Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

XVI.

Oli umetto päivä Joulukuussa Marraskuun rajalla. Sillan tasalla oli uunin teos Pietolan uudessa pirtissä. Tytöt asettelivat suurimpia ja laajimpia kiviä pohjakettaan.

Koivukankaan ukko se istui pölkyllä, turkinkaulus oli pystyssä ja vanha näätäreuhka suojeli paljasta päätä. Turkin raosta näkyi kurttuinen kaula, ja varatonna riippui tuomivartinen pahkapiippu hampaattomissa huulissa. Korkea kyömänenä seisoi ylähuulen tasalla ja kaitaiset kureiset kasvot peittyivät valkeaan partaan. Käsissä oli hänellä melkein sylenpituinen suoraksi höylätty särmikäs keppi, jonka nurkissa oli muutamia koloja. Niitä se ukko piteli miettivän näköisenä laihoilla, vapisevilla näpillään, osotteli uunin pohjaa ja virkkoi:

"Niin tuohon… Tuohon ainakin se on pirtin uunin vetoreiän leveys ja tuohon korkeus. Siitä se sopii hölkäisemään."

Seisalleen nousi ukko. Vahvat sarkahousujen lahkeet olivat irtaallaan paulakenkäin päällä maatavetona, jäykkänä kömötti kohmea turkki koukkuun rytistyneellä pitkällä vartalolla.

Hän astui askelen, kuuristui verkalleen, mitteli kepillään uunin teosta kaikilta sivuilta, virkkoi:

"Sisnoin… Nyt tässä täytyy tietää mitä tästä tehdään… Sisnoin."

Mittakepillään ukko piirteli uunin sijaa osiksi ja miettiväisenä puheli:

"Tähän tulee takka… tähän liesi… tähän ja tähän vetoreikä… tämä jää pesäksi… sisnoin sisnoin… Tuo kivi pannaan tähän nurkkaan sisnoin… tuo sitten."

Osoitti kiveä lattialle.

Kerttu otti kiven, nosti ukon osoittamaan paikkaan, käänteli siinä.

"Mutta ei tämä käy tähän; on tuo laita tuommoinen lieppu,"

Ukko: "Kyllä se käypi, sisnoin."

Piirti kepillään kiven laitaa.

"Tuosta vasaralla tuo laita pois."

Otti vasaran ja kankeasti taksautteli kiveä.

"Ka näin… Ka näin tällä tavalla… Sisnoin."

Kerttu hymyellen katseli ukkoa, kun se vasaralla taksautteli kiven laitaan ja sanoi:

"Oppineen on hyvä työtä tehdä; listii kuin naurista vaikka on kiveä."

Ukko: "Listittiin sitä aikoinaan. Mutta ei ole miehestä mennehestä eikä tuiki tullehesta, minkä minustakin… Toinen jalka on haudassa, toinen haudan partaalla… Sisnoin, nythän se siihen jo mukautuu… Lonkkaa vähän… Annappas tuo kiven liuska tänne, pannaan tuonne laidan alle, niin heittää se."

Kerttu: "Tämäkö?"

Ukko: "Se toinen. Ei se, tuo tuokimmainen. Ka se…"

Ukko sokrotti kiven liuskan sen pantavansa kiven alle. "Sisnoin, heittipään lekkumasta. Nyt vaan seosta alle…"

Pani lastalla savitahnosta kiven sijalle, pani kiven paikoilleen, koputti vasaralla, että tuli iholleen, virkkoi:

"Sisnoin, siinä se on yksi. Nyt asetetaan toinen nurkka. Katsotaan vaan, että tulee uuni seisomaan suoraan eikä kalhimmittain kuin pilantekijä."

Pani kiven toiselle nurkalle, mittasi kepillään ristiin.

"Sisnoin, siinä on toinen nurkka."

Okiasi suoraksi itsensä ja jatkoi: "Nyt tässä ei ole muuta silmänkirjaa kuin nämä sivut muurataan suoraan, aivan suoraan, ettei jää laiskan kohtia."

