XVII.
Oli Sunnuntai-ilta Joulun jälkeen. Hämärän kuhjassa istuvat
Pietolaiset valkean pirttinsä puhtailla penkillä.
Porstuasta kuului jalan kopsetta ja pientä puheen sipinää.
Ovi aukesi ja oven raosta pistäytyi pirttiin keskikokoinen harmaaturkkinen nainen, ja häntä kainaloon yltävä poika. Vaimon tummanruskeat suuret silmät rohkeasti kiertelivät avaran pirtin hämäriä seiniä ja virkkoi kelkkeästi:
"Hyvää iltaa! Terveisiä kirkolta!"
Kerttu istui pöydän latvalla ja vastasi:
"Kiitos, kiitos! Mitä kuuluu vieraalle?"
Vieras: "Ei liikoja. Rauhan sanomat… Minä olen Juken-Maija. Tulin tänne kun kuulin, että olette kutsuneet".
Auno: "Terve tulemaan! Painakaa puuta."
Juken-Maija katsahti oven suussa seisovaa poikaa.
"Otin tuon pojankin mukaani; ikävä sillä olisi kotona… No älä nyt siihen oven suuhun seisomaan: tule tänne penkille. Se on semmoinen ujo tuo poika."
Otti ketterästi turkin päältään, pisti sen naulaan ja virkkoi pojalle:
"Panehan sinäkin Pentti tähän turkkisi."
Poika riisui turkkinsa, pani sen naulaan ja istahti penkille; kädet polvilla ujosti silmäili talon asukkaita.
Juken-Maija kävellä sipsutteli kepeästi akkunasta akkunaan ja hymysuin iloisesti virkkoi:
"No teillähän on täällä iloinen pirtti! Tämähän nyt on kuin köyhäin taivas! Jo tässä sopii keloilemaan. Ai ihmettä! Tuntuu niin väljälle ja valoiselle. Meillä siellä kirkolla on asunto semmoinen pieni tuuttero; yksi ikkuna ja senkin pimentävät toiset rakennukset, eikä näe minkäänlaista ulkokausteelta."
Kääntyi lattialle, taitteli sormiaan ja katsahti tyttöihin.
"Montako teitä sisaruksia on oikeastaan? Onhan teitä monet."
Sanna: "On meitä yksin lukien yhdeksän kappaletta."
Juken-Maija: "Oikein taikurin kolmijako? Mutta missä se on isäntä?"
Sanna: "Tuolla on uunilla."
Reeta laittoi takkaan pystyvalkean ja istahti ääneti tavalliselle sijalleen uunin kalveeseen, nojasi olkapäänsä uunin rintaan ja silmäili tympeästi vuoroon penkillä istuvaa poikaa, vuoroon Maijaa.
Pystyvalkea tuohtui palamaan. Sen ympärille kokoutuivat tytöt. Vieras istui joukkoon, katsahti poikaansa, viittasi ja sanoi:
"Tuleppas, Pentti, tänne istumaan yhteen joukkoon. Ei sitä saa olla ujona. Rohkea se rokkansa kysyy, ujo nälkään kuolee."
Poika astua kyhmitti äitinsä luokse, istahti viereen; polviensa päällä haristeli sormiaan ja niitä katseli allapäin.
Tytöt olivat vähäpuheisina, jänteitä ilmautui aina kasvoihin ja arkoina pilkistelivät ujot silmät.
Juken-Maija istui rintapaisteella keskellä joukkoa. Tummat kiihkeät kasvot väreilivät irtanaisesti, valkea raito lostikkahampaita vilahteli hienojen huulten väliltä, suupielet urkenivat poikki lyhyvien kasvojen, ja kippura lyhyt nenä painui terävien kasvopäiden tasaan. Siinä hän katseli uunia, katseli ympäri tulen loisteessa hymyilevää pirttiä, hytkäytti pulleata kaitaista rintaansa ja virkkoi:
"Voi miekkosilla teillä, kuin on hyvä asunto! Osa se on yksillä, kesä kaikilla, Jumala jokaisella."
