XXX.
Enemmän käin vuosi kulettiin ajassa eteenpäin. Oli Kesäkuun helteinen päivä. Silloin Ollilan karsassilmäinen Tiina ja Korteniemen Juuso vihittiin aviopariksi. Suuret olivat häät; paljo oli väkeä. Onnellinen oli nyt Juuso; hymysuin hän katseli rikasta morsiantaan. Mutta toisinaan silmänräpäyksessä vaalistuivat Juuson kesakkoiset kasvot ja jäi katsomaan lattiaan. Mutta taasen heräsi, kohotti päänsä, kasvot virkenivät ja katseli kierosilmäistä morsiantaan ja muutakin hääväkeä. Mutta ennenkuin itse huomasikaan, jähmettyivät kasvot ja unehtui katsomaan lattiaan.
Tiina pukkasi kylkeen. Juuso heräsi, katsahti Tiinaan ja kiireesti kysyi:
"Mitä, Kerttu?"
Mutta metsiä käyskeli Kerttu turvattomana, niin turvattomana kuin voi äiti olla semmoisena hetkenä, jolloin odottaa isättömän lapsen maailmaan tuloa.
Karhurovan länteen kallistuvalla harjalla takkuisen kuusen juurelle, jossa lähellä oli jyrkkä viete, hän istahti. Mutta kaukaisuudessa sinertävänä kaarena kiertyi taivaanranta ja likempänä lainehti laksoinen ja kumpuinen avaruus, jossa siellä täällä lehtoisilla rinteillä mustanpunertavat kaskensavut pulppuillen kohoilivat korkeuteen. Poutaisen taivaan alla vaihteli avaruus: sen juhlallisesti synkät partaiset salot, sen lehtoiset viitakummut, sen kaikuvat honkanummet, sen sinihämärään pyrkivät jynkästi hymyilevät vuoret. Mutta sitä ei Kerttu näkynyt katselevan, vaan kasvot synkkinä silmäili likimmäisiä kuusentarvaita, niitten käpyisiä oksia, mutta ei varsinaisesti mitään. Väliin aina kasvot kurtistuivat, pää retkahti eteenpäin nuokalleen ja suuret kyynelet tippuivat helmaan. Maahan kuusen-juurelle painui hän kasvoilleen. Käsillään puristeli kasvojaan ja hengitys muuttui raskaiksi, puhkeiksi, samakoiksi voivotuksiksi ja niitten seassa kuului sanoja:
"Voi, rakas Luoja, anna minun kuolla näihin tuskiin!… Anna minun ijankaikkisesti kantaa tätä kurjaa… Voi minua onnetonta!… Voi, voi! minua onnetonta! Voi, voi! Kuka päästää minut näistä tuskista? Miksi en voi kuolla? Miksi?"
Enempi ei kuulunut sanoja. Hartiat aina paisuivat ja aina väliin vapisten laskeutuivat — — —
Iltaan hiipi kesän punainen aurinko ja tyyntä avaruutta valeli luoteen rusko, kun Kertun helmassa esiliinaan käärittynä sirkosteli äsken syntynyt pienokainen. Tuntemattomasta se kirahteli ja raukeasti aukoi sameita silmiään.
Lähteen reunalle lakson pohjaan kantoi äiti pienoisensa ja metsän helmassa vaahtokukkasen pihlajapensaan juurella pesi lähteen raikkaalla vedellä. Sitte esiliinaan käärittynä kantoi synnyintanterelleen tuuhean kuusen tyyneen katokseen. Siihen tyyntyi äiti. Hartiansa kuusen tyveen nojaten istui ja helmassa nukkui äitin kultanen. Sitä hän katseli ja virtana juoksivat kyyneleet.