Auno otti kiven laatan, loiskautti uunin pohjalle.

"Tästäkö näin? Tuohan on ihan kuin tuosta."

Ukko kepillään koputti kiven nurkkaan.

"Sisnoin, tuo viiste nirskutetaan pois tuosta laidasta."

Auno lohkoi vasaralla kiven laitaa sen verran kuin ukko määräsi kepillään ja pani sijalleen.

Ukko: "Sanoi, savea alle vaan… Sisnoi… Hyvä on. Siitä se lähtee, kunhan tässä tievaillaan."

Auno: "Kun tässä päästäisiin alkuun, niin kyllä sitä sitte."

Sanna: "Kun sitä päästäisiin järkeensä, niin eihän tässä taasen ole kuin pidellään ja vedellään."

Ukko: "Kyllä työ tekijänsä neuvoo, kunhan tässä päästään matkalle."

Osoitti kepillään muurausta ja jatkoi: "Tähän vaan nyt näitä sivuja aletaan kutoa vaan."

Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu alkoivat asetella kiviä sijalleen. Ukko istahti pölkylle, pani keppinsä viereensä, täytti pahkapiippunsa, iski tulen taulaan, pani sen piippunsa päähän rouheiden sekaan ja alkoi imeä tuomista vartta. Syvään upposivat poskinahkat imiessä uhkeaa piippua ja niukasti tuikahteli sininen savu massahtaissa märkäin huulten.

Siten ne tytöt muurasivat uunia. Koivukankaan ukko se istui aamusta iltaan paikoilla ja anteli vapisevia määräyksiä.

* * * * *

Oli joulunaattoilta. Jouluolot olivat levällään puhtaalla lattialla. Honkainen pystyvalkea lieskotteli takassa Pietolan uudessa pirtissä. Koivukankaan ukko teki haloista lapinjakkaroita ympäri talon. Tytöt tekivät olista pehmikkeet niille jakkaroille ja niillä jakkaroilla istuivat herttaisen pystyvalkean iloisella paisteella ukkokin mielihyvällä veteli piippuaan ja katseli hulmuavaa tulta, johon piipun päästäkin verkalleen rientivät vaalakat savuhiulut. Muuta ääntä ei kuulanut kuin tulen hulmina vetotorvessa ja hiljainen kärinä ukon piipusta, kun se alkoi käydä pohjilleen. Pieto istui valon kälveessä ja lauhalla mielin silmäili hohtavia seiniä, joissa välkähteli pystyvalkean liekkivä valo.

Tyttöin silmät paloivat ja saunan löylyn tulehduttamat kasvot liekehtivät. Kaikilla näytti olevan virkkamista enemmän kuin koskaan ennen. Mutta eivät ne vaan virkanneet, märkiä tukkiaan vaan kahden käden oikoivat takaraivan puolelle. Reeta se jo kampasi ja istui jakkarallaan vähän pimennossa uuninnurkan suojassa.

Mutta heti lentivät tyttöin silmät oveen, kun porstuasta kuului kävelyä.

Ovi aukesi ja Ahtolan emännän iloiset kasvot ilmautuivat ovelle ja tieraisia kenkiään kopistellen astui pirttiin. Tytöt löivät käsiään yhteen, hyppäsivät seisalleen, hykertelivät käsiään. Sanna ehätti sanomaan:

"No eikös tullut vieras! No vanha koira se ei valetta hauku. Reeta on koko illan hokenut, että nyt aikoo vieras, suuta syyhyttää".

Reeta: "Niinhän minä povasin. Toteempaan kävi, vaikkette uskoneet."

Emäntä ei virkannut mitään, heitti turkkinsa penkille, päähuivinsa kiskasi, heitti sen turkkinsa päälle, sukasi kahden käden hiuksiaan korvain taakse ja hehkuvalla mielin virkkoi:

"No onni uuteen tupaan! Terve teille nyt tänne! Voi, voi kuinka teillä nyt on tilavaa ja valoisaa… Aikoivat tulla meillä ominpäinsä aikaan, niin lähdin katsomaan tätä teidän uutta pirttiä, kun kuulin, että jouluksi valmistuu. En malttanut olla tulematta katsomaan."