Sanna: "On se osa orvollakin, vaivaisellakin Jumala." Juken-Maija:
"Minä en tiedä nimiännekään, mitä kaikkia lienette?"
Sanna: "Minä olen Sanna, tuo on Reeta, tuo Auno, tuo Kerttu, tuo
Katri, tuo Saara, tuo Vappu, tuo Martta, tuo Riikka."
Juken-Maija: "Kuka teistä on vanhin?" Sanna: "Tuo Reeta. Sillä niitä on joukko päiviä päässä, kohta vuosia kolmisen kymmentä."
Juken-Maija: "Entäs sitte Reetan jälkimmäinen?"
Sanna: "Tuo Kerttu ja Auno. Nehän ne ovat tehdyt yksillä tulilla Reetan ollessa nelivuotias. Sitte meitä muita on tehty sängelle ja hangelle. Kuka näistä selvän saanee. Minä ja tuo Vappu sitä olemme samoin kuin Kerttu ja Aunokin tulleet samoille lämpymille. Vuosia siitäkin lienee jo kolmatta kymmentä, koskahan tuokin Martta on jo missä asti lieneekään toisella kymmenellä."
Juken-Maija: "Eipä sinua ja Vappua luulisi kaksoisiksi. Vappu tuommoinen pitkä hoikale ja sinä noin paljoa matalampi."
Sanna: "Hatarathan ne näkyvät mitat olleen."
Juken-Maija: "Mutta tuo Auno, se vasta on äitinsä malli, se on kuin olisi suustaan sylkenyt! Minä tunsin sen hyvin; olimme yhtä aikaa rippikoulussakin. Se oli tuommoinen suora, vahvarintainen, pitkäkaulainen, suoranenäinen ja punaposkinen ja suuret siniset silmät. Niillä se katseli niinkuin se, joka ei olisi suksimiesten puhuteltava. Ja reima se oli — pois tieltä vaan! mitä se vaan yritti. Mutta lukea se ei osannut enempi kuin vastasyntynyt. Vaan älä huoli — koulussa se vaan oli muiden mukana, kuunteli muiden tutkintoa; vastauksia iski päähänsä ja sieltä aina vastata molauttikin… Ja vahva se oli kun karhu! Oli jo silloin täysi ihminen, ei ole sitte jalkansa jatkuneet… Niin aamut ja illat se kanteli vesiä pappilan piioille, pesi poukkuja, jauhoi ryyniä, pilkkoi halkoja, veteli lapsia pikkukärryillä ja yhdestä toiseen hyppäsi. Pappilan rouva se sitä taputteli kuin pikku lasta ja kiitti veden päälle kupliksi. Niin pääsipään koulusta, pääsi kuin pääsikin… Tämä Kerttu on näöltään paremmin isänsä puoleen. Tuo pysty nenä on aivan isältä ja nuo leveät kasvot vivahtavat paljon isään. Nuo vesiharmaat vihannat silmät eivät ole juuri kenenkään, mutta tuo silmänluonne, nuo kulmakarvapensaat ja pitkät silmäripset ovat ihan äitiltä… Kyllä äitin puoli voittaa kaikissa muissa, mutta tuo Reeta on isän tyttö. Nuo tuhkan harmaat suuret silmät, leveät alasriippuvat kasvot ja lyhyt kaula. Ihan kuin isän elävä kuva!… Veistäjäänsähän ne lastut lähtevät, se on vanha sananlasku… Mutta terveitä te vaan lienette, kun olette niin muhkean näköisiä ja vereviä? Riikalla ja Aunollakin luulee ihan, että veret tippuvat kasvoista."
Auno: "Olemmepa me jotenkin terveet."
Vappu: "Ei ole sanottaviksi nuuruttu sitte kun on kerran päästy vasikkataudista. Mutta tuo Martta se ei ole aivan terve."
