— No usko nyt meitä, ettei ole palanut mitään.
Reeta: "En usko, paloihan meillä jo katot. Voi, voi! Kun toisen kerran jäimme kuin linnun pojat. Voi, voi!"
Auno: "Lähdetään katsomaan."
Auno ja Vappu tarttuivat Reetaan ja toinen toisesta käsipuolesta taluttivat kotiin päin ja seisahtuivat kankaan liepeelle, johon jo näkyivät kaikki talot.
Vappu: "Katsoppa nyt, eivätkö ole talot paikoillaan."
Reeta katsahti kotiin päin, pyyhkäsi silmiään, katsoi taasen ja suuriksi levisivät harmaat silmät. Sormellaan osotellen luki hän kaikki talot; sitte katsahti niitten kolmen aihkin latvoihin ja rinta hytkähti.
— Hyvä Jumala, ei nuokaan aihkit!
Sen enempi ei Reeta puhunut. Kyyneleet alkoivat juosta pitkin tuhranneita kasvoja ja rinta hytkähteli. Hetken perästä virkkoi:
"No hyvä Jumala sentään, kun ei Rekke saanut tehdä niinkuin aikoi!"
Riikka: "Rekkekö? Luuletko, että Rekke olisi syypää tähän?"
Reeta: "Tuossa minun luonani kävi äsken, sanoi sytyttäneensä siitä
hyvästä, kun pakenimme tänne, emme olleet kaikki paitsi Tahvon ja
Olli-Pekan joukkoa Pietolassa, emmekä antaneet olla hänen isäntänä ja
Saaran emäntänä."
Riikan silmät leimahtivat.
— Minulle oli jo kuin sanottua, että sen se on hyvää työtä.
Auno: "Kiitos Jumalalle! Nythän näette, voipiko vihamies tehdä mitään, jos turvaa Jumalaan."
Auno liitti kätensä ristiin, käänti silmänsä korkeuteen. Samoin Vappu ja. Anni. Kyyneleet vierähtivät kasvoille ja huulet liikkuivat. Äänettöminä seisoivat toisetkin sen hetken.
Riikka: "Mutta mitä se muuta sanoi?"
Reeta: "Minä kun sanoin talojen palavan, niin hypähti ilosta ja sanoi, että 'kutti pe—leet!' Nyt minä menen Reponiemelle ja juon kolme päivää siitä ilosta."
Katri: "Vaan jos minä sanon Tahvolle, niin selkäänsä ottaa, sen uskon."
Auno: "Et saa sanoa. Emme saa pahaa pahalla kostaa."
Vappu: "Mutta lähdetäänpä katsomaan, mistä se on sytyttänyt."
Katri: "Lähdetään vaan, katsellaan lystikseen."
Sinne halki palon lähti koko joukko mennä jytistämään, mutta Auno tuumaili mennessään, että "tämä koko palo täytyy hommata rukiiksi. Katsokaahan tuota paloa ja tuota multaa tällä lantamaita. Ei mikään kasva ruista, jos ei tuo tuommoinen metsän pohja."
Vappu: "Ja kymmeniä vuosia hautunut tuommoisen murron alla. No tuhmathan lienevätkin, jos eivät laittane touoksi."
Riikka: "Kyllä minä hommaan. Eihän vihallaankaan toki ole laittamatta touoksi. Siitähän Rekkekin näkee, että tyhjään laukesi vaikka kohti kohotti."
Riikan vävy: "Mitä siinä on tuumaamista. Aletaan vaan huomenna rovita ja kassaroida noita puun tikkeloita pois. Nuo suuret hongat saattavat seista touon keskelläkin. Toiset kun rupeavat siivoamaan, niin toiset rupeavat jäljestä kyntämään. Sitte kylvön-aikana kylvetään ja karhitaan vaan siemen."
Auno: "Niin tehdään. Ruvetaan vaan!"
Riikka: "Siinä ei ole sen pitempää. Ei muuta kuin huomenna asiaan käsiksi. Muutamat rovihtemaan, toiset kyntämään ja muutamat aidan panoon, niin tulevan sunnuntain aikana on huuhta siementä odottamassa, ja silloimpa tarvitaankin päästä heinäntekoon."