Auno: "No istukaa toki tänne meidän keskeemme, minä teen vielä lapinjakkaran itselleni… No istukaa vaan tähän, siinä on oikein vanhankansan istuin."

Auno teki kolmesta halaspuolisesta halosta lapinjakkaran, pani olkikäärön ja istui siihen jakkaralleen emännän viereen.

Emäntä palavin silmin katseli ympärilleen, pullea rinta hytkähteli, suu aukeili ja yritteli sanomaan, viimein virkkoi:

"No en tiedä mitä sanoa nähdessäni kaikkea tätä… Jumala on rikas…
Vuotta puolen toista on siitä, kun ei mitään ollut tällä sijalla.
Hyvä Jumala sentään!… Koivu-ukko se vielä muurasi tuon uunin?
Oikein sievä uuni, uuni kuin morsian."

Ukko veteli välinpitämättömänä piippuaan ja sanoi:

"Minä… millä voimalla? En ole kättä puuttanut! Tässä istuin ja katselin valmista; näkyipä tuo nousevan."

Emäntä: "Tytöt ne muurasivat? No kaikiksi teitä on! Kuka se oli muurari?"

Sanna: "Kuka kerkesi. Oli toisinaan kuin muurahaisia kekosen päässä keväisessä paisteessa."

Emäntä: "Kaikiksi teitä on, sanon vieläkin. Ja hyvä tuli?"

Ukko kohotti hartioitaan, kasvot kirkastuivat ja virkkoi: "Siinä on yhdellä sanalla hyvä uuni. Sata lunta on niskassani, sata lehteä hartioillani, sata sulaa olen soutanut, en ole parempaa uunia nähnyt."

Kopisti kypenet piipustaan takalle ja pitkästä massistaan alkoi laihoilla vapisevilla näpillään ammentaa rouheita piippuunsa. Tumma kurttuinen leveä rinta paistoi auki olevan paidan halosta ja löyhällä riippuivat karkeat housut ohuilla reisillä.

Emäntä: "Että ei mahti maahan jouda vaikka mahtajat menevät. Niimpä ukkokin antoi teille uunin tekomahtinsa viimeisellä ikänsä kannikalla."

Ukko: "Kyllä ne nyt osaavat, jos tahtovat."

Sanna: "Mutta Riikasta se tuli suutari vielä muun hyvän päälle."

Emäntä: "Miten niin?"

Sanna: "Tuo ukko opetti ja puhdetöikseen Riikka ommella suimi sen pitkää, tämän lyhyttä."

Sanna otti loukosta kengät.

"Täällähän on kenkiä toista läjää."

Riikka punastui, puri huultaan ja virkkoi:

"No taasen hapattaa. Annahan olla niiden siellä."

Emäntä ojenti kättään.

"Mikä näissä on? Kengät kuin kengät. On tuosta mennyt vähän rynikukolle, mutta kyllä se siltä kenkänä menee. Aivan näkymättömiin kävelee mutkaista tietä… Ei muuta kuin hyvyys vikana. Tekemällään mölkä soutaa."

Reeta: "Ei ole heidän koreudestaan kun häntä on jota vetää koipeensa tuiskulla ja pakkasella."

Ukko läimäytti Riikkaan lystin silmäyksen ruskeilla silmillään ja virkkoi:

"Eivät sitä ole naskali kädessä muutkaan suutarit syntyneet.
Opittavaksi ikä, ei elettäväksi."

Reeta sai päänsä palmikolle, otti kuppivasunsa, otti pankolla olevan padan päältä kannet pois ja alkoi ammentaa maljoihin höyryävää metsokeittoa. Kerttu, Auno, Sanna ja Vappu kantoivat ruokia pöydälle.

Pöydän ympärille kokoutui perhe.

Emäntä istui pöydän takana, katsahti yli joukon ja virkkoi:

"Eikö Koivu-äijä muistaisi jonkun virren värsyn? Juhlan kunniaksi tässä laulaisi. Vielähän se vanhalta muistilta menee."

