Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

XXIV.

Vuosia oli taasen siirtynyt taaksepäin. Martta oli jo kahdeksantoista ja puolen vuoden vanha ja kasvunsa oli jo käsissään. Pentillä oli myös kuudestoista kesä loppumassa. Hän oli rohkeakasvuinen, ei ole sitte jalkansa jatkuneet. Hontelo hän vielä oli, mutta hevostöissä oli kuitenkin täysi mies muussa, paitsi kyntäminen se oli Kertun ja Aunon tehtävä. Siis oli Pietolan väki kaikki saapaa mikä syöpääkin ja hyötymään silloin rupesi Pietola, levisi joka suunnalle kuin pajupehko. Pajupuron laksossa oli avara niitty, jossa seisoi kolmekymmentäkuusi uhkeaa latoa täynnä mehukkaita ja monikukkaisia raivioheiniä, joista miellyttävä tuoksu levisi lenseään syksyilmaan. Itäpuolella oleva synkkä korpi, jossa muutamia vuosia sitte pyyt viheltivät ja helmaansa kätki kesä-aamun herttaisen auringon, rojotti nyt yhdessä ankeassa sulana peltona Pajupuron niittyyn asti. Siinä oli muheata peltoa sarka saran vieressä, joista muutamat peitti ryhevä laiho, toiset niuhottivat valmiina kevätkylvölle ja toiset taasen makasivat alastomana sänkenä korjatun viljan jäleltä.

Oli hiljainen syksyiltä Lokakuun loppupuolella. Tyynenä seisoi lehdetön metsä, rauhaa nuokkui äänetön luonto. Illan kultapilvet lepäilivät läntisen taivaan sinipohjalla. Koko luonto soitti sanatonta kanneltaan viihdyttääkseen syksyn kehtoon väsyneitä kesän kasvia. Kultaisessa hohteessa seisoi Pietola avaran aukean keskellä. Sitä katselivat tytöt istuessaan itäisen metsän rinteellä, jossa olivat lopettaneet päivänsä työt ojain luonnissa. Kerttu se näkyi kuitenkin painuneena omiin ajatuksiinsa. Koko iltapuolen päivää loi hän ojaa väsyneen-näköisellä innolla ja usein näkyi kureita hänen otsallaan ja synkkäperäisiä laineita hänen tukevilla kasvoillaan. Nyt hän pää kumarruksissa tyynesti virkkoi:

"Taitaa tämä koti olla nyt parhaimmillaan. Hyvä ja rakas tämä on meille, mutta kyllä tämän kohta saamme päiväänperin maanneelle jättää."

Auno hämmästyi.

— Mitä jättää? Mitä puhut? Oletko viisas!

Kerttu: "Puhun sitä, jota kuulin. Viime pyhänä kirkolla käydessäni kertoi eräs aivan varma ihminen, että on isä kirjallisesti luvannut tämän talon tuolle Pentille. Ja meille on näistä kaikista vaan vaivat palkkaa. Milloin käsketään pois, niin silloin tie eteen, keppi käteen."

Katri kauhistuen virkkoi: "Kirottu olkoon semmoinen isä!"

Reeta: "Älä puhu syntiä."

Sanna punalti tuimasti päätään.

— Sen sanon minäkin, että kirottu olkoon semmoinen isä, jos on semmoisen kolttosen meille tehnyt!… Tuommoinen vaivannäkö mennä kuin tuuleen!… Meidän ansiota ovat nuo aukeat tuossa. Meidän käsien luoma on tuo muhkea kartano, joka niin äitiä lempeitä kasvojaan meille näyttää nytkin. Meidän omia ovat navetassa ne kaksikymmentä lypsynautaa, härkä ja vasikat ja enemmän kuin kaksikymmentä lammasta, vieläpä tuo hiirakko ruunakin, joka tuolla jyristää pilttonsa seiniä. Kuka on korjannut talven varat taasen kokoon ihmisille ja eläville kuin me? Voi, voi sentään!… Tuon akan, sen vietävän syy se on! Kyllä isä ei itsestään olisi sitä tehnyt! Susilla syötettävä koko hylky!

Kerttu: "No älä tuossa nyt; ei se sillä parane." Sanna puisti päätään ja tuimin kasvoin jatkoi:

"Niin käypi vihakseni, että koko maailman ruhtoisin tuohon kappaleiksi, kun saisin syliini!"

Kerttu: "Malta, malta ja kuuntele ensin, miten asia on."

Sanna: "Se päätös on vasta edessä isän kuoleman jälkeen. Mutta eihän isän kuolemaa tiedä, huomennako, tänäkö päivänä sattuu. Onhan isä nyt näihin aikoihin huononnat että aivan näyttää olevan viimesti rekiveto. Ja vuosihan se vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa."

Katri pyyhki hiuksia silmiltään, nureksien virkkoi:

"Siihen toteen tässä on riekuttu henkeä hipeätä myöten, kärsitty vilut ja nälät, ja nyt kun on saatu ehon päin eläminen, niin saamme niine hyvinemme lähteä alle ilman aidattoman, ei ole turvaa tulevata:

"tuuli on kurjalla tupana, vastaranta vaivaisella."

Auno oikasi itseään taaksepäin, nosti kätensä ylöspäin, haukotteli, laski kätensä helmaansa ja virkkoi:

"En huoli minä vielä ruveta punnitsemaan sitä asiaa. Minä odotan viimeistä käskyä. En huoli heidän kirjoistaan enkä karjoistaan; teen työtä, syön ruokaa, olen kotonani komeassa. Ja kun kaikki olemme samalla tavalla ja teemme tämän Pietolan kahta suuremmaksi, niin ihmiset rupeavat meitä sanomaan Suuren-Pietolan tytöiksi."

Vappu: "Ja sinua sanottaisiin Suuren-Pietolan Suureksi-Aunoksi."

Auno: "Siinä eivät valehteleisi."

Reeta: "Paras keino tuo Aunon keino. Sen minä kyllä teen: teen työtä, syön ruokaa, olen kotonani kuten ennenkin."

Kerttu: "Sehän on kyllä koetteeksi paras meille kaikille. Ja ei suinkaan tästä niin pyörähdetä kuin jänis haavalta. Katsotaampa häntä kannasta rekeä, kuka tässä kentän korjaa. Mutta jos meitä pakotetaan lain kautta irtautumaan, niin eivät auta juonet. Käydä käsketyn pitää, se on vanha sananlasku."

Sanna: "Ja te olette niin hullut, että vielä arvelette

"tehdä työtä tyhjän päälle nähdä vaivaa vaivan päälle siihen kostohon kovahan.

"Sen sanon, että ei ole minun työstäni siunausta enempi kuin mustilaisen työnteosta. Kyllä minä vien itse viertämäni."

Vappu: "Sen sanon minäkin, jos niin on, että tämä vieraan auraan jääpi."

Auno sanoi vakavasti: "Se on vanha sananlasku, että siinä ei ole tekijää omasta edestään, joka ei teline toisen edestä. Ja mistä tietää minkälaisen perinnön ne tästä meille vielä maksavat. Kun tähän kootaan ensin iso koko, sitähän on hyvä levitellä. Ei hätä ole tämännäköinen."

Saara kynkkämäksiensä varassa maata kytjötti mättäällä, pureskeli varpua, kuunteli muiden puhetta ja syljeskeli muutamia kyyneleitä kylmään sammaleen.