Juken-Maija katsoi sipeästi Marttaan ja virkkoi:
"Mikä sillä on? Onhan tuo punaverinen kuin kesän kukka, semmoinen pyöreäposkinen!"
Sanna: "Siinä on ikävä tauti, se toisinaan kaatuu ja… Voi, voi!"
Martta vaaleni, silmät kääntyivät ylöspäin melkein nurin ja äkkiä leimahtivat kasvot mustanpunaisiksi. Kerttu hyppäsi Marttaan käsiksi.
"Voi, Sanna, mitä teit! Voi, voi!"
Auno tuli Kertun avuksi.
"Sen ei sietäisi puhua siitä. Sen mieli kun nyrvähtää niin sen tapaa tuo tauti. Voi, voi, nyt se ottaakin sen kovasti."
Juken-Maija: "No herra Jumala, kouristaa sen! Laskekaahan tähän lattialle; oijotaan sormet nyrkistä. Voi raukkaa miten puistaa! Pitäkää, ettei saa pieksäytyä!"
Reeta: "Saivat taasen tuon tuommoiseksi. Se on kaunis katsella. Niillä ei paljon pysy hammasten takana. Kun eivät tuosta malttaneet pitää suutaan kiinni; tietävät hyvin, ettei se salli siitä puhuttavan kenellekkään."
Sanna: "No en minä häntä niin tiennyt."
Auno piteli lattialla selällään olevan Martan käsiä ja rauhallisemmin mutta vähän väristen virkkoi:
"Kyllä se nyt helpottaa; jo vaalenivat kasvot ja kädet lavahtivat varattomaksi. Heitetään tuohon… Siinä se nyt hojottaa. Antaapa hänen nukkua nyt. Kyllä se siitä tointuu."
Kerttu: "Eihän tuo ennen ole noia herkkä ollut."
Reeta mulautti Juken-Maijaan ynseän katseen, meni karsinaloukkoon penkille mahalleen, pani kätensä otsansa alle ja tunki raskaita huokauksia.
Toiset tytöt istuivat vieraansa kanssa pystyvalkean vaiheella. Kasvoissa värähteli punastua. Kädet helmassa, hartiat kumarassa he istuivat ja hypistelivät hameensa pieniä nuppuja ja tuijottivat tuleen.
Juken-Maija katseli sinne tänne, näkyi miettivän miten saisi puheen alkuun. Rinta hytkähti, suu aukesi; mutta kiinni ahdistuivat hienot huulet.
Sitte Maijan kasvot selkenivät, kohotti kaitaisia hartioitaan, leimautti tyttöihin palavan silmäyksen ja lausui:
"Niin minähän sitä lähdin tänne teitä lukemaan opettamaan; Ahtolan emäntä kertoi, että olette kutsuneet. Minulla on täällä porstuassa kontti, jossa on teille Aapelukset. Minäpä otan ne käsille."
Maija pistäytyi porstuaan, toi sieltä kontin, pani sen rahille tulen paisteesen ja hymysuin naposteli siitä kielinuoran irti ja käänti auki kankean kitisevän kielen, nosti sieltä vihkon punakantisia leveitä Aapeluksia ja leimautti silmäyksen tyttöihin.
"Tässähän näitä olisi kirjoja, mutta ei näitä ole joka henkeen; on vaan kuusi kappaletta."
Tyttöin silmät kirkastuivat ja kilvalla ojentivat kätensä saadakseen.
Maija pisteli Aapelukset jokaisen käteen, ketä oli siinä paikoilla.
Sanna aukasi Aapeluksensa.
"Kas kukkoa, kun selällään kenottaa!… Äläs vielä — näinhän se on."
Sanna käänti kirjansa ja jatkoi:
"Aivan samallainen tuo kukko kuin siinäkin Kassilan muorin antamassa, joka paloi."
Maija: "Milloinhan siinä kukon jaloissa oltanee luvun kanssa."
Sanna käänteli lehteä.
"Pitäisikö tämä kaikki osata, tämä koko paametti?"
Maija: "Kaikkihan se pitäisi."
