Pietolan tytöt

by Heikki Meriläinen

XXV.

Ylihuomenna istuivat tytöt pirtissä tuhrauneilla kasvoillaan ja niiskuttelivat katkerasta mielestä. Kerttu näytti jo vähän kalkastuneen, katseli akkunasta ulos ja virkkoi:

"Lähdemmekö käymään siellä surmasijalla? Siellähän lienevät kaikki metsästyskapineetkin; mitäpä ne metsän hyvinä tekevät."

Auno siirti hartoja lukkiaan korvainsa taakse, pyyhkäsi kasvojaan hihallaan.

— Sitä olen ajatellut.

Kerttu: "No lähdemme sitte kahden."

Reeta: "Minä lähden myös."

Riikka: "Lähden minäkin."

Kerttu: "Mitäpä siellä monella."

Kerttu ja Auno lähtivät astumaan Parsikankaalle päin. Mutta toisetkin tytöt juoksivat jälkeen. Mielet näkyivät kevenneen.

Kerttu: "No mitä tänne nyt: jokainen. Lähtevät kuin suden ajoon."

Vappu: "Rahvaan työ se näkyy… Mutta onko meillä kirvestä?"

Kerttu: "Mitäpä sillä?"

Vappu: "Sitä on kirveettä metsässä kuin kynsille lyöty."

Sanna: "Entisen ukon sanaan, että parempi on olla kirjatta kirkossa kuin kirveettä metsässä. Minä otan kirveen…"

Äänettöminä ja narreilla silmin tytöt lähenivät Parsikankaan hongistoisella liepeellä sitä kuusiryhelmää, jonka helmasta toissa iltana löysivät isänsä. Kerttu osoitti kädellään mätästä.

— Tässä se makasi suullaan oikea käsi alla ja vasen retkotti täällä suorana.

Auno osotti sormellaan.

— Katsokaas tuota kiven nurkkaa. Voi ihme! Tuohon se on langennut päälleen… Ka tätä verilampea tässä mättään kolossa!

Sanna: "On siinä maksoa! Ei kumma, jos heitti henkensä. Mutta miten se polonen tuohon sortui?"

Riikka katseli kuuseen.

— Tuolta puusta se on pudonnut; se on sinne oravan jäljessä kiivennyt…

Reeta: "Oravan jäljessä! Jo hänen mokoman hirven olisi sinne jättänyt, äläs kolmasti saaliin."

Kerttu: "No ensi kertaako se on sinne kiivennyt? mutta kun se on surmaksi sallittu, niin kuoleman edelle ei ole käynyttä. Eikä ole surmaa nimetöntä."

Aunon kasvot tuhostuivat; suuret kyynelet kirkkaina karpaloina vierivät pitkin puuhkeita kasvoja.

— Sijan tietää, kuhun syntyi; paikan kaiken kussa kasvoi; ei tiedä, kuhun kuolta pitää.

Vappu seisoi verilätäkön luona. Kyynelet vierivät hänenkin kasvoiltaan, mutta oikasi päätään ja virkkoi:

"Ei tule se takaisin vaikka itkisimme silmämme puhki Tullut on mikä on tullut."

Kerttu: "Niimpä on…"

Auno se pyyhki kasvojaan takkinsa hihaan ja alkoi itsekseen hyräillä:

"Vaan jos mun pitäis' kuoleman
Maal' vieraall' taik' muuss' paikass',
Kaut' ruton sodan ankaran,
Taikk' veen taikk' muuss' vaarass',
Niin käyköön neuvos jälkeen se;
Äl' ansion perään tuomitse.
Suo autuaast' mun tääll' nukkuu."

Siihen yhtyivät toisetkin tytöt; seisahtivat kaikki piiriin, liittivät kätensä ristiin ja yhteen ääneen lauloivat ja kyynelet valelivat kasvoja.

Vappu katseli hongiston latvoihin,

— Kummasti raikea näin syksyllä. Heläjää kuin kannel tuo avaruus…
Kuulkaapa tuota kaikua tuolla rinteillä, miten se matkustelee.