Martta se siirtyi syrjään, laskeusi mättäälle. Silmät verestivät ja kasvot tulehtuivat. Sitte silmät pullistuivat kummannäköisiksi ja alkoi hätäisesti katsella ympärilleen ja surullisesti virkkoi:

"Minä pyörryn… Voi, voi kun tulee! Voi, voi!"

Silloin hän kaatui selälleen, silmät kääntyivät nurin päässä ja kamalasti kirmutteli hampaitaan.

Kerttu hyppäsi seisalleen ja silmät renkaallaan virkkoi:

"Voi rakas Jumala! sen taasen kouristi. Katsokaa miten puistaa! Tulkaa aukomaan! Voi kuitenkin raukkaa! Aivan kai jäsenetkin lonsuvat pois sijoiltaan. No hallitkaa, hyvät ihmiset! Painakaa noita jalkoja!"

Reeta, Sanna ja Vappu ryöpsähtivät jalkain päälle.

Kerttu: "No niin. Mutta sinä Auno, koeta aukaista tuotta toista nyrkkiä… Sinä Riikka, auo tuota toista nyrkkiä, minä hallitsen tätä pään puolta… No aukaiskaa nyt rutompaan!"

Sanna nurjerti kättä ja virkkoi: "Aukaiseisinhan minä, kun jaksaisin, vaan eihän tuo auk… Ahaa, jopa remahti!"

Riikka puisteli kättä.

— Jo tämäkin on auki ja tuntuu kuoleutuvan aivan varattomaksi.

Kerttu: "No kyllä se sitte heittää puistannan… Painakaahan sentään vielä jalkoja."

Sanna: "Kyllä pysyy, kyllä pysyy."

Martan pää retkahti varattomaksi mättäälle. Kerttu koppasi ojaturpeen, pani sen pään alle ja virkkoi:

"Helpotti se nyt… Nyt se on taasen varatonna kuin lankavyyhti; nukkuu vaan. Heittäkää irti!… Mutta kyllä se polonen taasen puri kielensä palasiksi, kun verta tulee suusta kuin härän kulkusta. Katsokaa tuota siivoa!… Herra Jumala hyvästi siunatkoon!… Käännetään vatsalleen, ettei läkähtyisi… No niin, nyt se valuu maahan, kun minä vaan pitelen päätä koholla, ettei suu painu sammaleen… Se niin… Annetaan nyt vähän nukkua… tuossa noin, niin kohta se siitä virkoaa jaloilleen…"

Auno istahti viereen, nosti pään polviensa päälle ja virkkoi:

"Korsaa nyt siinä minun polvellani… Saatte muut mennä kotiin, kyllä minä tulen Martan kanssa sitte, kun kerkeän."

Sanna istahti mättäälle ja ynseästi lausui:

"Mikäpä tuonne lie kiireempi yhdellä kuin toisellakaan. Ei ole kiireempi leivällä kuin särpimelläkään."

Auno kuuristui katsomaan Marttaa.

— Aivan kirkasta vertahan sieltä tulee, tippua nolkkasee aivan myötään…, Ethän, sinä Kerttu, vaan liene puukolla loukannut äsken, kun leukoja auoit?

Kerttu: "Älä puhu tyhjää! Miten minä tällä katkokärjellä olisin loukannut? Tämmöinen ruopio, mikä tällä loukkautuu? Katso sinä tätä minkälainen tämä on. Mihin tämä pystyy? Ja enhän minä terävämpää olisi hirvinnyt pannakkaan hänen suuhunsa."

Auno katseli Kertun käteen puukkoa ja virkkoi: "Ei tuo siltä näytä, että tämä särkisi ketään. Purrut tuo lienee kielensä… Voi sinua onnetonta!… Ei ole hyviä muutkaan taudit, vaan tuo on kuitenkin kamalin kaikista. Eikä ole toivoa paranemisesta niin kauan kuin henkeä lie rinnassa. Ja se on kerran surmannimenä niinkuin Kilkka Jaakolla."

Reeta: "Kun olisi nyt jo viime kerta, ettei nousisi tuosta. Eipähän täällä tultane sen paremmaksi; synnin mitta kasvaa vaan joka päivä."

Sanna: "Höpsis! Se on taasen niitä sinun toivotuksiasi. Elämä sentään on parempi vaikka kuinka kurjasti kuin nuorena kuolema."

Vappu: "Sen sanon minäkin."

Katri katkoi näpissään kuivaa kuusen oksaa, kasvot hieman ynseänä; tyynesti virkkoi:

"Miks en kuollut kolmiöisnä,
kaonnut kapalolasna…"

Riikka: "Niin mikä sitte?"

Vappu: "Se jotta meitä ei olisi kuin kahdeksan elossa."

Sanna: "Tässä matosessa maailmassa."

Kerttu pukki Marttaa.

"Nouse pois!… Etkö jo toinnu, Martta?… Kuule, nouse pois! vilu tässä tulee… Kuule!… Kuule, nouse jo pois!… Katsoppas kuin on vetelä kuin kuontalo… Ei siinä nyt ole paljo varoja… No nouse nyt ylös!… Nouse!… Ka, ei se tiedä tälle ilmalle! Kyllä tämä saadaan kantaa kotiin."

Auno: "Se paras. Nostakaa minun selkääni, niin kyllä menee!"

Kerttu ja Sanna nostivat Martan Aunon selkään. Pää retkotti niskoilla varatonna ja rinta ryyhitti hengittäessä, Auno tavotteli Martan käsiä olkansa takaa.

— No ei nyt sillä lailla. Pankaahan vaan mahalleen minun selkääni ja antakaa toinen käsi toiselta olalta minun käsiini… Se niin, annahan kun saan hauislihoista kiinni. No nyt!

Auno sai kädet kiinni olkapäilleen; lähti käymään. Martan jalat varattomina heiluivat Aunon selässä ja riippuivat Aunon helmoille asti.

Toisetkin tytöt lähtivät Aunon jälkeen ja rennosti käsillään heilutellen kävelivät jäljekkäin ojan parrasta ja silmäillen vainioidensa kaukaisille ranteille, silmäillen kotiaan, silmäillen taivaanrantoja ilman kaikille suunnille. Mutta nukkunut oli luonto tyyneen pilviyön viileään lepoon. Hyllyäiskeron rinteessä koiti vielä lännen rannalla uinuvan ruskon hivettä kuni viaton hymy nukkuvan lapsen suupielessä äitinsä viimeisestä suutelosta.

Umpimielisinä tytöt astuivat pirttiin. Martan asettivat penkille nukkumaan ja virittivät pystyvalkean palamaan. Sen ääreen kehiysivät kätöstelemään puhdetöitään. Mutta jokaisen mieli näkyi syventyneen johonkin raskaaseen elämän kohtaloon.

Emäntä lekerteli hyvämielisenä, pujotteli vartaaseen vasta paistettuja leipiä ja puheli tavallisia puhelujaan.

Tytöt istuivat käsitöittensä kanssa pystyvalkean ympärillä suut mareissaan. Mikä parsi sukkiaan, mikä kutoi vanuitta, mikä neuloi lapasia. Puheluun ei näkynyt olevan kenelläkään halua. Väliin aina unehtuivat kädet helmaan ja tylsästi katsoivat pystyvalkeaan ja Reetan kuontaloon; mutta tuokion perästä taasen muistivat työnsä. Syvä äänettömyys oli huoneessa, ainoastaan pieni pankka niukasti ripsahtain kimposi pystyvalkeasta lattialle ja liekkien salaperäinen hulmina kuului takan savutorvesta.