Pitkän hetken perästä pyyhkeili kasvojaan. Pöheisillä silmillään katseli lastaan ja nikotellen katkonaisesti virkkoi:
"Miksi et kuole jo pois?… Miksi et jo siirry pois elosta sinä minun… Missä viivyt Tuoni, sinä kaikkien orpojen isä?… Oi, Tuoni rakas, ota pois tämä lahja! Ota pois tämä viaton uhri, minun sydämmeni kalliin helmi!… Helpostihan muutat pois nyt. Et tunne kovia tuskia, ei suruja, ei vaivoja, ei vihaa, ei vaivaa, ei petosta, ei valhetta. Niitäpä on elosi tie raskas, sinä kurjan äitin kantama? Jätä kaikki minulle ja sammuta tuo pieni sykkivä rintasi. Ummista kauaksi nuo vaisut silmät. Ummista tuonen pitkään uneen nuo silmät, jotka eivät kyynelistä tiedä. Ethän kaukaista kipua tunne. Jätä kaikki kyyneleesi minulle, sinä viaton sydänkäpyni!…"
Äiti nosti lapsensa rinnoilleen ja taasen sitä kyyneltulvassa virutteli… Mutta hetken perästä nykäsi likemmäksi rintaansa ja huokasten ja katkonaisesti virkkoi:
Sinä näin rakas, jolle äsken kuolemaa toivotin! Voi rakas Jumala, sinä yksin taidat antaa ja ottaa! Sinä yksin orpoin isä, turvattomain tuki, heikkoin voima, väsyneiden lepo, hävästyjen kunnia, kirottujen siunaus, sinä yksin voit murheet iloksi muuttaa.
Sun kätes vahva vartijan mun tuskissan ain olkoon, ja joukoss' unhotettujen sun apus vahva tulkoon…
Silloin alkoivat äitin kasvot virkistyä, silmät urkenivat etäälle sinertäviin vuoriin; mutta itse tietämättään herahti kyynel silmänurkkiin — tuli toinen ja kohta vallatonna juoksivat virtanaan kalpeita kasvoja. Pitkän, pitkän hetken hän istui siinä niinkuin öinen metsäkin ympärillään.
Viimein kavahti unestaan. Virkistyneenä laski hän nukkuvan lapsen helmaansa, pyyhki karkeaan paitansa hihaan kasvojaan ja raitisteli silmiään katselemaan loitommas likimmäisiä kerkkiä; katseli aina taivaanrannan sinisiin vuoriin, jotka leväten nukkuivat tyynessä kesäyössä.
Laksojen rinteillä tuikkivat päivälliset kasken savut, vaan heikkoina kitkuina raukeasti höyrysivät ilmaan ja muistuttivat menneen päivän paahteista työtä. Mutta kaakkoisen lakson pohjalla raukeasti nukkui Parsikankaan hongistoinen tumma selänne. Sen rinteelle hiipi Kertun silmä: siellä korven rannalla mahtavana seisoi lakkapäinen aihki, jonka juurelle vuosia sitte kylmeni isän tumma sydän.
Kerttu punalti päätään; kasvot punastuivat. — Voi, voi! Jos se vielä eläisi, niin, niin… Kurkkuun pukkausi karvas pala ja kyyneliin hämärtyivät silmät. Kämmeniinsä hän puristi kosteat kasvonsa, rinta nytkytti tuskaisesti eikä näyttänyt muistavan mitä helmassa oli… Muisti toki viimein. Nosti pienokaisen rinnoilleen; kumartui katselemaan hämärtyneillä silmillään… Kasvot leimahtivat punasiksi; sitte kalpenivat. Katsoi vielä terävämmin… Pyyhki kyynelet silmistään ja katseli vieläkin. Oikein terotetuin silmin katseli kauan, että henki salpaasi ja rinta tutisi… Hermotonna retkottivat lapsen jäsenet. Kerttu puisteli sitä, virkkoi:
"Herra Jumala!… Kuollut se on… Mutta kastetta! Ai Jumala!… Kastetta!… Oi rakas Jumala sentään!… Jospa pyhäin elonkirjaan olisi nimesi joutunut!… Ja jospa olisi edes avioliitossa syntynyt!… Ulos suletaan sieltä äpärät… kirottuin joukkoon kirouksen sikiöt!… Ah minua!… Ei hätäkastettakaan!… Voi, voi, minua! Voi, voi!… Ei hätäkastettakaan!… Jumala armahtakoon!… Voi, voi! Ei hätäkastettakaan!"…
Karvas kouristus täytti kurkun. Kuusen juurelle hän laski lapsen ja synkkään suruun kurtistui muoto. Seisalleen nousi ja käsillään puristi kasvojaan ja turski tuskaisesti raskaita parahduksentapasia huokauksia. Käyskenteli sinne tänne Karhurovan metsäisellä selänteellä. Käyskeli vaan. Nyrkkiin puristi kätensä ja nyrkeillä voimiensa takaa pieksi kasvojaan ja hampaitaan kiristellen pyöri ympäriinsä. Hikihelmet kohosivat tulehtuneesen otsaan ja rintaan sulkeutui paksu huokaus.