Sitte siirtyi kuusisylvön toiselle puolelle ja virkkoi ihastuen:

"Mutta tulkaapa tänne toiselle puolen kuusikon katsomaan mitä täällä on! Ette usko mitä täällä kuusen kengällä on!"

Sanna hyppäsi sinne:

— "Mitä sinulla nyt on?… Katso, no ihme tuota linnun paljoutta!
Katsokaa minkälainen lintutakka! Ei uskoisi?"

Vappu: "Tappoi kuin Simson enemmän kuollessaan kuin eläissään."

Pyörein silmin siirtyivät paikalle toisetkin.

Auno: "Ai jai tuota läjää!… Ja laukku tässä on pukaten pakaten!…
Luetaampas…"

Sanna: "Luetaan kyllä!"

Vappu: "Minä luen… Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,… Yksi, kaksi, kolme… Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan… Kaksi, kolme ja neljä… Kuusi metsoa, kolme koppeloa, kahdeksan teirtä, neljä riekkoa on tuossa ja mitä lie tuolla laukussa vielä lisäksi. Voi ihmettä tuota viljan paljoutta."

Sanna otti laukun, virkkoi:

"Raskashan tämäkin on ja täysi kuin puhuttu rakko! Täällä on vaikka mitä mötyä: on oravia ja pyitä ja näätä tuommoinen rötkäle! Semmoinen kultarinta. Voi, voi, kun on kaunis!"

Riikka: "Antamaisillaan on ollut metsä vielä viime päivänäänkin."

Reeta: "Kuoleman edellä se on metsän emäntä antanut niin runsaasti.
Kyllä se on tiennyt, että kohta se jättää rauhaan hänen karjansa."

Riikka: "Jopa tämä ei metsän emäntä pahoinkaan olisi tiennyt jo ennen aikoja tuon isän kuoleman; eikö ne sen vertaa ole kuoleman kanssa yksin puhein."

Katri: "Ei ole hyväksi ollut tuo saalis."

Saara otti varrettoman kirveen maasta.

— Mutta varsipa on katkennut kirveestä.

Riikka: "Se on puuta kopistanut pohjalla oravaa pelotellakseen, niin siinä se on nirskahtanut."

Kerttu otti kirveen Saaran käsistä; katseli sitä.

— Niimpähän on käynyt. Se kun on orava jureutunut kuuseen, niin se on sitä paukuttanut kirvespohjalla, niin siinä se on tärähtänyt siksi vikaan, että siitä heltyi poikki. Eikä sille toki kovin paljo pidäkkään, kun se sille syylleen sattuu. Ja mahinutta on ollutkin, aivan sintynyt tuo puu.

Riikka: "Mennä talvena tehty varsi, kummako tuo, jos sen nyt on raudan hiki jo joksikin uuttanut."

Kerttu: "Mutta katsellaampa vielä, mistä se isä on pudonnut tuohon kiveen… Ai jai, tuossahan on se vahingon siipi! Tuossa on verekseen katkennut hongan oksa. Ei miten muutenkaan, vaan se on pudonnut tuosta suuresta hongasta, joka tuossa koivun vieressä seisoo. Siitä tämä oksa on kotoisin."

Reeta: "Miten se tuonne on mennyt? Surmansa kai sitä on koivista vetänyt, kun ei ole oksia kuin latvakerkässä ja puu toista syltä ympäri. Ei, ei ole oikeata menoa se, jos vaan on tuonne noussut."

Kerttu katseli honkaan oikein urkkivilla katseillaan, tiiristi silmänsä ja vielä tyystemmin tarkasteli hongan malloa.

— Enkös minä arvannut! Tuoltapahan on rouskahtanut, tuolta, ihan tuolta kuinka ylhäältä! Miten minä näyttäisin, mistä asti. Kyllä sinne on matkaa hyvinkin kuusi tai seitsemän pitkääkin syltää! Kyllä sinne on enemmänkin! Se on tuolta ihan läheltä latvakerkkää, tuosta haarasta vähän noin mikä häntä olisi pari kyynärää alaspäin. Siitä on ihan varmaan katkennut tämä oksa.