Reeta istui mättäällä. Mutkikkaina raitoina näkyivät vielä kyynelten jälet, mutta tyyntyneet olivat kasvot ja vakavasti hän katseli asuintalonsa kattoa, jossa oli suuria laatareita syvälle palaneita kohtia. Siihen likenivät Auno, Vappu, Riikka, Anni, Martta ja Katri. Reeta katsahti Vappuun ja virkkoi:
"Mikä todellakin sinut pelasti tuolta katolta? Minä kun katsoin, niin liekit jo löivät yli pääsi. Silloin sinä huusit: Auno, Auno, en pääse pois!… Se vihlasi minua kuin puukolla, pani sydäntäni pahasti ja hurmasi päätäni, että pyörtyä olin. En voinut enää katsoa, vaan juoksin tuonne metsään… Voi, voi, sitä tuskaa!… Niin, miten sinä pelastuit?"
Vappu: "Enhän minä tiedä itsekkään, miten minä pelastuin; huhmoin vaan hameellani minkä kerkesin."
Aunon kasvoissa näkyi mielenliikutuksen väreitä ja hän alkoi matalasti kertoa:
"Minä nousin tikapuita katolle, niin juuri tuossa tikapuiden kohdassa katto reuhusi tulessa ja tervamustan savun kanssa liekit löivät ympäri korvia, että tukka kärähteli. Mutta kun Vapun ääni kuului liekkien takaa, niin minä sanoin itselleni, että yhteen kuolen tai yhdessä pelastun. Menin liekkien keskeen ja hameellani rupesin roikuttamaan minkä kerkesin…"
Aunon puhe katkesi, nielasi tyhjän nielauksen ja jatkoi:
"Niin, tuohessahan on irtanainen tuli, mihin kohti löin, niin siitä sammui ja en tiennytkään, kun liekit vähenivät ympärilläni. Jouduin Vapun luo; rostin siinä Vapulle avuksi. Heti huomasin harjalla tuon tuokimmaisen pilkan olevan tulessa. Hyppäsin sinne, löin parin kertaa hameellani. Samassa jyrähti ukkonen, tuuli puhalti toisaalta ja käänti savun tännepäin. Silloin huusimme: 'Kiitos Jumalan!' Mutta kun tuuli vei savun kaikki pois, niin ikäänkuin löysin itseni seisomasta paljaalta katolta. Silloin vasta huomasin, että olin juuri tuossa räystään nurkalla… Voi, voi sentään! Samassa havaitsin ylläni tämän verisen paitani, veriset käteni ja kuuma veri roiki kalvoisilleni. Silloin jylähti pahasti, hurmasi päätäni ja tuntui kuin rupeaisin kaatumaan syvyyteen. En muuta kerennyt, sanoin vaan että auta Ju…! Niin samassa jouduin kontalleni katolle enkä muistakkaan miten lienen tullut alas. Mutta heti toimisin. Rinnastani kuohahti sanomaton ilo; en tiennyt mitä tein. Kiitin vaan Jumalaa, että sulaa olin siihen paikkaan… En ole vielä milloinkaan niin aivan kädestä vetäen tuntenut Jumalan apua, kun nyt tuossa. Kiitos, kiitos Jumalalle!…"
Toiset tulla haluttivat sieltä palon synnyn katsomasta, Riikan viisitoista vuotias tyttö kertoi:
"Aivan se on sytyttämällä sytytetty. Tuolta harjunselännettä kulkee muuan pieni karjanpolku, niin sen vieriin on viskottu palavia tuohikäppyröitä. Aivan näkee, kun siellä täällä on karreksi palaneita tuohikäppyröitä ihan haamullaan ja siitä on lähtenyt leviämään myötätuuleen. Vähän matkan päässä ovat yhtyneet toisiinsa, josta sitte on lähtenyt rintanaan kahnistamaan."