Reeta se vanhalla äitinsä värttinällä kehräsi menneenvuotisia aivinoita. Usein kaikki muut unehtuivat avossa suin katsomaan sen kehräystä, kun sen vasemman käden hyppyset vipelehtivät kuontalon parrassa ja oikean käden näpissä pyöritteli värttinätä tavallista vikkelämmin. Ja heti joutui säije aina pitkäksi, että piti keriä värttinälle. Taasen kostutti huulissaan hyppysiään ja alkoi nyhtää kuontalosta säikeensä jatkoa. Sitä tekosta teki hän niin hartaasti, että näytti kokonaan vajonneen siihen tehtäväänsä.

Mutta viimein hän ikäänkuin heräsi unelmistaan ja pyöreillä silmillään kierti koko pirtin. Kierti vielä tarkempaan, tähtäili joka nurkkaan, mihin ei riittänyt tulen loimo aivan selvästi näyttämään. Tiiristi silmänsä ja kätensä alta vielä kolmannen kerran katseli ympäri pirttiä. Mutta silmänräpäyksessä herahti kuuma veri harmaihin kaavoihin ja silmät lentivät kirkkaiksi. Sitte hän kysyi:

"Onko isä jo tullut metsältä kotiin?"

Emäntä halkoloukolla pesi pataa iltaskeitolle ja kelkkeästi sanoi:

"Ei häntä, ole näkynyt vielä; vaan ei suinkaan ole kaukana, koska
Sepeli kuului haukkuvan tässä vast-ikään tuolla Parsikorven takana."

Kaikissa heräsi kummastus, irtautuivat työstään ja tutkivasti katsoivat emäntään.

Kerttu: "Mitäpä se nyt näin myöhällä haukkuu?"

Auno: "Minkä otuksen sattuu löytämään, niin haukkuu se. Mutta kyllä nyt otus katsoo päänsä; nyt on ulkona ihan tervapimeä."

Sanna: "Ei siellä nyt pitkältä katsele; siellä on ihan kuin säkissä.
Ja miten hän mahtaa siksikään nähdä, että osaisi tulla kotiin."

Riikka: "No siitä se on paha, ettei se osaa näitä taipalia! Kyllä sillä ovat toki nämä tienoot niin ulkomuistissa, että vaikka ummessa silmin se toki tulee siitä tilasta kuin Parsikorvelta."

Kerttu: "Tulee sitä mitä tulee; mutta tulemista nyt on, kun ei näe ei otsaansa iskevää. Aivan siellä menee puihin palliksi."

Riikka: "Vaikka olisi pimeämpi kuin onkaan, niin se tulee vaikka neljänkontan."

Vappu: "Neljänkontan se kyllä on tulematta. Jos Parsikorven takana ken nyt on, niin siellä on yösija, ei parane… Mutta siinä paha kussa pahaa mainitaan! Sepeli vikisee oven takana. Anna pääsen päästämään… Se-se, tule pois! Voi miestä!"

Sepeli korvat niuhassa potalti oven raosta pirttiin, hyppäsi Vappua vastaan, loiski hännällään, nuoli käsiä ja syleili etujaloillaan. Vappu silitteli Sepelin päälakea ja puheli:

"Voi miestä, kun on hyvillään! Mitä sinulla nyt on sanomista, kuu sinä niin leimuat? Katso, katso miestä kuin on hyvillään!… Kuin hyppii pystyyn minua vasten ja nuolee kuin viilikuiria!… Kas, kas! No mikä sinulla on nyt, kun et asetukkaan? Malta nyt, niin minä annan ruokaa."

Vappu roppelasti koppasi hyllystä leipäpalasen, sukasi voita siihen.

— Kas tässä voileipä!… No syö nyt! Ka, ei häijylle kelpaa… No hyvänen aika, mikä sillä on tuolla koiralla? Nyt se tahtoo pihalle mukanaan.

Pihalle luikasi koira; mennessään potkasi oven auki, matta pyörähti takaisin katsomaan. Oven aukosta näkyivät sen kiiltävät silmät. Häntäänsä heilutteli hän voimakkaasti, että koko ruumis mutruili siihen mukaan. — Suu oli hieman auki ja kiinteästi vokisi.

Kerttu: "Kyllä sillä on nyt joku mikä lienee, kun se tuommoista ilmaa pitää. Kun vikisee ja vokisee tuolla lailla. Ei se ilman mitäkään ole… Otappas, Riikka, päreeseen tuli ja mene perässä ulos, mihin tuo viepi."

Sanna: "Jonnekipa se viepi! Sen kumppali kun on jäänyt jälelle, niin siitä on tuommoisessa tulikassa. Kunhan isä joutuu kotiin, niin kyllä se asettuu."

Kerttu: "Oli miten oli, eihän tuo ota jos ei annakkaan. Otahan,
Vappu, vaan tuli ja mene ulos katsomaan, mitä se hommaa."

Sepeli puhalti pirttiin takaisin; hyppi jokaista vastaan.

Kerttu hyppäsi seisalleen.

— Äläpäs huoli; minäpä lähden myös… No lähdetäänhän nyt… Voi, voi miestä! Mikä se nyt on Sepeli-miehellä semmoinen omantunnon vaiva? Aai ai miestä, mikä se on tullut miehelle?…

Vappu otti kaksi pärettä, sytytti ne ja lähti ulos. Pihalle menivät Vappu ja Kerttu. Mutta Sepeli rienti metsän. Kerttu ja Vappu menivät vähän matkaa, mutta koira vaan siirtyi kauemmas ja vinkuin, vokisten ja häntäänsä liekuttaen taasen siirtyi kauemmas ja seisoi terävästi tuiottaen kiiltävillä silmillään takaisin. Kerttu ja Auno katselivat sen peliä. Viimein se siirtyi vähän kauemmas, istui mättäälle ja niuhassa korvin suurilla silmillään katseli Kerttua ja Vappua pärevalkean valaseman valopiirin rajalta.

Puistellen itseään ja kahden käden rintaansa puristellen palasivat
Kerttu ja Vappu pirttiin ja istahtivat toisten joukkoon.

Auno: "Mitäs näkyi?"

Kerttu: "Mitä siellä näkyi… Se koira vaan alkoi metsään houkutella; mutta mennä sen perässä nyt. Siellä on semmoinen pimeys, että oikein kauhistaa. Hyih, oikein puistattaa! niin tuntui ilkeältä. Ja koira kun katsoi tuolta loittoa tulta vasten ja kun sen helakat silmät kiittivät, niin tuntui niin kamalalta kuin hirvittävä peto olisi katsonut synkästä kätköstään."

Auno: "Mutta missähän se metsämies sitte viipyy. Ompa se sentään kummaa…"

Vappu: "No ensi kerranko se nyt on metsässä yötä jos olisikin; mutta saattaahan se tullakkin."

Maija sitoi ristiraitaisen päähuivin nurkkia niskansa taakse ja sanoi:

"Jos ei tule tänä iltana, niin ei ole mies kunnian teillä. Se aikoi varmaan tulla kotiin. Pitäisipä käydä kuulostamassa, eikö kuuluisi."

Sitte siirtyi emäntä ulos kuuntelemaan. Meni pellon pientarelle ja siellä huuti Pietoa, mutta ei vastausta kuulunut. Huuti vieläkin, mutta samalla onnella. Tyhjä kaiku vaan värisi metsässä.

Ikäväntuulen-näköisenä emäntä palasi pirttiin takaisin ja virkkoi:

"Kumma paikka, kun niin varmaan aikoi tulla tänä iltana. Kun osaisin hakea, niin lähtisin. Kyllähän se koira olisi viennyt, kun olisi tullut mennyksi sen perässä."