Sinne hongan latvaan tirkistelivät kaikki tytöt.

Auno: "Siitä, siitä se oksa on revennyt! Mutta mikä on tuolla ylempänä haarassa? Siellä on joku vilja mikä lienee; se on kuollut sinne. Katsokaahan tästä, tuolla se nuhjottaa. Se ei ole muutenkaan, vaan otus se on."

Kerttu lähti katsomaan Aunon luota.

— On siellä!

Auno: "Mutta meillä ei auta muu kuin täytyy hakata tuo honka kumoon ja siten saada tuo otus käsiinsä. Missä oli meidän kirves?"

Riikka toi kirveen sieltä toiselta puolen puiden, ojenti Aunolle.

— Ka tässä! Mutta kyllä se taitaa olla kesäterässään. Kun on multaisia juurikoita hakattu ojan kaivoksella, niin on kai se ruunaunut siellä hyväksikin.

Auno riisui päällysvaatteensa; otti kirveen.

— Kunhan on toinen laita hienompi, niin kyllä täytyy upota… Mutta mihinkäs se nyt sopii kaatumaan? No tuonne tuohon aukkoon rojautetaan.

Sitte iski hartian voi maila kirveensä hongan tyveen. Mutta kirves liuskahti kuoren kanssa maahan. Auno virkkoi:

"So-so, kylläpä on tosiaankin Riikan sanaan kesäterässään tämä kirves. Ja tuo kun on kovaksi pinttynyt, niin se vasta on vesaa. Kas, minkälaista nivaskaa se on tuosta maan nousennasta, ettei tahdo lastu irtautua. Ja niin kovaa kuin ilmosta luuta, että kiljuu oikein kirves. Ja niin tervastakin, että haisee."

Vappu: "Kyllä on pääsi harmajana ennenkuin on sillä kirveellä poikki se puu."

Auno löi vaan vihaisesti.

— Se ei ole totta! Katso vaan, että kohta on lattiassa.

Niin hakkasi Auno honkaa. Ja koira kun tiesi otuksen olevan siellä hongassa ja näki hakattavan, niin yltyi haukkumaan. Ja niin kirveen tuima loskina ja koiran kiivas haukunta sekausivat metelöitseväksi kaiuksi ja kauas se urkeni tyyniin metsiin.

Sillä aikaa kun Auno hakkasi honkaa, niin Kerttu katseli puihin.
Viimein sanoi:

"Nyt minä tiedän miten tuo tapaus on johtunut."

Reeta: "No mitenkä?"

Kerttu: "Katsohan nyt. Se on tuon otuksen ampunut tuonne hongan haaraan. Ja kirveestä kun on varsi katkennut, ettei ole voinut hakata, niin se on mennyt noutamaan, siten, että on ensin noussut tuohon kuuseen ja siitä mennyt tähän koivuun, ja tästä koivusta se on mennyt tuohon honkaan ja silloin se on tuo kuiva oksa pettänyt. Mitäs se kestää toki tuommoinen kuiva oksa; se katkeaa kuin ruoto!"

Riikka: "Onkos sen ollut mitä mennäkkään tuosta noita jälkiä. Kun vaan olisi tuo oksa kestänyt, niin iltikseen olisi käynyt viljan pois."

Vappu: "Aivan olevaksi onnekseen olisi käynyt, mutta pahan teki petoksen tuo oksa. Ja tuon matkan päästä kun mies tipahtaa alas, niin se on enempi kuin kissan uunilta putous. Voi, voi sentään! Kun ajattelee tuota matkaa, niin päätä viepottaa!"

Riikka: "Jospa se sittenkin olisi sattunut pehmeämmälle, niin olisi se jonakin mennyt. Ja kun olisi sattunut joku muu paikka ensiksi vastaamaan, vaan kun tuommoinen kiven särmä! Ja siihen kun pää, ihan paras takaraiva jäsähtää, niin se ei tee hyvää. Päästäänhän se matokin kuolee, sanotaan."

