XXVI.
Joulukuun tähdet valvoivat erään pouta-aamun puhtaalla taivaalla; otava oli jo länteen päin sarvensa kääntänyt, kun Pietolan tilavasta saunasta kuului kolmen hamppuloukun ankara töminä ja kolmen lihtaloukun kuivat kielen sanat virkeästi kitkasivat. Enemmän kuin kolmesataa valkoista solkeakuituista hamppuroivajasta oli eilen illalla päästelty ja pystytelty orsille ja lauteille kuivamaan saunan paahteiseen lämpymään. Niitä loukuttamaan olivat lähteneet Kerttu, Auno, Sanna, Vappu, Katri ja Riikka. Vuoroon ne aina loukuttivat ja vuoroon lihtasivat. Kerttu ja Auno olivat parina. Samoin Sanna ja Vappu. Niimpä olivat Katri ja Riikkakin yksi. Kun raskaalla loukulta loukuttivat roivajaksesta ensin luut irti ja pemistelivat enimmät päistäreet pois, niin sitte antoivat sen toiselle, joka keveämmällä loukulla lihtasi pivoukset kujulleen ja sukevina suortuvina punoi sormajaksiin, joita kymmenen aina tuli kuhunkin vihkoon; joka kymmenennellä sormajaksella sidottiin keskeä kiinni yhteen nippuun. Kertun ja Aunon läjässä niitä nippuja oli jo kymmenen, kun Sannalla ja Vapulla oli vielä neljäs vajanainen. Katri ja Riikka ne alottivat kuudetta.
Kerttu irtausi loukkunsa hännästä, viskasi pivouksensa Aunon helmaan, kopisteli itsestään päistäreen törkyjä, päästään haravoi koprillaan tappuran untuvia ja karkean paitansa hihaan pyyhki kasvoistaan hikeä ja pölyn huudetta. Sitte istui päistärläjän päälle huoahtamaan ja nojasi selkänsä loukun juurikkaa vasten. Silloin taukosivat toisetkin levähtämään yksistä tuumin. Kerttu virkkoi:
"Meillä Aunon kanssa taitaa jo olla kymmenen mytykkää, mutta mitähän niillä noilla jälkiväellä on?"
Sanna suupuolellaan naurahti:
— Olemmekos me jälkiväkeä? Älä toki usko itsekkään. Kyllä me olemme ensi uunin leipiä.
Auno: "Onhan sillä Sannalla ja Vapulla kohta neljä, ja kun ne edes olisivat niinkuin ihmisten. Katsohan sinä, minkälaista siivoa se on!"
Kerttu otti hamppuvihkon, meni kiukaan luo päreen valossa katselemaan ja virkkoi:
"Ei tule toki mitään tämmöisestä sotkusta! Kuka näitä ilkeää nähdä, kun ovat ihan kaikkine päistäreineen käärityt. Eikä yhtään kuitua suorallaan, vaan kaikki yhdessä vanukkeessa kuin koiran vuoteet. Katsohan itsekkin tätä jälkeäsi."
Sanna syrjäsilmällä vilkasi hamppukääryyn ja välinpitämättömästi virkkoi:
"Näkyyhän tuossa vähän lustuvia olevan."
Aunon rinta hytkähti.
— Lustuvia ne vaan ovat. Ihan selviä päisteriä, ihan kuin pahnoja!
Kerttu: "Kyllä saat siivota ne uudelleen."
Sanna keikautti niskojaan.
— Kyllä semmoiselle emännälle välttää. Kunhan on kupissa, oli ohraa tai ruista.
Kerttu: "Vähät kai se emäntää liikuttaa; meidän oma häpeä se toki on. Ja jos ihmiset näkevät meidän noin kunnotonta työtä tekevän, niin emme kelpaa ihmisten työhön sitte, kun tästä joudumme suksillemme."
Sanna: "Pian jalo tapansa näyttää sitte, kun pääsee näyttämään. En perusta minä tämän talon työstä. Minä olen kuin liika laukku reessä tämän talon töissä. Syön, juon aikanani."