Reeta kääri säikeensä värttinälle, laski kuosalin viereensä rahille, nousi seisalleen, puisteli aivinan untuvat ja päistäreen hivenet helmastaan lattialle ja umpimielisen-näköisenä hartiat kumarassa astui pihalle. Mutta heti palasi punastuksissaan pirttiin ja arkamielisenä virkkoi:

"Sepeli haukkuu ja ulvoo Parsikorven takana. Sillä siellä joku kumma.
Lähdetään joukollaan, otetaan päreitä millä nähdään kulkea."

Sanna hytkäytti itseään.

— Eipä vähä mitä, kun lähteä tällä kululla sen matkan päähän! Kyllä minusta nähden saa se kumma olla kolmanteen suveen katsomatta!

Vappu: "Saa minustakin nähden olla!"

Riikka alkoi panna kenkiä jalkaansa ja sanoi päättävästi:

"Minä lähden katsomaan. Mistä tietää, jos isä on siellä pahoin loukannut itsensä."

Sanna: "No niin! Tietäähän elävä kuolevansa."

Kerttu hyppäsi reimasti ylös. Silmät sälähtelivät. Pisti kengät jalkaansa.

— Lähdetään aivan joukollaan! Otti suuren rovion kuivia päreitä kainaloonsa; kolme niistä pani yhden rinnan oikeaan käteensä ja sytytti palamaan. Sitte kysyi:

— Joko lähdetään?

Reeta: "Lähdetään, lähdetään!"

Vappu: "Menkää, menkää! Sanokaa terveisiä sille, joka peripenkillä istuu!"

Sanna: "Menkää, menkää! Syöttäkää karhulla itsenne ja tulkaa sitte huoletta kotiin!"

Kerttu: "Niin, etkö sinä, Sanna, lähtenyt?"

Sanna: "En… en lähde, en, en!"

Kerttu käveli päresoihtu kädessä ulos ja virkkoi: "Lähdetään sitte.
Jääkööt nuo äkäpussit kotiin."

Saviset kengät jaloissaan, piikkoloimiin kudotut karkeat työhuivit päässä ja ojamultaan tuhranneet päällystakit päällä, ne vyönsiisnalla sidottu kiinni ja kinttaat käsissä he kokoontuivat kartanolle. Mutta siinä seisahtuivat kuuntelemaan Sepelin haukuntaa, joka lakkaamatta kuului Parsikorven takaa. Kertun kasvot kalvistuivat, viskasi tulisen silmäyksen toisiin ja virkkoi:

"Nyt ei ole hyvin asiat! Siellä on mikä lienee, kun Sepeli noin haukkua räyskyttää… Kuulkaa tuota!… Ja ulvoo niin kamalasti… Siellä on mikä lie… Emme saa sinne sulin käsin lähteä; täytyy meidän ottaa kättä pitempää mukaan."

Auno: "Minä otan kirveen."

Katri: "Minä otan rautahangon."

Riikka: "Minä otan korennon."

— Nurkan vierestä otti koivuisen korennon, katsahti sitä pitkin päästänsä, nosti olalleen ja sanoi:

"Tuon otan, ei ole tyhjä silloin näpissäni."

Reeta: "Mutta mitäs minä ottaisin?… Korennon otan minäkin, tuon suuren koivuisen korennon otan."

Saara: "Mutta mitäs minä, Kerttu. Katsoppas, Auno, luhdin loukosta isän karhukeihäitä, näkyisikö yhtään, vaan ovatko kaikki matkassaan."

Auno pistäysi luhtiin, kopelehti siellä ja virkkoi:

"Ai, ai, täällä on kaksi keihästä, aika salkoa! Kyllä karvastelemaan käypi karhun masmaloa, kun tuolla kuhauttaa!"

Kerttu: "Tuo minulle toinen niitä keihäitä."

Auno käveli Kertun luokse kaksi keihästä kädessä; ojenti toisen
Kertulle.

— Tässä on aika väkipuukko!… Saara saakoon tämän kirveen; minä pidän keihään…

Kerttu: "No hyvä! Mutta ovatko puukot kaikilla mukana?"

Jokainen koetteli tuppiaan lonkaltaan ja virkkoivat: "Mukana on!"
Riikka vielä jatkoi:

"Mukana ovat vanhan päivän hampaat… Mutta mikä meiltä vielä puuttuu: onko tuluksia kellään? Jos sattuu pärevalkea vahinkoon, niin mikä meidät sitte perii."

Kerttu: "No hyvä toki, kun muistit! Koppaa, velikulta, uuninkorvalta rasiasta! Ota ne isot tulukset ja katso, onko piitä ja taulaa!"

Riikka juoksi pirttiin ja virkkoi mennessään:

"No, no; kyllä, kyllä!"

Sanna pirtissä Riikalle:

"No yhäkkö nuo kuutiaiset ovat tuossa! Tuosta herran hetkestä oltu hommassa ja tuossa kuhnitaan vielä! Jo minä jos olisin ollut lähdössä niin olisin tuota tuokempana!" Riikka kopperehti uuninkorvalta tuluksia ja virkkoi: "Älähän nyt hätääsi kuole. Kunhan tässä ensin lähetään, sitte tästä lähetään. Viipyen erät paremmat. Se on vanha sananlasku että parempi on kerta viipyä kuin kahdesti joutua."

Sanna lähti ulos, seisahtui rappusille ja nauroi ivallisesti.

"Tuommoinenko se nyt on tuo sotaväki, Pietolan komppania! Oletteko vyötetyt kupeesta? Onko hengen miekat mukana tuohitupessa? Hahhah! No ken päivännäöllä näkisi tuon joukon, niin ei sylkemättä päälle katsoisi!"

Kerttu: "Naura mitä naurat, kyllä tämä joukko naurut päältään ajaa."

Riikka tuli pirtistä kartanolle; otti kangen olalleen… "Älä naura, Sanna, etpä tiedä, jos itsekkin vielä tämmöiseksi tulet… No lähdetäämpä nyt, nyt on matkassa tuohta ja tulusta, miestä kuin kytöstä."

Sanna jatkoi Riikan sanaan:

"Miestä!… Mitäs muuta kuin puhdasta miestä kuin solttua!…
Kas niin, nyt sitä lähdettiin! Sanokaapa, käyttekö kaukana?…
Hyvästelkää toki lähtiessänne!"

Metsään lähtivät tytöt rientämään. Aseet olalla astuivat sänkipeltoa Pajupuron niitylle päin suoraan koiraan haukuntaa kohti. Kerttu se tulisoihdun kanssa kulki etunenässä ja toiset kynttä-kantta perässä. Sanna rappusilla katsoi, kun soihtuvalkean läihkävässä valossa välähtelivät ne karkeat aseet, jotka sekavasti heiluivat kävelyn mukaan tyttöin olalla. Tuli Vappukin kartanolle katsomaan. Mieluinen hymy kasvoissa katselivat, miten se pieni valokehä heikkona säteenä kulki valtavan yön syvyydessä, mutta kumminkin raivasi tien aivan vapaaksi mukana kulkijoille. Pimeys oli jälen peittänyt aivan umpeen, mutta yhä sentään Pajupuron niityn takaa kuusikon helmasta näkyi valon merkkiä. Suuret lehväiset kuuset loihahtelivat niin ihanasti, mutta samalla katosivat ja toisia taasen ilmaantui näköön. Sannan ja Vapun silmät seurasivat siskoin kulkua, kunnes Pajulehdon takana painuivat Hirvijänkän avaraan alankoon. Kuuntelivat kuitenkin Sepelin haikeamielistä haukuntaa ja valittavaa ulvontaa.