Sanna: "Ei tullut mitään. Siinä muistia kysytään! Kenenkä kalloon sopii kaikki tämä kirjaimen paljous?"
Vappu: "Taisi tulla semmoinen tehtävä, joka on paras ennen lopettaa kuin on alotettukaan."
Auno: "Ei siitäkään tule mitään. Koetetaanhan vaan."
Kerttu: "Aivampa tässä näkyvät kirjaimet olevan samallaiset kuin siinäkin entisessä."
Maija vei konttinsa oviloukkoon, istahti tyttöin keskeen, otti Sannan käsistä Aapeluksen, osotti Aapisen kirjaimia.
"Nämä ne pitäisi ensin muistaa kaikki. Muistatko sinä yhtään?"
Sanna: "Muistan minä sentään muutamia: tuo ensimmäinen lohnikas se on aa, tuo toinen kohjotus se on pee, ja tuo kuuruselkä se on see, ja tuo vanteenkappale se on lee, ja tuo sydänalansa pitelijä se on ee, ja tuo pitkänivusinen se on ähvä, ja tuo kissanotsa se on kee, ja tuo Koposen kumara muori se on hoo. Mutta nyt en enää muista. Lieneekö heillä nimiäkään kaikilla."
Katri: "Ii se on tuossa hoon vieressä."
Maija katsahti tyttöihin. "Muistaako kukaan enemmän?"
Vappu käänteli lehtiä.
"Kyllähän ne näyttävät ennen nähdyiltä, mutta ei muista niitten nimiä."
Maija: "Kyllä me opimme, kunhan rupeamme! Kunhan kolme viikkoa nuivataan, niin kyllä me jo osaamme lukeakin, ei ainoastaan tunneta kirjaimet. Kolmen viikon perästä minun pitää mennä rovastia hieromaan; minä lupasin ihan varmaan. Se lupaus ei saa liisiä. Ne odottavat kuin hevonen kesää minua kotiin. Enhän minä olisi mitenkään tänne joutanut, vaan kun oli näin tärkeä tämä asia, niin lähdin kiposen kiireessänikin. Ja paljon te kolmessa viikossa opitte, kun rupeatte ahkeriksi. Tokihan tuommoiset ihmiset oppivat! Tuo poika ei ole kumma kalu, on vasta Juhannuksesta kolmellatoista; mutta se jo lukea jammistaa kirjaa vaikka mistä! Sillä kyllä onkin tuo opinlahja parempi tavallista. Ei se sillä paljon kiikastellut lukemaan opetus. Koetappas, Pentti, tässä lukea, että nuokin tytöt kuulevat. Tässä Aapelus, koetahan vaan."
Pentti punastui, murristi suunsa, alkoi sylissään hieroa käsiään, rutisteli olkapäitään ja vieräytteli tympeitä syrjäsilmäyksiä äitiin.
Maija: "Sitä ujostuttaa kylässä ensimmältä."
Reeta kohosi ylös, nykäsi huivin silmilleen ja tympeästi virkkoi:
"Laittakaa pahnojanne siinä ja hommatkaa yöpuullenne." Tytöt nousivat, alkoivat laittaa vuoteita ja Reeta kantoi iltasruokia pöydälle.
Uunilla alkoivat päreet kahista.
Pieto laskeutui uunilta, unisen näköiset olivat kasvot ja silmäluomet huolettomasti alas päin.
Hän astui pöydän päähän, istahti siihen ja laski ohauksensa pöytää vasten. Harvasteesen kohoilivat leveät hartiat.
Maija tekeytyi lempeäksi ja katseli Pietoa.
"Eikös isäntä ole terve, vai mikä se on? Vieläkö Pieto minua tuntee? Terve nyt pitkästä kotvasta! On siitä jo päiviä, kun yksin pakein oltiin."
Pieto kohotti päätään. Silmäin alapuolelta näkyivät leveät valkeaiset. Hitaasti ojenti kätensä ja murahti:
"Terve!"
ja painoi päänsä pöytään rystysiään vasten.