Katri istahti lihtansa perälle. Vitiin veitsellä piiskasi lihdattua hamppuroivajasta ja virkkoi:
"Mahtaa siitä kohta ilma nousta siitä syksyllisestäkin elon varastuksesta. Eilen kuului emäntä kertovan Pentille, miten kuuluvat Ahtolaan kantavan elon ja elämisen."
Riikka pöllähti: "Kuka sille tuolle akalle semmoisia selvittää. Kyllä
Ahtolan emäntä ei niistä virka."
Sanna rupesi loukuttamaan, mutta seisautti loukkunsa, roivajas jäi loukun rakoon.
— Tiesikö tuo akka tosiaankin semmoista? No mistähän tuo rämppäkello tosiaankin imi semmoista… Siitä uutisesta se varmaan Pentti illalla mörnötti puhumatonna kuin säkinpaikkaaja. Mutta kuka on mahtanut tuolle akalle kertoa! Me emme suinkaan ole hiiskuneet hiirelle eikä heinälle ja Ahtolasta päin ei ole tullut tietoon.
Kerttu: "Kyllä se tehty tiedoksi tulee… Olenhan teitä kieltänyt, mutta laihan koiran haukunta ei taivaasen kuulu."
Aunon kasvot hieman tulistuivat, virkkoi: "En ole kieltänyt en käskenyt, jokainen tehköön päätään myöten. Mutta syytön minä olen varastukseen."
Sanna: "Syytön minäkin olen varastukseen. En neulankaan edestä ole ottanut keltään enkä ota vaikka suulleni kuolisin. Ne jyvät, jotka syksyllä siirsimme Ahtolaan, eivät olleet kenenkään muiden kuin meidän. Ja se ei ole ollut viime kerta. Sen sanon, että ei niin kauan kuin minä olen Pietolassa ei tarvitse hinkaloita suurentaa. Minä tiedän ja selvästi näkyy, ettei ole minulla ikuista oloa näillä poroilla, niin en huoli lähteä aivan suorilta sormiltani. Otan minä kuitenkin omin lupini jonkun vähän edes mielihyvikseni, jos ei muuksi."
Vappu: "Sen minäkin teen. Ja sen kun tekisimme jokainen… Jos oikein tekisimme kuten olisi tehtävä, niin ensi syksynä veisimme vuoden tulokset aivan puulle puhtaalle ja heittäisimme tuon akan poikineen avossa suin katsoa tollottamaan, niin näkisivät hyvänsä siitä kirotusta välikirjastaan isän kanssa. Opetettaisiin niitä isännäksi ja emännäksi toisten vaivannäölle."
Riikka heitti puoleksi loukutetun roivajaksensa loukun rakoon, istahti jakkaralle loukkunsa lähelle. Pieni musta nyttyrä oli niskaan pistetty kiinni katajaneulalla. Pyyhki kädellään päälakeaan ja nyttyränsä päältä hampun untuvia ja palleat hartiat laskeusivat kumaraan, kädet helmassa virkkoi:
"Niinhän tuo työ tuntuu olevan karvasta kuin tervaa ja koti tuntuu vieraalta kuin väärä raha olisi taskussa. Jos ei tuota akka-lunttua olisi tässä, niin toisin soutaisivat sukset."
Kerttu: "Mikäpä hänessä on hätänä. Oli miten oli, paras on kuitenkin olla nöyränä, tyytyä siihen mitä sanotaan."
Sanna puistalti päätään, kohautti hartioitaan ja virkkoi:
"Niin minäkö antipalalle? Ei, ei tule ne herkut, eikä puske ne hirvet!"
Vappu: "Samat sanat sanon minäkin. Kun kerran on näiksi mennyt, että omassa kotonaan pitäisi ruveta toisen kynnestä katsomaan, niin en perusta vaikka paikalla ajakoot oman onneni nojaan. Onsi on taivaan alus. Huiskeikkaa vaan pitkin pitäjän tietä! Suru ei janota vaan rikkaan hyvät eväät."
Auno: "Kyllähän hyvä mennä on, vaan ei siellä hyvä olla ole. Kun sattuu, niin routa ajaa porsaan kotiin."