Sanna: "Me hullut, kun emme sittekään lähteneet tuonne! Voi, voi meitä!… Kuin tuulen liehaus puhalti mieleeni ikävä tunne."

Vappu; "Niin minustakin tuntuu. Tuokin koiran haukunta kaikuu niin ikävänmakuisesti kuin hautakellon soitto koko tuolle matkueelle. Oikein kauhealta tuntuu tuo pelottava tyhjyys täällä ulkona ja huoneessa… Tokkohan tuosta joukosta kunnian kukko laulaa… tuntuu niin paha aavistus."

Sanna: "On tosiaankin niin paha olla. Emmekö lähde tuonne yhteen joukkoon? Kävi miten kävi; käynythän matkansa sanoo, käymätön valehtelee."

Vappu: "Emme nyt enää viitsi lähteä; nauraisivathan ne, kun lähtisimme jälestä ajamaan. Lähdemme pirttiin katsomaan valmista."

Sanna: "Se taitaa olla paras."

Pirttiin poistuivat tytöt. Mutta toiset hiipien likenivät koiran haukuntaa Parsikankaan hongistoisella syrjällä. Ainoastaan sata askelta oli matkaa siihen paikkaan, missä koira ilmoitti olevan sen eräpaikan. Tytöt koettivat kurkistella ryhevän kuusen suojasta, näkyisikö, mikä on se koiran haukuttava. Auno se kaula pitkällä kurkotti, mutta katsahti toisiin, osotti sormellaan kuusipensaan juureen ja suhahti pyörein silmin:

"Karhu se on tuo musta rykelmä tuossa kuusen juuressa."

Kerttu: "Sitä minäkin! Mutta nyt on paras, että asetutaan rinnakkain aseet valmiina käsissä ja sitte liketään."

Saara asetettiin keskelle tulenpitäjäksi. Kerttu ja Auno ottivat keihäät, Katri rautahangon, Riikka ja Reeta korennot. Kaikilla olivat aseet ojennettuna. Jos missä silmänräpäyksessä olisi ollut tarvis, niin silloin ne olisivat olleet valmiit laukeamaan. Jokainen seisoi ryntäävässä asemassa. Mutta niin tolkussa ei kukaan muu ollut kuin Reeta. Sen sarkainen hame oli esiliinan nauhoilla sidottu niin ylös, että melkein polvia myöten näkyivät paksut pohkeat ja tiukalla oli nilkaan kääritty ruojuvien nauhat. Vahvasti iski takajalka sammaleiseen mättään-tyveen, ja etummainen jalka polvi vähän koukussa. Sitte oikean käden tarmokas kopra oli puristettu korennon latvapäähän ja vasen käsi hallitsi keskempää. Korennon tyvipää oli ojennettu taivasta kohti vähän taaksepäin nojalleen vauhtia ottamaan. Ja suuret silmät ne tuikeasti tähtäsivät soihtuvalon etäisimmältä rannalta tuskin hämärtävään kuusirykelmään, jossa koiran haukunta ilmoitti saaliin olevan.

Siinä asemessaan lähtivät likenemään sitä tähdättyä paikkaa. Askelen kerralla he siirtyivät lähemmäksi ja kasvot olivat kovassa jännityksessä.

Risu rusahti kuusipensaassa. Koiran ääni taukosi. Mutta pensaan taakse ilmausivat loistavat silmät.

Kerttu ojenti keihäällään pensaan taa ja sanoi:

"Ka tuossa! Nyt niinkuin yksi mies!"

Silloin moiskahti Reetan korento pensaaseen ja toiset aseineen hyppäsivät elukan kimppuun. Mutta Katri parahti:

"Sepeli, Sepeli! Älkää, koira se on."

Silloin Sepeli leimuavin hännin ja korvat niuhassa vilkas! Katrin luokse, hyppi pystyyn ja nuoleskeli. Samoin kävi jokaisen luona.

Tytöt puhaltivat helpottavan huokauksen ja lakattavin sydämmin seisoivat ja palkuillen katselivat ympärilleen.

Auno: "Mutta katsotaan nyt tänne, mitä se Sepeli täällä haukkui."

Tytöt lähtivät kuusipensasta lähenemään, mutta Sepeli hyppäsi sinne edellä ja alkoi vikistä. Jännitetyin kasvoin tytöt lähenivät kuusisylvöä, jossa Sepeli vikisi ja puita kynsi ilosta, kun näki, että tytöt likenevät.

Tytöillä olivat aseet varuilla vieläkin, kun tulivat siihen paikkaan, mistä Sepeli puhalti vastaan. Auno se rienti hieman etukynnessä; kumartui katsomaan kuusten juurella hämöttävään rykelmään… Mutta heti oikasi itsensä, vilkasi toisiin ja virkkoi:

"Mikä kumma!,… Isäkö tuossa?… Tuo, Saara, tulta likemmäksi…"

Saara vei arasti tulta Aunon luo,

Aunon kasvot mustuivat ja silmävalkeaiset verestivät; suurilla silmillään loi toisiin säikähtyneen katseen.

Kerttu tarttui Pieton jalkaan, retuutti siitä.

— Isä hoi, nouskaa pois! Isä hoi!…

Kertun kasvot jäykistyivät ja vapisten virkkoi:

"Tämä on tönkkö!… Isä hoi!…"

Viimeinen hoi tuli parahtamalla ja lopussa tunki ahdas värisevä henkäys.

Riikka tarttui Pieton olkapäähän ja väänti selälleen. Mutta kauhistuen parahti; löi käsiään yhteen ja jatkoi:

"Voi, voi! Pää on palatsina! Voi, voi!"

Kaikkien kädet valahtivat alas ja rupesivat parkumaan sanattomia parahduksia. Katrin kasvot vaalenivat, tuskaisesti parahtain sanoi:

"Enkös arvannut, että tappavat ne!"

Silloin kaatua roiskahti selälleen maahan.

Sitä eivät toiset näkyneet huomaavan. Käsillään rintojaan painaen parkuen itkivät ja voivottelivat, Ja metelöitsevä kaiku levisi öiseen hongistoon. Tuskan hiki tihkuili otsista ja yksi kerrallaan laukeilivat maahan kasvoilleen ja sammaleiseen mäkeen purkivat palavia kyyneliään, karvaita huokauksiaan ja kaikuvia tuskanhuutojaan. Sepelin haikea ulvonta lisäsi kaikua.

Mutta viimein Sepeli alkoi pitkällä kielellään loiskia Kertun korvallista, heilutti häntäänsä ja vokisi epätoivoisesti. Siitä Kerttu virkistyi, tapasi vasemmalla kädellään silitelläkseen Sepelin päätä ja virkkoi: "Sepeli, Sepeli, älä hätäile."

Siitä nousi seisalleen ja veti keuhkoihinsa tutisevan henkäyksen. Kasvot kurtistuivat, kyynelsarja tulvahti silmistä, ulos puhalti rinnasta sakea huokaus, mutta käsillään puristi suutaan, ettei päässyt parahtamaan. Puhalti kolmisen paksua huokausta ja siitä rupesi rinta huoppenemaan. Pyyhki takkinsa hihalla kasvojaan, karasti pari kertaa kurkkuaan ja tyynesti virkkoi:

"No tointukaa nyt pois… Eihän tämä parkuin parane… Tullut on se, mikä on tullut… No tointukaa pois!"