Ukko liitti laihat sormensa ristiin, laski ne pöydän laidalle, virkkoi:

"Ja tämän ensimmäisen aterian siunaukseksi tässä asunnossa tänä merkillisenä hetkenä olisi kyllä tarpeellista; mutta ei taida minun ääneni jaosta."

Emäntä: "Äänellään lintukin laulaa. Antakaa tulla vaan."

Ukko rykäsi kaksi kertaa, karasti kurkkuaan ja alkoi laulamaan:

"Ah Jeesuinen, minun herraisen j.n.e."

Pieto ja tytöt panivat kätensä ristiin, kasvot vakaasivat ja katselivat ukkoa. Emäntä säesti ukon väräjävää virttä heleällä äänellään. Ja ihanasti helisi raikea pirtti…

Syömästä oli päästy, ovilattialle tehtiin vuode Pietolle ja
Koivukankaan ukolle.

Mutta tytöt ne tekivät itselleen karsinalattialle oikein loikavuoteen.

Siihen sitä langetuin, Ahtolan emäntä laitimmaiseksi.

Äänettöminä siinä keuvottivat; silmät harreilivat yli hohtavan katoksen, jossa liekutteli varvenevan pystyvalkean suopea valo.

Emäntä huokasi syvään, nosti kätensä rinnoilleen ja virkkoi:

"On monta Joulua siitä kuin Vapahtaja on syntynyt."

Sanna: "Huomennahan sitä kuulutaan kirkossa saarnata poukuttavan… Minä muistan, kun äiti-vainaa viimeisenä Jouluyönä puhui Vapahtajasta rehuisessa seimessä, puhui paimenista karjatarhassa. Sitä en muista oikein mitä se puhui eräästä Simeooni-vanhuksesta. Yhtä ja toista se kertoi, jota Ahtolan vanha muori oli hänelle päähän istuttanut ruotityttönä ollessa… Niin, kaikkeahan niissä kirjoissa olisi, joka niistä selon saisi."

Emäntä: "Olenhan kuullut, että olette huonot lukemaan. Mutta nyt tämä uusi rovasti teidät panee ahtaalle."

Vappu: "Jokohan kuivamaan nostaa."

Emäntä: "Kyllä ne sitä mainitsevat ankaraksi siitä luvun kohdasta. Ja oma hyvähän se olisikkin, jos oppisi lukemaan. Ja sempätähden se lieneekin ankara."

Sauna: "Olkoon miten ankara tahansa, mutta ei minusta heltiä yhtään sanaa."

Vappu: "Ei minustakaan."

Riikka: "Tokkohan tuntisin iitä jos kaksisauvassa vastaan hiihtoisi."

Katri: "Tuntee tuon sentään, vaikka paikalla tulisi eteen."

Saara: "Tuntisin minäkin vaikka hän olisi minkänäköinen."

Sanna: "Jottako hajusta jo tuntisit? Älä petä sentään!"

Auno: "Jospa sen yhden ja toisenkin tuntisi, niin vähä siitä asiat valkenevat."

Kerttu: "Oltiinhan sitä jo vähän alussa, kun Kassilan muori opetti; mutta se kun kuoli, niin jäi kuin kantoon koko homma. Ja sitte paloi sekin Aapelus. Siitä myöten ei ole ollut kirjaa lastuakaan. Niin senvertainen, mitä Kassilan muorilta jäi, on unehtunut kuin uninäkö. Uudesta on lähdettävä alkuun."

Sanna: "Pankoot vaikka kahdeksi, mutta minusta ei tule lukijaa."

Vappu: "Niin kovaan se nyt ei ota, ettei siihen opi, mitä muutkin ihmiset tekevät."

Auno: "Sen minäkin sanon, että kyllä siihen oppii. Mutta vaivan panttina se on."

Kiikka: "No ei se luina luikahtele; mutta lähtö se kuitenkin on vaikeinta."