Vappu: "Eei, ehei se ennustus pidä ryhtiään. Elää niitä ihmisiä muuallakin. Ja ennen olen vaikka aidan vitsaksena ennenkuin kotonani toisen ruotilaisena."
Kerttu: "Mikäs tässä on pakko olla ruotilaisena. Syödään vaan ruokaa mitä annetaan, tehdään työtä mitä käsketään ja ollaan vaan kotonaan. Ei olla tietääkseenkään mistään mitään, odotetaan vaan viimeistä käskyä."
Sanna: "Jospa oltaisiin nelijalkaisia, noita kytkyessä tahi marhaminnassa pidettäviä, niin kyllä se sitte kävisi laatuun. Mutta ei tällä päällä, ei niin kauan kuin yli kynnyksen päästään!"
Kerttu: "Ei tiedä ylpeillä. Hätäisellä on monta ääntä."
Riikka: "Mutta kuka mahtaa tuolle akka-ränkälle kertoa niitä kaikkia seikkoja?"
Katri: "Minä luulen, että se on tuon Saaran hyvää työtä, koskahan se on yksituumainen sen kanssa kuin paita ja pohkea. Ja tuota Pentti-vänkylätä se taitaa mielessään pitää sillä tavalla päästäkseen tämän talon haltijaksi." Sanna punastui…
— No olisikoon tuolla kalmalla niin pitkät ajatukset. Mutta pari siitäkin tulisi! Hyvä hyvällä saadaan, silmäpuolella sokea, saa sanoa. Ei vielä kumpaisetkaan ole kunnollista veroa ansainneet… Mutta en minä toki usko semmoista.
Vappu: "Mistä sen tietää, mitä ne siellä joutessaan tekevät. Luuletko, ettei Saaralla olisi sydäntä ottaa tämä talo Pentin kansaa omakseen."
Riikka: "Minä uskon, että raskii! Niin vievät kuin koirat, kun saada voinevat. Ja mikä niiden on saadessa, panevat tuumansa tukkuun, niin heti pyörähtävät asiat siten, että Saara ajaa meidät oman onnemme nojaan."
Kerttu: "En usko Saarasta semmoista. Ja samahan sille on, olipa tässä emäntänä kuka tahansa. Emmehän ole emäntänä olleet ennenkään, onhan nytkin sama olla työntekijänä. Ja eihän silloin ole vieras emäntänä kun on Saara."
Auno: "Kyllähän työ ei ole entisen makuista sitte, jos Saara ja Pentti tulisivat hallitsemaan. Mutta saattaahan sitä sentään tehdä jos tahtoo ja olla niinkuin pidetään."
Sanna: "Olkoot muut miten olkoot, mutta minä olen ja elän niinkuin päästä käsketään, pois tieltä vaan!"
Silloin remahti ovi auki ja ovelta näkyivät emännän taliset kasvot ja valkeina paistoivat lostikka hampaat. Silmät kiehuivat vihasta ja kohti kurkkuaan sähähti:
"Mikä rukouksen pito teillä nyt on täällä? Vai tänne, sen tuliset luntut, olette laittauneet makaamaan! Ei tuosta herran hetkestä ole kuulunut loukun ääntä. Taidatte, sen pahennukset, luulla, etten minä kuule, milloin työssä olette. Sen tuhannen loukkaat, pääsettekö asiaan vai…"
Siihen katkesi emännän sana, kun Sanna hyppäsi eteen ja käsi ojettuna ärjäsi:
"Suu kiinni ja paikalla!"
Emäntä sävähti vastaan, että kyllä tiedän tukkia. Sinäkö tässä…
Sen enempi ei emäntä kerjennyt, kun Sanna leimautti hänet nietokselle ja nykäsi saunan oven kiinni.
Emäntä hyppäsi ylös, vetäsi henkeä keuhkonsa täyteen, puhalti saunan oveen ja oikein kirkasemalla parahti:
— Vai tapat sinä minut?