Maija: "Mikä se on kipeä, ethän näytä oikein virkeältä?"
Pieto: "Pääni on tullut vähän töhmeröksi"
Maija: "Kaulasuonet ovat mahtaneet kiinnitä. Annappas minä niitä vähän hierustelen."
Maija kiepsahti Pieton viereen ja alkoi kopostella kaulasuonia.
"Ai ihmettä, minkälaissa ovat kaulasuonet, aivan kuin raunio! Semmoisilla kovilla makuroilla ja rauhasilla, ihan yhtenä kakarana! No ei ole kumma, jos on pää pökiö! Tokko lienee ikänään hierottu ja vaikeassa ollut pienestä pitäin?… Kyllä se tuo hieronta on tarpeen. Jos minua ei olisi hierottu, niin en pysyisi pärekorissakaan. Leppälaudalle ja myötävirtaan olisin aikoja joutanut. Mutta kun itse olen oppinut siihen, niin tekee silloin kuin joutaa. Onko sinua kupattu milloinkaan?"
Pieto murahti:
"Ei… Kukapa sitä…"
Maija: "No pysyy henkikin! Ja ei kertaakaan kupattu? Se paha veri, särkynyt kovissa töissä, sehän se juuri tekee ihmisen tohjoksi ja tölleröksi. Mutta kyllä minulla on nyt sarvet matkassa. Kyllä me siitä pahasta pääsemme, kun sauna lämmitetään… Voi ihme noita suonia, ne ovat niin kiikkaalla kuin viulun kielet! Kyllä niissä olisi jauhamista… Tuossakin minkälainen moskula, aika känsä! Eikö tuo ole kipeä?"
Pieto hieman hiivisteli.
"Tuntuu se vaimaltavan."
Maija: "Sen uskoo!… Kyllä mahtaa muukin ruumis olla hieronnan vihoissa. Semmoisessapa muokassa, rääkissä ja kurissa sitä on sinuakin pidetty. Talon tehnyt kylmään metsään, siinä monta onnettomuutta nähnyt, joukkonsa tuolle puulle vetänyt; niin on sitä saanut työn takkaan tarttua, monta kovaa kokea. Mutta ne koituvat eteen vanhana päivänä. Sen tunteekin noista suonista, että sitä on pidetty asiassa."
Maija huokasi syvästi hartaan huokauksen, heitti päänsä vähän kallelleen, kasvoissa näkyi säälin hellä kuvastus ja huokauksesta kuuluivat sanat:
"He-hee…"
Sitte jatkoi edelleen:
"Koville on koira luotu — saa sanoa — minkä tuo köyhän lapsi. Se saa olla routanakin rekenäkin, kerran vesikelkkanakin… Miltäs tuntuu, eikö jo tunnu hieman notkeammalta kaulasi?"
Pieto sujutteli sinne tänne kaulaansa.
"Ei tuosta tiedä."
Sitte nojasi hartiansa seinään.
Maija: "Eihän se vähä tunnu. Mitä se tuommoinen, kun aivan yhtenä rauniona ovat suonet ja toiset kiinteällä kuin kanteleen kielet!"
Pieto ei näkynyt kuulevan, katseli vaan poikaa, joka pystyvalkean luona hartiat kumarassa nykötti.