Kerttu: "Vahinko tuota lienee vetänyt. Ei se ole ensi kertaa ollut pappia kyydissä; on se jo monessa puussa käynyt, monta kummaa nähnyt, monta salmea soutanut. Tosi on vanha sananlasku, että:

"syli puuta, vaaksa vettä, askel paikkoa pahoa miehelle surmasijaksi, uroholle pään menoksi."

Auno jo hakkasi toista puolta ja märkänä höyrysivät leveät hartiat. Ja koira se vaan yhä haukkua loukutti silmät kiinnitettyinä hongan latvaan. Jo alkoi lastuus syvetä; alettiin kaatumista toivoa. Kerttu otti rautahangon, sen sakaran pisti noin puolen toista sylen korkuiselle hongan malloon ja varresta asettui työntämään. Kerttu, Reeta, Katri ja Riikka työntivät, että posket pullistuivat. Vielä lisäili Auno muutamia lyöntiä lastuuksen perään. Silloin honka lähti totisena hiljalleen kallistumaan. Mutta kohta sen kulku kiveni ja hirvittävästi jyrähtäen roiskahti pitkälle pituuttaan kiviseen tantereen ja hongistoon pakeni voimakas kaiku. Mutta heti joutui koira hongan malloa myöten latvan puoleen ja samassa rientivät tytötkin, mutta koira jo ilosta vokisten kantoi otusta vastaan.

Vappu se joutui ensimmäiseksi koiran luo ja alkoi hälistä:

"Sepeli, Sepeli, mikä se on Sepeli-miehellä? Mikä se on miehellä, näytäppäs. Ka herranen aika, näätä on! Katsokaa minkälainen ryökäle! Voi, voi minkälainen! Miten kaunis! Katsokaa tuota! Se on oikea kultarinta! Tuossa on luodin reikä. Ihan sydämmen kautta on luoti porahtanut läpi. Ilmankos se olisi niin äkkiä kuollut, että puuhun olisi jäänyt."

Katri: "Kyllä se on kaunis elukka tuo! Kyllä sen kun näkee oksalla juoksentelevan, niin ilkeää sitä katsoa."

Sanna: "Kauankin se sitte olisi sinun katseltavanasi. Se on siksi jalkava, se liikkuu kuin tulen kieli. Ja puujaloilla menee, semmoista kyytiä, että harvat ovat ne koirat, jotka alla pysyvät. Minä olen sen kumman nähnyt kerran, kun olin isällä kolkkamiessä joskus lystikseni."

Auno: "Näin minäkin kerran tuossa Suonenvaaran liepeessä. Kun se puitti puusta puuhun, niin se oli menoa! Tuommoiset puun välit kuin tuosta kuusesta tuohon petäjään ne ovat kuin askel vaan. Ja noin viittä syltä pitkät puun välit, niin niissä ei ole mitä mennäkkään, kerran potaltaa vaan, niin silloin se ropsahtaa toiseen puuhun."

Sanna: "Vaan somasti sillä on käpälät silloin, kun se puun väliä menee. Ne ovat aivan runnakossa kiinni ja kynnet harrallaan; sitte häntä vaan leimuaa, kun poika mennä hurahtaa."

Auno: "No ei sillä ole pää paperista. Hirveää se lähteä taipaleesen."

Vappu otti näädän käsiinsä, kukutteli sitä.

— "Nää, nää näätäseni, kuule kultarintaseni. Voi, voi minkälainen kuhvelo!… On siellä tuolla metsässä kauniita jos rumiakin elukoita. Entäs sinä Sepeli parka, sinä katselet niin palavin silmin. Tunnetko sinä tätä? Tunnet sinä. Voi, voi, sinua Sepeli, kun sinä nyt olet orpo sinäkin! Voi, voi, sinua poika parka, mitä sinä nyt minusta nuolet ja liemuat? Katso nyt kuin on hyvänä! Voi, voi kuin on mielissään! Mitä minä nyt sinulle antaisin viimeisen viljan peijaiksi? Voi, voi, kyllä sinä mielelläsi etsisit viljoja, vaan kukapa pudotti alas!"

Riikka: "Joutilaana on pyssy tuolla petäjää vasten."