Sannan kasvot tulistuivat, leimahti saunan ovelle ja kahden käden tölmäsi Maijaa, että se lenti aivan koppina päälleen nietokseen ja äkeästi puhaltaen virkkoi:
"Älä tule toista kertaa!" Vetäsi saunan oven kiinni ja rupesi loukuttamaan roivajastaan ja kohta alkoivat käydä toisetkin loukut.
Itkien ja kiroillen meni emäntä pirttiin.
Pentti istui rahilla, rikkinäinen sarkanuttu päällä, paulakengät jalassaan ja lammasnahkainen reuhka päässään ja puukonhamaralla lykkäsi sileäksi uutta kirvesvartta.
Emäntä astui Pentin luo hengittäen raskaasti ja sakeat henkäykset vapisivat kuni suuresta väsymyksestä; mustat silmät säihkivät kamalasti ja virkkoi:
"Tule Pentti tänne kamariin, minulla on asiaa sinulle, tule."
Pentti nosti päänsä, katsoi tutkivasti äitiinsä:
— Missä se nyt on rypenyt, on lumessa kuin koira?
Emäntä ei virkannut mitään; silmät paloivat vaan.
Pentti jatkoi: "Mitä sitä nyt on? Olin tästä aikeessa metsään."
Emäntä tiukasti: "Tule vaan tänne, minulla on asiaa."
Sen sanottuaan lähti astumaan oveen ja piikkoloimiin kudottu lyhyt hame kapeana riippui lanteilta, lumiset kengät olivat pauloilla sidotut nilkkoihin kiinni, vaan paksut pohkeat vilkkoivat paljaina. Päällä oli väljä lyhytläntä nuttu irtaallaan napista; hartioilla siinä näkyi lunta joka paikassa. Seisahti ovensuuhun, katsoi tuliko Pentti jälessä. Mutta Pentti ei ollut kiireissään. Emäntä tikasi:
"Tule rikeneen, älä kähjää, äläkä kuhjaa!"
Pentti pani puukkonsa viereensä, kohosi laiskasti seisalleen ja virkkoi:
"No mikä se nyt on semmoinen hätä, tuliko se nyt on nurkassa?"
Emäntä: "Oli mitä oli, tule heti!"
Pentti otti kinttaansa ja kirveensä mukaan ja lähti emännän jälessä kamariin.
Emäntä siirti toisen jakkaran luokseen ja alkoi huohottaen:
"Istu tuohon jakkaralle. Ei semmoista kiirettä, minulla on puhumista… Nuo tytöt pirut et sinä usko minkälaisia ne ovat, kyllä ne kohta minulta syövät silmätkin päästä. Menin tuonne saunaan sanomaan jotakin ihan hyvänä ihmisenä ja hyvällä sanalla, niin siitä nuo katalat usahtivat silmille ihan syyttä hankaatta, ihan syyn-syyttömästi kuin ampiaiset, että kiitin kun sain luuni tervennä tänne. Semmoisen palkan minä olen saanut siitä lukemaan opetuksestani, semmoisesta asiasta. Ruunankummia olisivat minutta. Oikein sydämmeni halkeaa, niin on paha mieleni. Jonkillaisen koirajoukon keskeen piti joutua!"
Emäntä itkeä suhautti vähän. Pyyhki kyyneleet silmistään ja jatkoi:
"Se on nyt paras, että ajat pois tästä talosta ihan jokaisen nuo luntut. Niistä ei ole toinen toistaan parempi. Aja vaan kynnettömään"…
Pentillä olivat kinttaat käsissään, puristeli kirvesvarttaan taivutellakseen kankeita kinttaitaan kuontumaan kirvesvarren ympärille ja tympeästi virkkoi:
"Mitenkäpä tässä tytöittä tultanee aikaan. Semmoisia työntekijöitä saadaan kirjoilla hakea kuin tytöt… Ja minä taasen luulen, että siihen riitaan on syytä sysissä jos sepissäkin. Antoivatpahan ne minulle rauhan."