Mutta viimein huoppeni paisunut rinta ja kipeästi parahtaen tulvasi ulos vastustamaton huokaus. Huutaen vaipui hän maahan kasvoilleen ja siinä viehkuroi. Huokaus salpautui aina rintaan. Mutta kun rinta oli täyttynyt yli äyräiden, niin pihtipieliä repien murtautui ulos haikea valitus, joka kaikui halki siimeän metsän. Sitä teki hän kesäisen päivän. Mutta viimein illan tullen hän hiljeni. Nosti kätensä pois kasvoiltaan ja kuunteli tarkasti. Kuunteli pitkän hetken huokasematta. Viimein ihastui ja virkkoi:
"Kaa Tervolan Ella!… Ai sinäkö sitä olit?… Tuleeko se… se… se… Eikö?… No mitä se on tuo joukko? … Mitään?… Mitä ne minulle tekevät?… Järveenkö? … En minä lähde järveen"…
Käsillään sukkelaan rapisteli ja kiihkeästi jatkoi:
"No johan minä sanoin, etten minä lähde järveen… Hahaa! Lysti järvessäkö? Hahaa?"
Kupristi silmiään ja terotti puun juureen.
— Mutta mitä ne ovat nuo yksisilmäiset?
Reeta läheni hiipien Kerttua, mutta seisahti kuusen taakse: oli arannäkoinen ja kauhistuksissaan pyörein silmin seuraili Kertun outoja liikkeitä. Viimein virkkoi vapisevalla äänellä:
"Kerttu, mitä sinä täällä olet? Olen sinua hakenut pääni puhki, ihan virsunkirjaan olen samonnut maat ja metsät. Lähde nyt kotiin."
Kerttu ilosta räpytti käsiään ja vauhkana juoksi Reetan kaulaan.
Reeta: "No älä nyt niin… Hurjako sinä olet!… No kuule nyt, heitä irti!"
Reeta riuhtoi itseään irti Kertun käsistä.
— Herra Jumala! Heitä irti! Tapathan sinä minut… No herra siunatkoon, älä tapa!… Heitä, hyvä Kerttu, irti!… Heitä, rakas Kerttu, jo irti!…
Kerttu yht'äkkiä heitti Reetan irti, pyörähti taakseen ja virkkoi:
"Ella, mihin se Ella meni? Hohooi! Tervolan Ella, missä olet?"
Reeta: "Mitä sinä siitä huudat; sehän on kuollut aikoja… Lähde nyt kotiin."
Kerttu pyörähti vauhkana ja sanoi: "Lähdetään!" ja alkoi hulmuta vauhkana metsään.
Reeta: "Älä sinne mene: täällä on koti."
Kerttu: "Ka missä?… Sinusta en välitä; kyllä Ella osaa."
Reeta juoksi jälkeen ja tarttui käteen.
— Kuule nyt, Kerttu rakas, lähde nyt kotiin… Taivu nyt, rakas
Kerttu, minuun! Kuule, rakas sisko, taivu nyt minuun!
Kerttu halasi Reetaa, nosti kohoksi maasta ja virkkoi:
"Et sinä pidä minulle."
Reeta itkien: "No hyvä Jumala sentään! Heitä nyt irti!… Voi, voi!"
Kerttu hyppäsi syrjään ja kummasteli:
"Mitä sinä itket?"
Reeta: "Kun sinä olet hulluna."
Kerttu: "Hyh! Korvessa hullu on."
Reeta: "Lähde nyt kotiin."
Kerttu: "Sinä hyvä Reeta!"
Reeta pyörein silmin: "Älä tule käsiksi! en huoli sinusta. Lähdetään kotiin… Tule vaan tänne minun jälessäni. Anna pidän kädestäsi kiinni… Kas niin… Astuhan vaan näin rinnan"…
Kerttu kulki Reetan rinnalla. Kasvot olivat tulistuneennäköiset ja silmät liekehtivät niin kummasti, että vapisten Reeta häntä talutti kotiin päin. Mutta Kerttu kävellä hulmusi vauhkana ja puhui kiihkeästi:
"Minä hupsusin tuon Tervolan Ellan kanssa. Se tahtoi minua järveen, mutta minä sanoin, että en toki koiraanikaan käskisi mokomaan lystiin. Se hänen joukkonsa on omiaan sinne… Kas tuossa… Olkoot vaan tuommoiset ukot. Minä häntääni huiskautan tuommoisille ukoille… En minä lähde järveen. Vietkö sinä minut järveen?"