Reeta: "Kyllä nyt joutaa koirat jouten olla, viinet vaarnoilla levätä, kuten sanotaan."

Saara: "Kukas tiesi jos Pentti…"

Sanna: "Mitä, Pentti ampuisiko? Pankolta paistikkaan ampuu semmoinen mies!"

Vappu: "Pelkää, veikkoset, pyssyä kuin Hölmöläiset Matin sirppiä! Olihan se kerran isän pyssyllä ampunut pyytä tuossa Rantasen kassarikolla. Kun oli pannut pyssyn puolilleen ruutia ja korvaruutia oli pannut kouramitalla, sitte oli ampua jämäyttänyt; mutta maahan oli pyssy käsistä pudonnut ja parkuin oli mies hypännyt pöheikköön päätään sammuttamaan. Kun oli semmoinen korvaruudin paljous tomahtanut, niin sileäksi oli mennyt otsatukka, silmäripset ja kulmakarvat, olipa kaupanpäällisiksi kirjaillut kasvopäitäkin. Siitä tuli miehelle mieltä. Ei ole sitte pyssyyn koskenut. Ja kyllä uskon, että vastakin joutaa pyssy naulaan hänestä nähden. Vaan luulen, että meistä jostakin tulee ampuja, kun rupeamme opettelemaan. Tai jos eivät muut rupea, niin minulla ei ole päätä palata. Oppimallahan papitkin tulevat."

Sanna: "Sen minäkin sanon!"

Reeta: "Ruvetkaahan tuota kummittelemaan muutamaksi mieliharmiksi."

Sanna: "Miksikä mieliharmiksi?"

Reeta: "Siksi, että teissä ei ole pyssyn haltijaa."

Vappu: "Eivät ne ole muutkaan pyssy kädessä syntyneet. Oppia se on ikä kaikki… Lähdetäänhän tästä kotiin; otetaan neuvot kaikki mukaan ja mennään tästä kankaan vietettä tuonne Puolukkavaaralle ja sieltä Teiriharjun päitse kotiin, niin sillä matkalla Sepeli löytää jonkun oravan että saadaan koetella".

Auno: "Samahan tuo on. Lähdetään vaan."

Kerttu: "Mutta eihän ole ampumavaroja."

Sanna: "On tuolla laukussa vaikka paljonkin. Lähdetään vaan, minä otan pyssyn… Täälläpäs makaa Sepeli pyssyn luona pää käpäläin päällä suorana. Sepeli, kuule, lähdetään nyt etsimään…"

Sepeli hyppeli Sannaa vasten pystyyn, leimusi ja nuoleskeli Sannan käsiä.

— Aijai kun tuli mies hyvilleen, kun näki, että pyssy otetaan liikkeelle. No lähdetään nyt tuonne. Usuu! etsimään… Ka niin, tuolla se jo menee! Ei ole kauan ennenkuin kuuluu ääni. Lähdetään perään; otetaan neuvot mukaan. Minä otan tämän laukun ja pyssyn; jakakaa keskenänne viimeiset rihkamat… Kas niin! nyt kuuluu jo Sepelin haukunta! Lähdetään! Mitä te kähjäätte?… Joko ovat kaikki?

Kerttu: "Kaikki ovat."

Riikka: "Entäs tulukset?"

Sanna: "Niin tosiaankin!"

Reeta kopristi laukkutaskuaan ja virkkoi:

"Täällä ovat taskussa."

Kerttu katsahti tantereelle.

— Kaikki ovat matkassa… Mennään vaan.

Niin lähtivät tytöt tois-iltaiset aseet olallaan astumaan koiran haukuntaa kohti. Mutta Kerttu pyörähti vielä katsomaan takansa sitä kuusirykelmän juurrusta. Vaan kyynel vierähti kasvoille ja virkkoi itsekseen:

"Tyhjä ompi tuonen maja, koti kolkko kuolemalla,

"sanotaan, mutta tosi se onkin."

Pyyhkäsi kasvojaan ja lähti toisten jälkeen…

Sanna: "Mitähän tuo haukkuu, kun noin räiskyttää?"

Auno: "Lintu on, kun haukkuu noin tiheään ja kovasti."