Reeta: "Voi, voi, kuollaan pois!"

Riikka: "Kun voisin niin…"

Kerttu tuokion perästä taasen, kun asetti oman rintansa, virkkoi:

"Emme saata mennä menneen jälessä… Kenellä on tulukset?"

Auno nousi mättäälle istumaan, nikotteli, täytti vielä rintansa palkeet kerran ja kasvojaan käsillään painaen laski ulos pari katkonaista ahdasta huokausta, sormillaan venytteli silmäluomiansa ulospäin; otti tulukset taskustaan, otti taulalevystä palasen, asetti näpin tarkalta piin päälle ja alkoi iskeä. Säkenet loikahtelivat, että hongista välkkyi ja korvessa kaikuivat kimeät iskut. Mutta taula ei syttynyt. Auno viskasi sen taulan metsään, virkkoi:

"Lieneekö näpistä kastunut."

Otti uuden taulapalasen, asetti sen piin terävimmän laidan päälle ja iski taasen. Säkenet leimahtivat ja kolme kiiltävää silmäkettä ilmestyi taulapalan laitaan. Ne rupesivat suurenemaan ja taulan niepseä savu alkoi löyhähdellä kuusten helmoilla. Tulikuppiin pani Auno palavan taulan, puhalteli siihen, että se kiihtyi ja otsaan jo paistoi punertava koite. Otti pärepuikon, kastoi sen kärkeä kihisevässä tulikivessä; kosketti sitte hiiltyneeseen taulaan. Silloin remahti iloinen sinertävä tuli kipelehtävän puikon kärkeen. Mutta heti valkeni tuli, puikko syttyi palamaan ja vakaaksi aukeni lähinen tienoo. Auno otti päreen, sytytti sen ja katseli ympärilleen, virkkoi:

"Mikä Katrilla?"

Kerttu kumartui katsomaan, puisteli hermottomasta kädestä ja virkkoi:

"On pyörtynyt… Kasvot ovat kuin haavan lastu."

Auno puisteli olkapäästä.

— Nouse pois!… Katri, nouse pois!…Ka ei se tiedä tälle ilmalle!

Kauhistuen hyppäsivät Reeta, Saara ja Riikkakin, pyörein silmin katselivat Katria. Reeta löi rintaansa ja parahti; "Kuollut! Voi rakas, voi, voi!" Kerttu tarttui Reetaa olkapäähän.

— Älä nyt… ei tämä ole kuollut… Kas niin, jo tointuu!…

Katri nousi istulleen, öljäkästi katseli ympärilleen, sylki maahan ja kasvoille palasi virkeä puna. Katseli kirkkaasti toisiin.

— Eikö isä olekkaan kuollut? Voi, voi, minä säikähdin, kun otsa oli verissä, vihlasi niin pahasti sydämmyksiäni, että paikalla maailma meni mustaksi silmissä. Ja niin tuntuu pahalta vielä nytkin… Hyvä, ettei ole isä kuollut… Antakaa minä tässä mättäällä köllötän; hoitakaa isää… Minkätähden se vielä makaa?… Valehteliko Kerttu?

Kerttu: "Sinuahan minä sanoin, että ei tämä ole kuollut."

Katri: "Mitä se Reeta itkee? Kyllä minä tästä toinnun, kun vähän levähdän. Teki vaan niin pahaa."

Kerttu: "Mutta päreet loppuvat meiltä tällaisilla; pitää ruveta rahnikoimaan, miten saisimme kotiin. Emmehän sitä petojen ruuaksi jätä."

Auno: "Mitäpä siinä on. Otetaan vahva korento, sidotaan siihen vitsoilla ja vuoroon kannetaan."

Katri: "Minuako? Kyllä minä pääsen omin jalkoineni."

Auno: "Älä sinä nyt pidä huolta; levähdä nyt vaan."

Kerttu: "Tuossapa on vitsa tuossa koivupehkossa. Anna, Reeta, veistäsi, minun on jäänyt kotiin."

Reeta ojenti veitsen.

— Tuossa.

Auno tähysteli tannerta ympärillään.

— Missä kirves?… Ka tässäpä tuo! Minä hakkaan tuosta kuivasta näreestä korennon.

Kerttu: "Tuosta kuivasta haavasta tulee parempi."

Auno katsahti haapaan.

— Siitäpä kyllä.

Kerttu viskasi väännetyn vitsan tanterelle.

— Tuossa on yksi vitsa.

Auno toi haapaisen orren Pieton luokse.

Tässä on korento. Mutta mitenkäs nyt?… No Reeta ja Riikka, ei nyt auta itkeminen… Nostetaan tähän mättäälle.

Auno, Reeta ja Riikka tarttuivat Pietoon, nostivat aukealle ja laskivat selälleen sammaleiselle mättäälle.

Katri: "Onko se kuollut?… Kuollutpaan on!"

Kerttu! "No älä nyt enää pyörry. Eihän se sillä tule takaisin…
Pyörtyi se, kaatui ihan rankana!"

Kerttu kiskasi koivusta tuohilevyn, viskasi sen Reetalle.

— Tässä on lippi! Pane sinä Reeta, vettä päähän, tuossa on rapakko.

Reeta sökkelehti sinne tänne.

— Missä?

Kerttu: Tuossa ihan likellä… tuossa juurikan komossa. Katso nyt taasen kun hourii!…Tuossahan se on… Nostele siitä vettä päähän, minä en jouda.

Reeta nosteli vettä Katrin päähän.

— Vuotaa tämä lippi.

Kerttu piirti koivun kylkeä, kiskasi tuohta ja väänti lipiksi; viskasi sen.

— Tuossa on parempi, se pitää vaikka elävää hopeaa… Auno: "Tuleppas Kerttu tänne. Miten tämä pannaan?" Kerttu: "Pannaan neljään kohti vitsat alle ja niillä sidotaan korentoon."

Pisti vitsat Pieton alle.

— Ka näin!

Sitte Kerttu pani korennon Pieton päälle, sitoi vitsat lujaan kiinni ympäri korennosta ja virkkoi:

"Siinä se nyt on."

Haapaiseen korentoon sidottuna Pieton tönkkö ruumis makasi mättäällä, Kerttu ja Auno ottivat olalleen, Saara kulki tulen kanssa edellä, Riikka ja Reeta taluttivat Katria perässä, Sepeli kulki Kertun ja Aunon rinnalla ja palavin silmin tähysteli Pietoa. Pärevalkean niukkoja säteitä levisi hongiston pimeään pylväskäytävään noin parikymmentä askeletta edemmäksi kulkioita.

Parsikorven syvimpään laksoon painui matkue, kun Saaran silmät pyöristyivät ja virkkoi:

"Mutta mikäs nyt perii, kun päreet loppuivat!"

Kerttu: "Loppuivatko?"

Saara: "Tässä on näpissä viimeinen."

Viskasi maahan ja lisäsi:

— Tuossa.

Auno: "No älä nyt sammuta vielä! Voi, voi, älä sammuta kuitenkaan!"

Saara imasi sormiaan.

— No en suinkaan minä näppiäni polta.

Auno: "Olisit ennen sanonut, niin olisi kiskottu tuohia ja niitä poltettu. No nyt sinä parhaasi taasen teit. Sinä aina olet huoleton kuin lehmä! Mikä nyt perii?"

Kerttu: "Lasketaan tähän mättäälle. On aivan tervapimeä; emme osaa minnekkään."

Auno: "Lasketaan vaan. Mihinkäpä tässä mentänee."