Riikka katsoi kotiin päin, virkkoi:
"Lehmät jo pemistelevät kellojaan kotona. Menkääpäs tytöt laittamaan suitsuja…"
Juoksulla lähtivät tytöt suitsun tekoon ja kotiin lähtivät kaikki muutkin.
Yö oli, kun Olli-Pekka yhä istui kuusen kengällä ja huokausten seasta kuuluivat sanat:
"Voi, voi mitä tein!… En voi näyttäytyäkkään hänelle… Puhun siitä kuitenkin Riikalle…"
Sen sanottuaan hän nousi ja allapäin käyskeli kotiinsa — — —
Huomenaamuna lähti väki palorovihtuun. Nokisina työskenteli Pahtajärven rahvas palaneella harjun vietteellä, laitellen sitä yhteiseksi kylvömaaksi. Kolmannen päivän iltapuolella Saara juoksunhypäkässä kädet edestakaisin huiskaen, tukka karhallaan tulla haarotti sinne palolle, kasvot tulehtuneina ja silmät tavattoman suurina. Seisahti Aunon luokse ja huohottaen virkkoi:
"Voi, Auno kulta! Rekke on kipeä ja kutsui sinua. Voi, voi kuitenkin!
Lähde sinä nyt sinne!"
Aunon kasvot leimahtivat, suoristi itsensä.
— Onko se Reponiemellä?
Saara: "Siellähän se on. Sunnuntai-iltana oli sinne mennyt ja olivat vähän ryyppineet sen talon Jussin kanssa. Voi, voi, lähde nyt, Auno kulta!"
Auno: "Mitä minusta sinne; humalassahan se on."
Saaralta parahti itku ja itkun purkauksen seasta sanoi:
"Se on tuskassa… Ei se elä kauan… Sanoo tehneensä… Voi, voi lähde nyt, se aivan kohta kuolee ja sanoo joutuvansa helvettiin… Voi, voi lähde nyt!"
Aunon kasvot kirkastuivat, mietti vähä, kääntyi sitte Saaraan ja virkkoi:
"Juokse nyt ja vie minulta semmoinen neuvo, että ei Jumala tahdo syntisen kuolemaa. Jos kääntyy Jumalaan, niin hän saa elää… Minä rukoilen hänen puolestaan ja tulen sitte, kuu pesen itseni ja panen puhtaammat vaatteet päälleni… Mene nyt, kyllä minä tulen."
Saara lähti helmat kourissa juosta haihottamaan takaisin. Auno lähti kotiin, pesi noesta itsensä, muutti vaatteet päälleen ja lähti Raamattu kainalossa astumaan ja kasvoissa lienteä loimo — — —
* * * * *
Vuoden perästä enemmän kuin kuuden tynnyrin kylvö kuhotti ruista kuin hankea siinä kotirinteellä, joka ryöhyten lainehti kesän liepeässä tuulessa. Tuolla täällä laineiden keskellä seisoi kiertävine rosoineen alastomia honkia, jotka lehvättömine oksineen kurjasti ojentelivat ikäänkuin kättä tarjoten toisilleen, muistuttaen sitä viime kesäistä kamalaa paloa. Mutta kului vuosia kymmenen. Silloin ei enää näkynyt honkia, vaan muheat peltosarat lojottivat laidasta laitaan yli tuon valtaisen aukean ja vieläkin etemmäksi, aina tuonne lakean Raatesuon tarvasmännikköiseen rantaan. Nyt eivät enää Lainion kyläläiset niittäneetkään Pahtajärven heinikkoa.
Olipa jo toisella puolen Pahtajärvenkin neljä uutistaloa, jotka hohtavine tuohikattoineen ja päivän paahtamine ruskeine seinineen ja valkeapuitteisine ikkunoineen seisoa kepottivat pienoisien viljapeltoinsa keskellä tuon valtaisen luhtaniityn päivänkaltevalla rannalla. Niissä asui perheineen Katrin kaksi nuorempia poikia ja Riikan kaksi nuorempia vävyjä. Lehmien pulppuilevien suitsujen vaiheilta kuului lasten kimeä räihinä. Vähän pyylevämmät poikanulikat erosivat omiin joukkoihinsa. Useinpa nähtiin noiden poika palkeroiden parveilevan puolelle ja toiselle Pahtajärven heinäistä laksoa. Kokoutuipa aina taon taostakin multajalkainen vilisevä joukko kankaan jäkäläiselle pielukselle, niin huristen lenteli silloin valkea kirppa tai korkealle ilmaan ponnahteli jänenkääpäinen tervatta koppi. Hienoksi murtui jaloissa harmaa jäkälä ja vilpotellen levisi virkeä kaiku kesä-illan tyyniin metsiin.