Sannan kasvot leimusivat.

— Kun olisi metso, aika koukkunokka!

Riikka: "Mitä sitte?"

Sanna: "Se sitte, että könäyteltäisiin laattiaan!"

Vappu: "Minä uskon, sillä ovat siivet!"

Sanna hurjana mennä kahitti ja virkkoi:

"Antaa olla; kyllä ne pettävät, kun pokautetaan kuula rintaan."

Riikka ojenti kädellään honkaan.

— Metso on tuolla aihkissa, tosiaankin aika koukkunokka ja Sepeli tuolla juuressa haukkuu ja häntä leimuaa. Katsokaa, miten tuo metso katsoa tuikottaa tuota koiraa.

Sanna hätäisin silmin vilkasi toisiin.

— Hiljaa! Tulkaa tänne kuusen juureen… Mutta kuka se osaa panna latingin?

Auno: "Kyllä minä osaan."

Sanna: "Pane sinä, mutta joudu! Sillä on oma aikansa tuolla metsolla, ei se meitä kanan odottele, kun sillä se tuuli päähän pistää."

Katri: "Siinä kuikottaa hongan lakalla. Mutta olisi se koko rötkäle, jos sen saisi!"

Riikka: "Kyllä se on koko konttura, pyrstökin kuin vasta! Semmoinen kirjavarintainen. Aijai jos se tulisi lattiaan!"

Sanna: "No älkää kuikistelko, ettei saisi vihiä."

Auno sai latingin pyssyyn, ojenti Sannalle.

— Tuossa on!

Vappu: "Mutta koeta nyt pitää kohti!"

Sanna: "Eipähän ilman!"

Auno: "Mene tuon kuusen suojaa myöten tuon kuusen juureen, niin pääset likemmäksi. Ei se huomaa, kun niin toimessaan katsoo tuota koiraa. Kuusen juuresta oksien välistä katso tilasi, mistä on selvä matka. Rihvojen läpi älä ammu; ne henkivät luotiin, että kääntyy väärään."

Sanna punastuksissaan vilkasi Aunoon:

— Parastani koetan.

Sanna lähti hiipimään kuusen suojaa myöten kuusen juureen. Rupesi polvilleen kuusen alle, pani pyssyn perän korvalliseensa ja kuusen kylkeen vakuutti pyssyä. Oli yhdessä kohti, ettei näyttänyt liikahtavan mikään paikka.

Silmät pyöreinä ja jännitetyin kasvoin tytöt odottivat milloin laukasee… Mutta Sanna puhalti ahtaan huokauksen ja hartiat nytkähtivät.

Auno punalti päätään ja varmasti virkkoi: "Ei nyt tullut mitään, ei nyt vakan enää. Isä sanoi aina, että se pitää silloin laukasta, kun ensi kerran saa pyssyn kohti, muuten se rupeaa vapisuttamaan jos kauan pitää. Kas, jo laukesi! Niimpähän kävi: metso lentää tuolla sellaista havakkaa ja Sepeli alla laukkaa. Se luulee, että se on haavoittunut ja putoaa."

Vappu: "Siivetpään olivat ja hyvät! Tiesinhän minä sen."

Sanna tuli toisten luo, punastuksissaan ja vähän häpeissään virkkoi:

"Mikä kumma! Olenhan minä monasti aina koettanut ilman piloillani pyssyllä sihtailla. Ja minä olen vakaunut vaikka neulan silmään ampumaan. Vaan nyt en vakaunut vaikka mitä olisin tehnyt. Mitä enemmän koetin puristautua, niin sitä enemmän vapisutti ja sydän jyskytti niin kovasti kuin riihenpuija. Tottapa se ei ollut meidän osa. Ei sitä saa kaikkea mitä näkee."