Kerttu katseli taivaalle ja virkkoi:

"Mutta nyt on pimeä, ihan tervapimeä! Ei nyt näe ei otsaansa iskevää."

Auno hapuili puun-juuria.

— Tuli meidän täytyy saada vaikka miten… Kas tässäpä on koivu! Ja onhan tässä valmis tuohikäppyrä kyljessä. Iskekää vaan tuli, tässä on tuohta.

Kerttu: "Mutta annappas tulukset, sinullahan ne ovat Auno."

Auno punalti päätään.

— Mutta ne jäivät siihen mättäälle.

Kerttu: "Ja nyt ei tuluksia! No kaikkea sentään, voi, voi!… Eihän vaan liene jossakin kerroksessa, kopeloihan velikulta tarkkaan ketineesi…"

Auno kahden käden kopeloi kaikkia kerroksia suu vähän ammollaan ja silmät harreilivat pimeään yöhön.

— Ei ole, ei tunnu missään. Ja kyllä minä muistan että siihen laskin mättäälle. Olin siinä kuin häimerryksissä, niin siihen ne hätäysivät; vei kuin siivellä mielestäni, etten muistanut en kuolemakseni. Kaikkea nyt piti tulla! Harvoin minulta neuvot tielle tippuvat, mutta nyt se kuitenkin paras tuli.

Kerttu kynsäsi korvallistaan.

— No jotakin satuta sentään!

Reeta: "No se oli sentään tekonen! Semmoiset tulukset, tulukset tuluksen päiväsetkin, parhaat tulukset koko näissä kuuluvin! No kaikkea sentään! Ei pidä huolta neuvoistaan enempi kuin kuollut lehmä silmästään! Semmoiset tulukset, sanon vieläkin, jätit metsän hyviksi! Siinä ei paljon huolita."

Riikka: "So, so, vähemmällä tuo nyt välttää!… Tulukset olisivat tulukset, mutta tulta kun emme saaneet, se on enempi kuin yhdet tulukset… Mikä meidät nyt hyvä hyvittää?"

Kerttu: "Ei suinkaan sitä auta tähän jääminen. Ei suinkaan se yö silmää kaiva, lähdetään vaan hiljalleen kulkemaan kotiin päin. Koetellaan vaan lähteä, ikävähän tässäkin on. Sinä Riikka, koeta etukynnessä jalkatarkalta kopeloida matkan suuntaa, Reeta kulettaa Katria."

Katri: "Kyllä minä pääsen."

Riikka kädet kokotettuina harallaan eteenpäin lähti astua harostelemaan…

— Mutta tässä on semmoinen tureikko ja vielä vesikko… No ei tästä pääse ei matokaan… Älkää tulko vielä, hukkuu tähän…

Reeta: "Älä nyt ryve siellä yökautta! Koeta toisesta kohti!"

Riikka harrosteli toisapäin.

— Tähän sotkeutuu kuin kukko tappuroihin! Ei tästä niin sanomin selviä… Sama on täälläkin. Kyllä suppuh mentiin kuin venäläinen Pyhäkoskea laskiessaan… Ei hyvät ihmiset, tästä päästä ei mihinkään!

Kerttu: "Ollaan tässä kuusen juuressa. Tässä on iso kuusi ja tuntuu olevan kuiva juuri."

Reeta: "Paras on. Odotetaan päivää tässä."

Saara: "Tässä olen."

Katri: "Odotetaan vaan päivää."

Auno: "Päivään on matkaa vielä. Mutta ruvetaan huutamaan, että kuuluu kotiin, niin tuovat päreitä."

Riikka: "Se paras keino! Huudetaan vaan!"

Katri: "Ei ole minussa huutajaa."

Auno: "No huudetaan me muut… No Saarakin!"

Riikka: "Ja Reeta!"

Reeta: "Tässä olen."

Kerttu: "No nyt! — Tuokaa tulukset ja päreitä!"

Kerttu: "Koetetaan lujemmasti!"

"Tuokaa tuulokset ja pääreitä!"

Kerttu: "Vaisua tämä on. Koetetaan vielä!"

Auno: "Koetetaan vaan, mutta ei minun palkeestani lähde enempää."

Riikka: "Parastani panin! Mutta Reeta ei huutanut oikein. No
Koetetaan vielä!"

Kerttu: "No yhtä-aikaa!"

Auno: "Mutta pannaanhan kätemme äänen kuurroksi suun ympärille, se kuuluu paremmin. No nyt!"

— Tuookaa tuulukset ja pääreitä!

Tytöt laskivat hengästyneenä kätensä alas.

Auno: "Kylläpä sen pitäisi kuulua tuota tuonnemmaksi, kaukana soutelee tuo kaiku tuolla vuorien hartioilla. Mutta huudetaan vielä!"

Kerttu! "No huudetaan vaan. No yhtä-aikaa!"

Kaikki vetivät rintansa palkeet henkeä täyteen ja huutivat entistään kovemmin…

Mutta synkkään tyhjyyteen uupui kaiun viimeinenkin väre; ei kuulunut vastausta.

Auno: "Huudetaan vieläkin! Eihän tämä paljo maksa, jos hukkaankin menee."

Riikka: "No sama mulle!"

Kerttu: "Yhtä-aikaa!"

Korottivat taasen äänensä ja mahtavina pyörteinä rauhaton kaiku pyrki ilman kaikille suunnille.

Mutta ei vieläkään vastausta kuulunut.

Kerttu: "Tuntuu minun ääneni rupeavan särkymään."

Riikka: "Tuntuu minunkin torveni rupeavan ravistustaan."

Reeta: "Eipä tee mieli ilventelemään, on työtä tosissakin…"

Kerttu: "Istutaan tänne kuusen kengälle. Tässäpä onkin kuiva ja pehmeä sammal kuin villa. Tässäpä on hyvä istua."

Riikka istui kuusen juurelle, virkkoi:

"Olemmepa kaikki yhdennäköisiä."

Kuusen juurelle kokoutuivat kaikki yhteen kikamaan… Mutta korvesta kuului räksähtävä ääni, joka loppui nauruntapaiseen rähinään.

Katri hyksähti: "Hyih! mikä tuo?"

Reetan muoto jähmistyi ja silmät pyöristyivät.

— Hiljaa Jumalan tähden!

Auno kaula pitkällä kurkotti ja silmät seisoivat.

— Mutta mikä on tuo ääni?

Kerttu: "Ei tuo ole ihmisen eikä luontokappaleen ääntä."

Reeta: "Mutta mitä se tahtoo?"

Riikka: "Emmehän tiedä."

Saara: "Voi meitä polosia!"

Auno: "Kuulkaa, kun koettaa puhua kuin ihminen… Et meitä petä: Kyllä sinut tunnemme: sinä olet se vanha mustaturkkinen… Kuule, miten se räksyy ja nauraa."

Reeta: "Mutta voi hyvä isä sentään! Mitä hänelle on meidän kanssamme tekemistä? Olemmeko jätetyt tuon huomaan ja haltuun? Hyvä isä armahtakoon meitä kurjia! Armahda ja auta meitä, armo!"

Saara: "Jumala varjelkoon meitä! mutta minä pelkään pahaa."

Kerttu: "Mitä sinä pelkäät?"

Saara: "Kunhan ei kävisi tuon ruumiin kuin Koivukankaan Matti-kallaan, jonka ruumiin oli tuo paha mies vienyt ja pölkky oli pantu arkkuun ja oli ruumiin asemesta haudattu."

Riikka: "Samaa pelkään minäkin."

Katrilta parahti itku.