Reeta: "En vie järveen, kotiin vaan syömään. Kas tässäpä jo tuli koti; jo on tuossa pellon aita."
Kotiin tulivat Reeta ja Kerttu. Kaikki väki oli jo nukkumassa. Reeta laittoi ruokaa pirtin pöydälle, toi siihen paistettua kalaa, rieskaa ja ison viilihulikan. Katsahti sitte lattialla seisovaan Kerttuun ja vapisevin äänin virkkoi:
"Tule, Kerttu, syömään. Olet jo enemmän kuin kolme päivää ollut syömättä."
Kerttu katsoi karsinakkunasta ulos ja hätäsesti sanoi:
"Vieraita tulee ja lattia lakasematta näillä päivin."
Koppasi vesisangon ja alkoi siitä rokkuttaa vettä lattialle.
Reeta otti sangon pois.
— Älä nyt joutavoi!
Kerttu kaappasi luudan loukosta ja alkoi lakasta sätkiä lattiaa.
— Tuosta enimpiä edes, ettei niin vieraan silmään pistäisi.
Reeta: "Anna pois se luuta äläkä hupsua. Tule ruvetaan syömään."
Reeta tarttui Kertun käteen ja veti syömään. Kerttu leikkasi kappaleet, rieskaa ja haukata mäkäsi palan ja sitä pureskeli. Uutta pala vaan pyöri suussa ja öljäkät silmät seisoivat päässä. Sitä palaansa hän pureskeli pitkän hetken ja viimein näytti väsyvän; silmät vierähtivät kiini.
Reeta näki, ettei tule syönnistä kalua, niin pyörähti pois syömästä, teki vuoteen ja talutti Kertun siihen. Kerttu kytjähti vuoteelle, nykäsi peiton silmilleen ja makasi aivan liikkumatta.
Reeta istui syömään. Mutta eipä näyttänyt maistavan ruoka Reetallekkaan, vaikka päivän oli ollut aivan jyvän purematta. Syvään huokasten nousi hän pöydästä, pyyhkisi kasvojaan ja hiljaa hiipien vei ruokansa pois.
Reetaa ei nukuttanut. Itsekseen käveli rantaan päin. Lyhyvin askelin hän astui ja vakavasti heiluivat piikkoloimisen hameen helmat. Vastahakoisesti liikkuivat risujen repimät pohkeet ja päivettyneet nilkat. Kokoon näyttivät rutistuneen leveät hartiat. Kämmenillään painoi hän kasvojaan ja syvästi huokaillen kumarruksissa astua töpösteli.
Istahti kentälle, nojasi selkänsä petäjän tyveen, pyyhkäsi silmiään ja katseli korkeuteen, josta pitkien petäjän oksien läpi kiilui kesäyön poutainen taivas. Katseli Kalliojärvelle, jonka rannoilla valkoiset pihlajat levittelivät muhkeaa kukkatuoksuaan kesäyön tyyneen ilmaan.
Siinä katsellessaan tyyntyivät kasvot, asettuivat huokauksetkin, kyynel kuivi silmänurkkaan ja hengitti vapaammin. Mutta kohta taasen kurtistuivat kasvot, väärään vetäytyi leuka, rinta paisui ja ulos puualli voimakas huokaus ja huokauksen seasta kuuluivat sanat:
"Kerttu, Kerttu."
Kasvojaan puristaen rienti Reeta pirttiin, rupesi Kertun viereen ja koetti nukkua. Mutta silmät remahtivat auki niiltään nimiään ja itsestään menivät Kerttuun.
Kertun kasvot väreilivät kiihkeästi ja huulet liikkuivat. Kuului hiljaista höpinätä ja peiton laidan alta katsoi sipeästi pöydän alle. Veti taasen peiton päälleen, että tuli umpipäähän peiton alle. Sitte oli hiljaa yhdessä kohti, pitkät ajat oli huokasemattakin ja sittenkin huokasi, niin hiljaa, ettei mikään paikka liikkunut. Sitte taasen hiljaa siirti peiton pois silmiensä edestä ja katsoi sipeästi penkin alle… Mutta yht'äkkiä remahti iloiseen nauruun.
— No mikä teidät tänne toi! Kummini, kummini!
Samassa alkoi hosua käsillään ja kirkui:
"Risto, älä tule! Ka, no älä tule! No älä!"