Maija: "Mitäs Pentti nyyköttää? Se on nyt taasen vieraassa paikassa hiljaa kuin veden kala. Se vaikka on jo kolmellatoista, niin se ei särje korvia kotonakaan. Mutta ei se yhdessä kohti ole. Se on niin nerokas ja terhakka tuo poika. Se ei ole pussiin pantava. Ja sillä on vaikka minkämoiset teokset. Ja sillä on käsitys kaikista asioista niinkuin aika-ihmisellä, semmoisistakin, joita ei ole nähnyt eikä kuullut. Sormestaanko hän heitä imenee niinkuin esimerkiksi metsästämistä; ei ole ikinä nähnyt, niin kyllä se tietää miten sitä pyssyä pidetään silloin kun ammutaan, ja miten se lintu siipiään rapistellen putoaa maahan ja sitte henkitoreissa koettaa siipiräpäköllä mennä pakoon. Niin se tietää aivan kuin olisi nähnyt. Kyllä siinä on semmoinen miehen alku, että ei ole joka äitillä, kun jaksaisi vaan saada korva korvan tasalle. Ja kyllähän sen nyt tuosta saa. Pahin salmi on jo soudettu, kun on hänen tuolle puulle saanut. Kohta aivan yksin päivin se siitä joutuu. Se vaikka on vasta kolmellatoista, niin on jo noin iso. Kyllä se on kokolias ikäisekseen. Tuleppas tänne antamaan kättä isännälle."
Pentti hieman punastunein kasvoin käveli paulakenkineen Pieton luokse, lopsautti kättä Pieton leveään kämmeneen ja kumartaa niekautti lyhyttukkaista pyöreätä päätään, katsahti äitiin ja jäi kainona seisomaan äitin luo.
Maija pani kätensä Pentin päälaelle.
"Tämmöinen poika! Onhan tässä jo pituutta. Ja tuo pää se ei ole suuri, mutta kyllä se suuremmalle kumman näyttää. Sinulla sitä ei ole poikaa?"
Pieto hieman punastui.
"Ei ole elossa."
Reeta istui pöydän latvalla, taittoi puolipaksusta reikäleivästä ison palasen ja purtilosta veti siian sulikan palaselleen. Sen huomasi Pietokin ja siirtyi hänkin pöydän taakse, silmäsi yli pöydän ja virkkoi:
"Käyppäs, Maija, ottamaan ruuan laatua."
Maija nyökäytti ja sanoi:
"Kiitos, kiitos!" ja istahti pöytään.
Siihen kokoutuivat kaikki rahvas ja rupesivat syödä rotuilemaan.
Maija: "Entäs tuo Pentti? On se suu sorsallakin jos sorsan pojallakin. Tuleppas tänne Pentti, istu siihen viereeni. Sillä on nuo ihan kuin isällään. Sillä oli aivan tuommoiset vinot ja hieman nurkkasilmät. Ja tuommoiset ruskeat ne olivat. Ja tuo lyhyt nenä nöpökkä, se on aivan kuin isä vainaallaan… Siinä on mies joka ei ole nähnyt isäänsä. Poveen jäi mies isän kuollessa. Ei tiedä isän armoista. Mutta tähän on päästy… No syöppäs nyt; on tässä nyt kalaa. Kalalle se on ahne. Kalamies siitä tulee… Olisihan siinä sievä miehen alku mutta kun on käsi tyhjä, toisessa ei mitään."
Poika suun täydeltä purra mäikytti kalaa, haukkasi leipää, hurautti haarikasta piimää ja molautteli ympärilleen.
Sitä katsoi Pieto pitkästään, unhotti syöntinsä, kasvot värähtelivät ja vahvat huulet höpisivät ja virkkoi kuuluvasti:
"Ei se olisi vielä noin iso."
Siitä havahti, että oli muitakin kuulemassa ja toimisi syömään.
Mutta pala näkyi pyörivän suussa, antoi leipäpalasensa koiralle ja siirtyi nukkumaan vuoteelleen.
Ei häntä heti nukuttanut. Silmät harreilivat kaikille suunnille ja valoisasti välähtelivät leveät valkeaiset.
Mutta tulet sammuivat ja kaikki hiljenivät. Vuoteilta kuului vaan raskasta hengitystä.
Pieto unimielissään virkkoi:
"Jos olisi minun poikani… minun poikani."
Maija, vuoteensa laidalta nosti päätään, koetti kuunnella… Mutta kun Pieto puheli niin hiljaa ja sekavasti, ettei saanut selvää, niin laski päänsä alas, kasvot väreilivät ja silmät kiintyivät korkeuteen.