— Pidetään kiinni isän ruumiista, luetaan rukouksia ja veisataan virsiä mitä osataan.

Riikka: "Millä äänellä sitä veisataan? Ei äänen pihausta lähde koko joukosta."

Katri: "Herra siunatkoon! Voi, voi sentään!"

Kerttu: "Tyhjä pelko se on. Koivukankaan Matti-kato oli riimuurarien uskossa; se oli jo eläissään luvannut itsensä pahalle. Toisin on laita tuon vainaan kanssa. En tiedä jumalisempaa miestä kuin isä on ollut. Ei sitä kertaa ole maata pannut, ei noussut, ei syönyt ei juonut, ettei olisi siunannut itseään. Eikä ole kirousta kuultu hänen suustaan, eikä ole turhia puhunut. Kyllä, Jumalan kiitos, ei toki ole pahalla valtaa tuon ruumiin yli."

Auno: "Niin toki luulen minäkin."

Reeta: "Mutta mitäs vasten tuommoista ilvettä pitäisi? Onhan isä voinut luvata itsensä jollekkin metsänpeikolle tai Tapiolle, että paremmin lintuja saisi. Olenhan kuullut semmoistakin. Ja onhan isä saanut lintuja ja kaikkia viljoja, ettei ole likellä vertaa. Kyllä minä pelkään. Sinä, Kerttu rakas, koettele sinä, etteihän se ole jo vienyt."

Riikka: "Ollaanhan tässä yhdessä läjässä."

Auno: "Tässä ollaan!" Kuusen juureen hyypiysivät taasen tytöt yhteen kikamaan ja seurasivat korvillaan sitä outoa ääntä, joka kuului parsikankaan hongistosta toisakseen aina toiselta suunnalta… Mutta kuului vähänen humina ja kohta aivan likeltä korkea naraus ja perästä: kutti, kutti… kutti, kutti… kutti, huu-uuh, huu-uuh, ähäs!

Silloin tietämättään silmänräpäyksessä lenti jokainen seisalleen.

Kerttu: "Nyt ruumiin ympärille!"

Siinä he panivat kätensä ristiin ja Kerttu luki Isä meidän, mutta Herran siunaus sotkeusi Isä meidän sekaan. Sitte Kerttu vapisten virkkoi:

"Lukekaa rakkaat ystävät mitä osaatte!"

Reeta: "Minä en muista muusta kuin luomistyöstä."

Katri: "Samahan se on hätätilassa."

Reeta luki kallellapäin ja värisevin huulin:

"Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä. Pimeys heilui syvyyden päällä ja syvyys, liikkui meressä… Auta meitä, herra Seepahot! Amen."

Saara: "Isä, hetki tuli, kirkasta sinun poikas. Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset… Ei terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat… Pyhä on isä Jumala… Amen."

Auno: "Kumma, etten tapaa nyt en värsyn tekemää, vaikka onhan noita silloin, kun ei tarvitseisi vaikka lukisi päivät päästään. Voi hyvä Jumala!… Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä olen syntynyt. Synnissä äitini minun sai, syntisessä elämässä kiinni riippunut olen ain! Auta meitä, taivaan sotajoukko. Amen."

Sillä aikaa kuin toiset tytöt elostivat täällä Parsikankaan liepeellä, niin Sanna ja Vappu ikävämielisinä käyskelevät ulkokausteella. Niimpä sattuivat kuulemaan sen tyttöin huudon. Siitä ymmärtivät, että apu on tarpeen. Kiireen vilkkaan koppoi Sanna päreitä, sytytti tulen ja lähti Vapun kanssa rientämään Parsikangasta kohti.

Mutta lähelle päästyään he kuuntelivat, kuuluisiko toisten ääntä. Mutta koko tienoo oli kuin hauta, ei muuta kuin huuhkaimen kamala nauru ja marina kuului matkan päästä.

Sanna ja Vappu päästivät raikean haudon.

Tyttöin päät kavahtivat pystyyn.

Kerttu: "Herra Jumala olkoon kiitetty! Sanna ja Vappu tulevat! Mutta äänemme on sortunut, emme jaksa huutaa, että kuuluisi. Koetellaan kuitenki. Yhtäaikaa!… Ei tämä kuulu monen sylen päähän. Kun haukkuisi tuo koira! Miten saataisiin haukkumaan?"

Riikka: "Ei kukko käskien laula. Tuolla makaa, minä luulen, kuusen juurella miessä huoletonna."

Auno: "Missähän meidän on kirves? Minä rupean hakkamaan tuota kuusta, niin siitä kuulevat Sanna ja Vappu, missä olemme."

Riikka: "Tässä on kirves! Sehän on paras keino." Auno rupesi puuta hakata läiskyttämään. Koira luuli siinä jonkun otuksen olevan, rupesi haukkumaan ja siitä syntyi ääntä.

Kuusien takaa alkoivat vilkkua Sannan tulen iloiset säteet. Silloin
Kerttu kihisevällä äänellään virkkoi:

"Voi rakkaat siskot, kun meidät pelastitte näin suuresta tuskasta!"

Sanna: "Mikä tuska teillä täällä? Eihän vaan tuo huuhkain teitä täällä pelottane?"

Kerttu: "Mikä huuhkain?"

Sanna: "Joka tuolla hongistossa ilventelee, tuo… kuulehan nyt, kun se nauraa… Se on huuhkain, ja kuuluupa poika olevan nyt niin mielissään, että oikein! Kuuleppa miten se siellä rähähtelee! Kas, kas, mitä kukertaa! On sille raihnalle sattunut melkein ilkeä ääni, on se viimeisen vierimmäinen. Matta harvoin se toki on äänessä. Siitä se on hyvä… No tuoko teitä on pitänyt kissan linnassa täällä? Paras hirmu teillä nyt on ollut! Ja ihmisrievut oikein äänensä menettäneet!"

Kerttu käänti puheen toisaalle.

— Ei täällä ole tyhjä asiana. Tuohan tänne tulta.

Sanna ja Vappu astuivat tulen kanssa toisten tyttöin luo, jotka, kun kuulivat Sannan puheesta, että huuhkain oli heitä pettänyt, istuivat vähän noloina kuusen juurella ja helmoillaan peittivät koukussa olevat jalkansa.

Kun Sannan riemakka tuli valasi ruumiin, niin silloin pöllistyivät
Sannan ja Vapun silmät. Kauhistuen Sanna virkkoi:

"Mitä tämä? onko isä tuossa?"

Kerttu: "Isä on siinä."

Vappu: "Mitä Jumalan nimessä tämä on?… Mitä? kertokaa toki."

Sanna: "Kertokaa toki!"

Kerttu: "Riennetään kotiin, sitte vasta kerromme juurten-jaksain."

Kotiin lähtivät tytöt rientämään takkoineen.

Mutta vettä alkoi tihkua aamuyön murheinen taivas. Ja ennenkuin joutuivat puolimatkaan oli sade kiihtynyt niin veteväksi, että tulenpito päreissä oli aivan mahdotonta, ja niin jäivät kuin jäivätkin öisen sateen jalkoihin. Mutta pääsivät kuitenkin tutuimmille tienoille ja utausivat pääsemään kotiin vievälle karjan polulle. Sitä tien kuuskaa jalkatarkalta päästiin eteenpäin vetäytymään. Mutta vasta aamun harmittavassa kuhjassa äänettöminä ja märkinä tytöt lähenivät kotiaan, joka kuten sairastava äiti lemmenkielellä surren kertoili eron raskaista hetkistä.