Emännän kasvot tulistuivat, hyppäsi seisalleen, leimahteli sinne ja tänne; mutta istui taasen ja virkkoi:
"Sinää saat rauhan!… Ilkeät sanoa, että minä olen syypää tähän riitaan… Sinä saat rauhan!… Saat sinä tuolla tavalla rauhaa: et katso elämistäsi, varastavat ihan joka paikan. Niiden työnteko sitte jotakin auttaa! Vai noiden lunttujen puolesta sinä olet! Sinä nyt noiden pahennuksien kanssa rupeat minua syömään. Kaunis kunnia! Olenhan minä sen jo nähnyt, että sinä olet noiden puolesta. Voi, voi sentään!… Kaikkeen häntä piti joutua!… Kaikkeen häntä piti joutaa!… Sydän halkeaa ajatellessa… Siihen toteen minä olen sinua sydämmeni alla kantanut ja kovan saunan kylpenyt… Nyt on korva korvan tasalla, niin tuommoisia kaulavilloja saan palkastani… Kaunis kunnia!… Vai syytä sysissä jos sepissäkin… Se on lapsi se!"
Pentti rykäsi kuivan rykäyksen ja sanoi vakavasti:
"Jos minä ajan pois noita tyttöjä niin en minä kaikkia aja"…
Emäntä pyyhki kyyneleet silmistään ja rykäsi vähän.
— Kas niin! Kyllä minä nyt yskän ymmärrän. Vai niin, et sinä aja kaikkia. Sinä luulet minut sokeaksi, etten minä näe, että tuon Saaran, mokoman liukkanan kanssa sinä yhtä pidät. Vaan sen minä sanon, että jos vaan et heitä sitä ilvettä pois, niin ei kanna kauan terveitä luita tuo lunttu!… Vie äly mieheltä, kerran lakkii harineen vähemmäksi! En toki sinuna katsoisi tuommoisia risuaidan läpikään. Olisi toista kuu ottaisit tuon Kemppaalanmäen Maikin, jolla on kymmenen tuhatta perintöä. Hakalan Eeva tässä puhui aivan varmaan, että saisit sen. Ainakin sanoissani, vieläkin varkaissani; Saara on kyllä paras kaikista toisista, sehän minulle edes puhuu toisten varastuksia, mutta kuitenkin on paras pysyä erillään tuosta joukosta. Ajattelehan nyt vähän eteesi, ajatteleppas, että kun sinä nyt niitä ottaisit yhden eukoksesi, niin sitä tietä olisit pääsemättömissä toisistakin kunnes varastaisivat koko talon, että joutuisit suksillesi. Niin sinä kun yhden sormesi annat pirulle, niin se vie koko käden…
Emäntä oli vähän aikaa ääneti, pyyhki kevelätä nenäänsä, punalti päätään ja uusi katkeruus värähteli tummissa kasvoissa.
— Minulle ovat tähän asti antaneet ihmiset rauhan. Ei tähän elettyyn ole minua sysitty eikä syrvitty eikä tyrkitty, mutta nakkasivat nuo raihnat saunasta ihan koppina kuin reuhkan. Reuhauttivat kinokselle ja minä suin päin nietokseen. Ihan noin reuskahdin kinokselle. Se tuntui kauhealta. Näet sinä, miten hyyhmä juoksee pitkin raatoa kuin uineella koiralla. Ajattelin, että kun ne edes tähän heittäisivät.
Itku purskahti Maijalta, Hetken perästä jatkoi: "No ei se lähde minun mielestäni, ei vaikka eläisin kärpästen nykittäviksi… Kyllä se on parasta, kun tottelet minua ja ajat pois tästä ihan jokaisen."
Pentti katseli lattiaan ja puristeli kintaskäsillään kirvesvarttaan.