Vappu: "Olihan se entinenkin akka sanonut, että 'kelpaisi elää, kun olisi silmä nuolena, kopra kattilana'… Mutta voi, voi, Sepeliä, kun tulee niin nolona pää maassa ja häntä lupallaan. Voi, voi, kuin on mies ilkeissään! Eihän se ollut sinun syysi, kun ei saatu metsoa. Voi, voi, kun nyt on ukko pahoillaan! Sai ilmanaikojaan haukkua… Siinä se nyt makaa käpäläinsä päällä ja lupistelee silmiään niin kylläisennäköisesti. Kas, kun huokasi syvään, oikein hartiat nytkähtivät!"

Reeta: "Lähdetään pois typerehtämästä. Martta kotona katsoo meitä pitkään tulevaksi."

Vappu: "Lähdetään vaan, ei tässä tätiä ole tässäkään… Mutta kukas se nyt on ampuja? Taisi Sannalta into loppua, häpeä jo silmää kaivaa."

Sanna keikautti niskojaan.

— En jänistä vielä!…

Läksi pyssyn kanssa kävelemään ja virkkoi:

Sepeli se! Lähdetään, etsi, etsi.

Sepeli läksi laukata sutmistamaan halki murtoisen kankaan.

Vappu: "Silloin se mies lähti vilkasemaan!"…

Katri: "Jo on vilja edessä. Eipä pitkältä päästy."

Auno: "Orava on nyt, kuulee sen haukunnasta. Se haukkuu harvempaan kuin lintua ja väliin viksähtelee…"

Riikka osotti sormellaan harjulle hoikkalatvaiseen kuuseen.

— Tuolla kuusen kerkässä nauvottaa orava, aikanen pöyryhäntä!

Tytöt heittivät neuvonsa maahan ja katselivat kuusen kerkkään jureunutta oravaa.

Sanna: "Vaan sillä ei ole siipiä. Jos ei yksi satu, niin sattuuhan toinen tai kolmas. Paneppas, Auno, sisusta tähän pilliin, niin herätetään metsän-naukujaista."

Vappu hykähti pikku naurun.

— Valveillapa tuo on, hyvin ovat silmät pyöreinä. Saisi kyllä nukkuakin, ei olisi pahaa hätää.

Sanna ylpeästi virkkoi:

"Varokoon vaan vanttuitaan!"

Otti pyssyn Aunolta, istahti mättäälle, laski pyssynpiipun juurikan sarvelle ja osotti pyssyn oravaa kohti. Jokaisen silmät katsoivat oravaa ja kasvot olivat jännityksessä.

Auno: "Ei tule mitään, vapisee ihan nähtävästi."

Vappu: "Älä nyt, antaahan se jätistää. Kas, jo laukesi! Voi, voi, kun ei mennyt ei sinnepäinkään! Tuolta toisesta kuusesta kerkät putoilivat ja luoti tuolla mouskahtelee puusta puuhun!"

Sanna punastuksissaan nousi seisalleen, katseli pyssyä ja nolona virkkoi:

"Se pelottaa laukastessa. Siinä on semmoinen hiimosti. En minä ymmärrä minkätähden minä nyt olen tämmöinen tohkero, että laukastessani säpsähdän. Koetappa sinä Auno, sinä olet enemmän nähnyt isän ampuvan."

Vappu: "Virkaheitto tuli siitä ampujasta."

Sanna: "Ei sitä tiedä, kävisikö se viisaammasti sinullakaan."

Vappu: "Minäpä en rupea kuvattelemaan. Äänetönnä se on tyhmäkin viisas… Mutta katsotaampa nyt, kun Auno ampuu… Ka kätensä varastako se!… Ka se! Ai, ai, orava tulee pyörien lattiaan! Se olikin lasaus! Katso tuota, kun ojenti vaan, niin anna tulla oravan pyörien maahan! Sepeli, Sepeli, älä nyt retuuta enää; anna nyt minulle… Kas, aivan hartioista ropsahti läpi! Ei olisi uskonut!"

Auno: "Kynnet koiralle ensin, sitte vasta toista etsimään."

Vappu: "Kas, kas, en yrittänyt muistaakkaan. Minäpä annan Sepelille kynnet… Kas tuossa yksi… tuossa toinen… tuossa kolmas… tuossa neljäs. Voi, voi kun makeannäköisesti natustelee!… Nyt loppui. Lähdetään uusia etsimään."