Reeta kyyristi hartioitaan kokoon, veti polviaan koukumpaan, pani kätensä päänsä alle, raskaasti lupsautteli silmäluomiaan, kasvoissa syvä ynseys ja sanoi:

"Lukemaan! Kaikkia ne laittavat ikäänkuin eivät ne ihmisiä olisikkaan, jotka eivät muka lue… Minä tiedän, että saa kirjoilla hakea semmoista ihmistä kuin oli äiti, vaikka ei osannut lukea… Lukekoot tai laulakoot, mutta minusta ei tule tämän parempaa."

Sanna: "Saa sanoa kuin turkkivenäläinen, että kova peä, kova peä."

Emäntä katseli hämärään lakeen, rykäsi kuivan rykäyksen ja virkkoi:

"Olisi minulla yksi näppärä keino, miten oppisitte lukemaan… Tuo Juken-Maija, se on paras teitä opettamaan… Kyllä tosiaan minä toivon, että otatte sen eukkolekkerin opettajaksenne. Teille kun on Jumala siunannut kaikkea näin runsaasti, niin se ei maalta merelle aja, sillä hän tulee mielellään aivan ruokapalkoilleen. Hänellä on kyllä poika mukanaan, mutta se nyt ei teitä syönnillään hävittäisi."

Auno: "Mutta sehän on kirkolla; mikä sen sieltä tänne laulaisi?"

Emäntä: "Kyllä sen kirkossa käydessäni toimitan, jos tahdotte."

Vappu: "Tahdomme kolmastikin."

Auno: "Hyvähän tuo olisi."

Katri: "Mielelläni ottaisin vastaan vaikka tänä iltana."

Reeta kohotti päätään.

"Mitähän tuolla tässä tehtäisiin? Ei tarvita tähän syömään sitä joukkoa."

Riikka: "No eivät ne nyt syö enempätään."

Reeta: "Hengelläänkös ne elävät?"

Sanna: "Eli mitä eli, söi mitä söi. Tulkoon vaan meille opettaja. Saadaan nähdä, että Reetakin rupeaa yhdessä muitten kanssa hommaan. Olihan se miessä kuudentena seitsemäntenä urossa taivon kaarta kattaessa silloinkin, kun meitä Kassilan muori opetti. Silloinhan Reeta jo muisti kirjaimia monet. Ja luulen vaan, että kun taasen tulevat eteen samallaisina, niin Reetan puikko tervehtii niitä entistä jäperämmin."

Vappu: "Ei Reeta ole asiasta kaukana. Ja mitä se meitä hidastaa, jos
Reeta ei tahdokkaan lukea. Tulkoon vaan opettaja!"

Emäntä: "Niin kyllä se on teille paras keino. Ensi kesänä on meillä lukukinkeri; silloin se rovasti teidät panee ahtaalle, jos ette osaa lukea."

Reeta: "Hyh, ahtaalle! En ole ahtaalla, sen sanon. Tuonne kiveliölle työnnyn siksi päiväksi, niin en ole ahtaalla. Musta on jälki kesällä."

Sanna: "Pannaan kello kaulaan."

Reeta potkasi Sannaa yli Saarasta ja virkkoi:

"Tuossa!…"

Sanna: "Kas äksypä se on!… Kah potkii se! Älähän soristele. Panehan talteen ne lähtimesi, muuten et pääse rovastia pakoon."

Kerttu: "Mitä hänessä… Onhan työtä tosissakin."

Auno: "Se päätettiin, että Juken-Maija tulkoon meitä opettamaan, ja tuokoon kirjoja tarpeen mukaan."

Katri: "Tulkoon vaan."

Riikka: "Samat sanat."

Pystyvalkea riittyi, hiillos varveni tuhkan peittoon ja yön tuuli huokaili nurkissa. Kalpean taivaan tuikkavat tähdet vilkkuivat ikkunoista, valkea katto ja hohtavat seinät loivat himmeän kojon avaraan pirttiin, johon silmä kerrallaan raukesi sikeään uneen. Ja hengitykset vähitellen muuttuivat huolettomanraskaiksi puhkeiksi ja jyrähteleviksi kuorsauksiksi.