— Annetaampa heidän nyt vielä olla tuossa. Emäntä taasen tulistui, silmät säihkyivät ja alkoi äksytä:
"Sinä hullu! hulluista hulluin! Kun ne eivät edes varastaisi, niin kaikkenahan se menisi; mutta kun ne ainakin sanoissani varastavat ihan mitä on hengestä irti. Ne vievät viljat, hamput, höyhenet, elot, ja ne vievät ihan kahden käden keskestä. Niitä ei varo ei varovakaan. Mikä sen kotisen varkaan varoo, se on vanha sananlasku. Ne vaan aikovat uhasta varastaa. Ahtolan akka se on niillä säkkinä; sinne ne kantavat. Se myöpi siellä aikojaan myöten. On sinne Ahtolaan tie auki, on sinne asiaa yölläkin päivälläkin, pyhänäkin arkinakin. Ja tiedäthän sinä, mistä niillä olisi rahaa laittaa semmoisia kankaita kuin viime kevännäkin. Minä tiedän, että se luotuja maksaa. Sen hyvän minä siitä sain, kun opetin ne oikeaa kangasta kutomaan."
Pentti nousi seisalleen, käveli akkunan luo ja varasi kintaskädellään akkunan penkkiin. Tasanen otsa vetäytyi kurttuun. Näytti aikovan sanoa jotakin, mutta sitä ei tullut.
Emäntä nakkasi niskojaan.
— No tee mitä tahasi, mutta en minä tule aikaan noiden koirain keskessä. Ja sen minä sanon, että sinä et saa hyvällä tuota Sarkkoa. Se sinä tiedä!
Pentti lähti kävelemään ulos ja mennessään virkkoi jäykästi:
"Se on minun asiani."
Sen enempi ei Pentti. Astuskeli Pajupurolle päin. Hartiansa olivat entistään enemmän kumarassa ja kaavoissa näkyi jähmeä harmi.
* * * * *
Vuosi oli kulunut. Saaralla oli jo kuukauden vanha poika, aivan Pentin näköinen, ihan kuin suustaan sylkenyt. Tämä oli Pentin mielestä mieluinen vahinko. Ja samalla kun tuo kirisevä pienokainen ristittiin Matiksi, vihittiin Saara ja Pentti aviopariksi.
Oli Joulukuun pimeä ilta. Vasta olivat tulleet Saara ja Pentti kotiin kirkkoretkeltä ja riisuneet matkavaatteensa päältään. Pystyvalkean luona istui väki ja teki askareitaan. Siihen istui Saarakin pienokainen helmassaan. Sille hän hymyili, mutta silmäykset tuolloin tällöin vierähtelivät Penttiinkin, joka pyhäpukuisena istui rahilla ja lattiaan tuiottaen veteli luuvartista piippuaan.
Tytöt olivat umpimielisiä, eivät näkyneet välittävän kenestäkään. Eivät kyselleet kirkkosatujakaan, tekivät vaan töitään. Puheen aluksi kysyi Saara:
"Missä nyt on emäntä, kun ei näy?"
Martta: "Kylään näkyi äsken menevän, luulen, että se on yötä siellä, koska otti kudelmansa."
Saara: "Mitä se nyt on niin yökuntiin lähtenyt?"
Martta: "En tiedä."
Sanna sylkäsi kuontalonsa partaan ja virkkoi kylmästi:
"Lieneekö mennyt sydäntään sulailemaan. On se ollut tässä lintuna tänä päivänä, vaan taisi se polttaa siipensä tässä äsken, kun tuli minun päälleni."
Reeta pani karttajaksen vasuun, kohotti päätään, mulautti Sannaan ja virkkoi:
"Ollut lintuna… Entä sinä? Jos hyvä on, niin paremmalla palkitaan."
Pentti astui tulen luokse, lämmitteli käsiään pystyvalkean loimossa, kutristeli viiman punastuttamia kasvojaan ja pieniksi puristetuilla silmillään katseli tuleen ja tuokion perästä virkkoi:
"Ettehän liene taasen tapelleet?" Sanna keikautti niskojaan.
— Hyh! Ei tuon kanssa toki tarvitse tapella. Kun tulee liian likelle, niin lennättää siltä sijalta, että saa evästä kysellä palatessaan.
Vappu kieri värttinälle aivinalankaa.
— Pirua hän on, ei ihmistä.
Saara katseli lasta helmassaan ja kasvot olivat totisen näköiset.
— Laatuisensa se näkyy olevan hänkin. Mutta kyllä sitä toisen pahoista pääsee, omistaan ei milloinkaan.