Niin viettivät pojat lapsuutensa suruttomia päiviä harmetessa kolmannen polven. Mutta kokoutuipa joskus vanha polvikin yhteiselle aterialle. Niimpä nytkin eräänä Heinäkään Sunnuntaipäivänä siskokset kotoutuivat Riikan lehditettyyn pirttiin viettämään yhteistä lakkatalkoota, kuten sitä Vappu nimitti. Olipa joukossa Ahtolan hopeahapsinen muorikin, entinen tyttöin paras auttaja. Vuosikymmenien perästä hän vielä tahtoi elävin silmin nähdä noita Pietolan entisiä siskoksia.
Taloin nuorempi polvi oli jo kukon laululta lähtenyt lakkaan suuren Raatesuon vaivaiskoivu-rämeisille laiteille, mutta nyt vasta auringon kohotessa puolen rintaan helmat ja lahkeet märkinä hohtavin kasvoin palasivat kotiin. Käsivarsilla oli kannannaiset tuohiropeet täynnä saaria keltaisenkuulakoita sakeassa mehussa hyllyviä lakkoja. Pöydälle laskivat ne tuonnoksensa ja enemmän kuin kaksikymmentä semmoista astiaa johotti nyt lakkoja pitkällä hohtavanvalkealla pirtin pöydällä.
Siihen pöydän ympärille kokoutuivat nyt siskokset yhteiselle lakka-atrialle. Iloisesti haastelivat he menneistä päivistä ja kolmikannalla vinttailivat lakkoja. Mutta hitaasti huoppenivat nuo lujaan sulloutuneet lakka-astiat. Levähtivät ja kävelivät aina väliin muut, mutta Reeta se harvasteesen nosteli yhdellä istumella ja tuumaili:
"Saattaahan näitä syödä niin kauan kuin tahtoo."
Saara katsoi akkunasta ulos, virkkoi:
"On paras kirkon aika… Kirkossa ne ovat miehet; siellä se on Rekkekin… Kyllä se oli koko asia, kun se tuli heränneeksi… Ei ne ole yhtäällä onnen-ohjat. Minäkin osaltani, vaikka en ole laajoja tarhoja tehnyt, vaan kyllä olen viisi nähnyt, kuusi kuullut, seitsentä käsin pidellyt."
Ahtolan muori: "Taisihan se tämä nykyinen isäntä ensi aikoinaan ohjakset kantoon sitoa. Mutta nythän se on mies kuin mies."
Saara: "Ihan sitte myöten kun Rekke tuli heräykseen, niin se on ollut kuin toinen mies. Koko elämä käänti toisen kylkensä, valkeni kuin päivä."
Riikka tuumasi verkalleen.
— Vastapa meidänkin koti on oikein kodilta tuntunut sitte, kun
Olli-Pekka laittoi körttiröijyn.
Riikka katsahti akkunasta ulos ja jatkoi:
"Tuon rinteen palo tässä vuosikymmenen takaperin se tuotti sen siunauksen. Silloin ne tulivat Olli-Pekka ja Rekkekin heräykseen."
Auno oli jo heittänyt lakan syönnin, ei paljo välittänyt puheista; istui vaan kirja vasun vieressä penkillä. Vakavina olivat kurttuiset kasvot, katseli Raamattuaan ja hiljakseen virkkoi:
"Jospa olisimme kaikki oikeita heränneitä… Jospa olisimme."
Reeta ei näkynyt kuulevan Aunon sanaa; mulautti vaan toisiin syrjäsilmäyksen ja tympeästi virkkoi:
"Niistä miehistään niillä on aina puhetta. Miehet kuin miehet."