Sanna: "Se niin! silloin lähti laukata leipomaan. Se ei odota toista käskyä, tuolla se jo näkösen päässä laukata sätkii. Ka, jopahan löysi lintuja! Mitä? Metsoja neljä, viisikin niitä on!… Tuonne lentävät honkiin. Kohta sieltä kuuluu Sepelin ääni."

Vappu: "Nyt, Auno, koetappas nyt! Olisi tuo soma, jos saisit metson."

Auno: "Kun olisin oikeassa ramussani. Vaan kun en viime yönä enkä toissa yönä nukkunut silmäni täyttä, niin on kuin varjo, ei tunnu oikein vakautuvan."

Sanna: "Se kai se lienee syynä minullakin."

Vappu: "Käyhän, Auno, koeta."

Auno lähti pyssyneen.

— Sittehän tuon tietää. Olkaa täällä se aikaa.

Vappu: "Minä lähden katsomaan."

Sanna: "No etkö muista, että se kielti. Anna olla rauhassa."

Riikka: "Sepeli taasen kun haukkuu! Se kuuluu kun se poukuttaa, vaara helisee taaskin!"

Kerttu: "Mutta jo se on viisas tuo koira! Kun se lintua haukkuu tuolla lailla noin tiheään, että ääni ei sammu välillä, niin lintu ei kuule tulijaa. Ja kun se noin maassa on mahallaan yhdessä kohti ja siinä tuota kirjavaa häntäänsä liekuttaa, niin sitä lintu katsoo eikä pelkää."

Sanna: "Tuon koiran ansio se on, että isä on niin paljon saanut lintuja. Kas jo paukahti! Siivetpä oli metsoilla! Tuolla lentää hojottavat semmoista kyytiä, ettei häntä perää tavoita."

Sanna osotti sormellaan lentävien metsojen jälkeen.

— Yksi, kaksi, kolme, neljä. Mutta yksi on poissa! Viisi niitä oli.
Katsotaan vaan, että siivet pettivät muutamalla.

Vappu ilahti, osotti kädellään hongistoon.

— Metso, metso! Aai, ai, sinua Auno! Metso on kädessä Aunolla, kun tulee.

Sanna: "Kas sitä, tiesinhän minä!"

Riikka: "Kas, minkälainen rötkäle on Aunolla kädessä! Tuopa lystiä!"…

Reeta: "Ei olisi uskonut!"

Kerttu: "Auno on paljo nähnyt pyssyn hallitsemista."

Auno antoi metson Vapun ojennettuun käteen.

Reeta: "Sieltäpä lähti metsän hyvä."

Auno virkkoi tyynesti:

"Eihän tuo näy olevan työtä kummempaa tuo ampuminen."

Riikka: "Eihän tuossa sinulla näy olevan kuin pitää ja vetää. Ei vielä näy meiltä lintukeitot loppuneen sillä, jos isä jätti. Se ei ole pieni asia."

Vappu silitteli mättäällä makaavaa Sepeliä ja hyvitteli:

"Jopa sinä nyt ukko parka väsyit! Voi, voi, kun kieli pitkällä läähötät. Sinä poika parka, voi, voi, kun sinä katselet leppoisesti! No levähdä nyt."

Kerttu virkkoi väsyneesti:

"Lähdetään nyt kotiin. Ei maista mikään millekkään."

Reeta; "Eipä maista; tyhjältä tuntuu elämä."

Sanna: "Kyllä se maailma seisoo yhdeltä ukolta."

Vappu: "Sen minäkin sanon. Ja oli miten oli, emme voi maan rakoon painua."

Auno: "Kyllä se nyt meidän maailma kallistuu melkein syrjälleen."

Ojenti Sannalle pyssyn ja sanoi:

"Lähdetään kotiin."

Selkiinsä kokoilivat tytöt neuvonsa ja lähtivät vakavin kasvoin kulkemaan kotiin päin.

Ilta oli jo pimeä, pystyvalkea jo liekotteli pirtissä ja sen punnerrus hohti akkunasta, kun tytöt astuivat kotiin lintutakkoineen.