Sanna: "Mitä sinä sillä tarkoitat? Siinä niin taidat luulla, että me muut tästä pyörähdämme kuin jänis haavalta. Älä luule luuta lihaksi, koiran päätä paistikkaaksi. Kyllä sitä vielä katsotaan minkä värin tuo nyt ottaa."
Saara vähän punastui, virkkoi:
"Kuka sinua on tästä käskenyt pois? En mitään paremmin toivoisi kuin sitä, että pysyttäisiin kaikki yhdessä. Minä tunnen itsestäni, kuinka rakas tämä pälvi on, niin onhan se teille sama. Ja niimpä ollaan kotonamme tässä kuten ennenkin, ollaan yksituumaiset, syödään syttä tai savea. En minä tahdo hallita paremmin kuin ennenkään. Se on tyhjä luulo."
Sanna: "Polttakaa ne kirjat pois, niin olemme niinkuin ennenkin."
Kerttu allapäin toimessaan neuloi vantutta; lappoi säikeen loppuun, nosti päätään, katsoi Saaraan ja jäykästi virkkoi:
"Sen minäkin sanon, että polttakaa ne kirjat, niin loppuu tämä niskaköyden veto."
Auno kutoi paulaa tiuhtalla, pisti kudekäpynsä tiuhtuukseen ja tuumasi:
"Polttakaa pois ne kirjat, ne ovat kuin kylmä kivi loukossa. Ei tämä tunnu kodilta niin kauan kuin ne ovat olemassa. Polttakaa nyt aivan tuossa iloisessa tulessa meidän kaikkien nähden."
Katri: "Ja hääpäivänne kunniaksi."
Riikka paikkasi nuttua, heitti sen polvilleen.
— Tehkääpä tosiaankin semmoisia, että poltatte ne kirotut kirjat, niin loppuu todellakin tämä mieliharmi.
Vappu: "Silloin iloitsemme kuin oinaat ja vietämme häitänne kuin ainoan pojan häitä."
Sanna: "Tehkää se nyt, niin näemme, että on sama mielessä, joka kielessä."
Saara: "Kyllä minusta nähden joutavat. Polta, Pentti, kun polttanet."
Pentti oli vähän hämillään ja häpeän arka punastus kihosi kasvoihin ja verkalleen, hieman väristen virkkoi:
"Annetaan olla polttamatta, eiväthän nuo ruokaa tahdo."
Sanna punalti päätään.
— Siinä oli se! Eiväthän nuo ruokaa tahdo!… Eivät ne tahdo ruokaa; syövät koko talon ihan nurkkakivineen.
Se onkin sana! eiväthän nuo ruokaa tahdo. Siinä se nyt kuullaan mikä on tekeillä. Nyt sen kuulette uuden isännän! Sannan kasvot tulistuivat, hotasi korvallisiaan kahden käden taaksepäin.
— Voi, voi, jos sen akan, sen tulinen varis, jos saan sen vielä käsiini, niin ei pidä jäämään koskematonta paikkaa! Sen sanon, että varokoon luitaan!
Kerttu katsahti Sannaan.
— No älä nyt tuossa. Olet niin kauhean näköinen, että pelottaa.
Saara punastuksissaan:
— Ei suinkaan siitä sillä lailla hyvä tule. Joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu. Ollaan vaan sovinnossa ja ollaan kuten ainakin kotonaan.
Saara laski Matin kätkyeen, katsahti Marttaan ja virkkoi: "Martta, heilutappa tuota kätkyttä, käyn ulkona."
Auno: "Mitäpä maksaa puhe enää tästä asiasta. Se on tullut, joka on tullut. Paras on, kun painetaan pahkaansa ja katsotaan valmista."
Reeta: "Niin on."
Kerttu: "Niinpä taitaa."
Alakuloisina istuivat tytöt töitään teeskellen. Syvä harmi kuvastui kasvoissa ja surumielin huokaili nurkissa. Joulukuun tipakka tuuli; mutta lempeäniloisesti liekutteli honkainen pystyvalkean punertava tuli.