Lupsautti silmiään ja nosteli lakkoja huulelleen, joka aina uskollisesti työntyi pitkälle lipille vastaan ottamaan näppien tuonnosta.
Pohjassa kopisivat jo Reetan näpit, harosteli vielä ropeen pohjalla heiluvasta mehusta lakan sokareita, kallisti rovetta, katsahti siihen ja virkkoi:
"Juokoot lapset tuon mehun."
Imeskeli vielä näppiään ja kohosi pois pöydästä; siirtyi periakkunan poskeen istumaan. Kahden käden siirti kaulalle riippuvat valkeat hapenensa korvainsa taakse ja aikansa kuluksi alkoi soudatella Riikan miniän kuusiviikkoista lasta.
Kaikki muutkin näkyivät jo saaneen lakoista kyliänsä. Tyyninä he istuivat mikä missäkin penkillä ja jakkaroilla. Näytti kuin olisivat puheet loppuneet. Ainoastaan lapset piehtaroivat lehditetyllä lattialla.
Riikka se kokoili lakkaropeet latvapäähän pöytään yhteen kinkoon ja metson siivellä pyyhki pöydältä kaikki roskat. Pani metson siivet orteen, istahti penkille, otti miniältään rengassilmäisen pienokaisen ja hymyillen virkkoi:
"Tuleppas minulle, sinä äitin tupikki. Kuule sinä kullan solki, mitä sinä nyt töpötät niin totisena suu mytyssä ja silmät pyöreinä kuin suitsirenkaat. Noilla suurilla sinisillä silmilläsi vaan katselet etkä tiedä mitä katselet, ja harostelet noilla pienillä käsilläsi. Niin sinä katselet siinä. Et tiedä paljo tälle ilmalle. Ethän tiedä mitä näet ennenkuin olet niin lopussa kuin olet alussa. Mitä sanot silloin, kun on pääsi niin valkea kuin tuon Reetan ja tuon muorin."
Katri: "Onni se on ihmisen perimies. Eihän kaikilla ole yhtäkaikki."
Ahtolan muori istui penkillä selkänsä nojaten seinää vasten ja löyhällä riippui leukapielissä kurttuinen nahka. Käänti vallatonna riippuvia valkeita hapsiaan korvainsa taakse ja virkkoi:
"Joka kovan kokee, se pehmeän perästä löytää, sanotaan, ja tosi onkin. Kyllä tekin sen tiedätte… Ei suotta sanota, että tikka on kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi."
Vappu: "Kyllä todellakin kaikilla ei ole yhtäkaikki. Toiset menevät elämän halki kuin veneellä, mutta toiset saavat mennä uimalla."
Katri: "Me juuri olemme niitä uimamiehiä."
Riikka: "Kyllä sitä on saatu soutaa jos huovatakkin ennenkuin on tänne päästy. Mutta perillä tuota kohta oltanee, kun harmaita kasvavat korvukset ja kolmas polvi jo tuossa pyrkii korvan tasalle. Ei muuta kuin hyvä kaikki, hyvä kaikki!"
Reeta kohotti valkeata päätään ja virkkoi:
"Tähämpä häntä on päästy ja hyvä kaikki. Monta on rankempaa."
Painoi kämmenensä korvalliseensa, katseli kehtoon nukkuvaa lasta ja alas riippuvissa kurttuisissa kasvoissa kuvastui tyyni rauha.
Auno nosti kirjavasun pöydälle, virkkoi:
Hyvin on kaikki, hyvin on kaikki. Kiitos Jumalalle!
Otti Raamattunsa, aukasi sen, pani jalkaa vasten nojalleen, vilkasi silmillään huoneen väkeä ja rupesi lukemaan, että "joka korkeimman turvissa istuu ja kaikkivaltijaan varjossa oleskelee j.n.e."
Kaikki asettuivat tyyneen: kädet helmoissa istuivat ja kuuntelivat Aunon lukua. Kasvoissa näkyi mieluinen tyytymys ja herttaisesti paistoi puolipäivän aurinko.