Kohta taasen meni suu nauruun ja virkkoi:
"Pertti sinä… sinä iloinen vekkuli! Uutta missä sinun toinen jalkasi?… Hahhaah! Missä sinun toinen jalkasi?"
Karsinseinässä vähän ylempänä penkin korkeutta oli kaksi puunaulaa, joitten päällä pidettiin piekkoa ja leipilapiota. Kerttu hyppäsi käsiksi siihen naulaan, alkoi riuhtoa ja virkkoi:
"No et minua voita!… No ei se lähde, se on siinä kourassa. No vedä vaan, kyllä ei lähde kissanhäntä siitä kourasta. Hahaa!"
Matta naula pääsi seinästä irti ja Kerttu lenti selälleen lattialle.
— Hahaa! Tappasitpa! Kutti parahiksi kuin Rasilan kissalle!
Reeta otti Kerttua syliksi.
— Kuule, mitä sinä houraat! Mitä sinä sillä lailla?
Kerttu: "Hahaa! Niin kun tuo Kurikan Pertti tahtoi kissanhäntää vetämään. Vaan meidän voitto! sanoi Pekkiläinen."
Reeta: "Sinä hourit nyt, ei siinä ole ketään."
Kerttu vihaisesti tyrkkäsi kyynäspäällään Reetaa.
— Sinä houraat! On minulla silmät; kyllä minä näen. Katsoppa tuota joukkoa tuonne. Katsohan noita silmäpuolisia. Ne ovat lukkarin apulaisia nuo: tuo Napraakkeli, pikku Niklas ja Hana-Kyyriäinen. Ne puhuvat ruotsia… Keikkukaa vaan siellä!… No ette saa tulla!…
Kerttu paiskautui taasen peiton alle.
— No ette löydä peiton alta!
Kätkeytyi peiton alle aivan umpihuppuun; oli huokumattakin pitkän hetken ja yhdessä kohti kuin kivi. Sitte taasen siirti hiljaa peiton silmiensä edestä, huiskasi kädellään ja tiuskasi:
"No ette saa tulla tai otan tuon luudan-varren ja lyön että räikää!"
Silloin hyppäsi vuoteeltaan.
— Ei niille ole apua hyvästä, vaan kyllä minä näytän! Kiimasi rikkaloukolle, tempasi luudasta varren ja sillä rupesi huiskimaan ympäri pirttiä ja hammasta purren ilkkui: "Ähäh, lähtöpä tuli!"
Viimein niinkuin jälkimmäisiä tavottaissaan löi akkunaan sillä koivuisella luudanvarrella, että puitteineen pörähti akkuna ulos ensimmäisellä iskulla ja pieksi vielä luudan varrella akkunan pieliäkin. Vaan kun katsahti taakseen, niin alkoi huiskia uudestaan yli pirtin. Kasvot olivat synkkinä ja silmät läihkivät kamalasti.
Reeta hätäytyi, itkien juoksi Pentin ja Saaran luo peräkamariin ja hengitti sakeasta.
Kun Reeta aukasi oven, niin Pentti ja Saara hyppäsivät ylös kuin ammutut silmät renkaillaan ja tukat pystyssä.
Pentti: "Mikä nyt?… Mikä tuo möyke tuolla pirtissä?"
Saara: "Herra Jumala! Mikä elämä siellä on?"
Reeta puhalti paisuneen henkäyksen ja parahtain itkua seasta virkkoi:
"Kerttu!"
Pentin kasvot tulistuivat ja kiirehti kuin noidan-nuoli pirttiin.
Kerttu kun havaitsi Pentin, niin silloin törmäsi Penttiä vastaan. Ojetulla kirveellä ja irvellä ikenin kauheasti puhisten tarjosi lyödäkseen ja hampaitaan kirauttaen virkkoi:
"Sinäkö, sen tulen pitkähäntä olet!"
Silloin täytyi Pentin palata pois ja isku sattui pihtipieleen, että suuri pälkäre rosahti ovenposkesta.
Pentti sai halon käteensä ja uudestaan rienti pirttiin.
Taasen Kerttu hurjana yritti Penttiä vastaan; mutta Pentti löi halolla kalvosille, että kirves lenti käsistä pois. Silloin Pentti sai Kertun kiinni, paiskasi alleen lattiaan. Hammasta purren alkoi hosua ja sanoi:
"Vieläkö minua kirveellä tavottelet!"
Reeta rynkäsi Penttiin käsiksi ja hätäili:
"Älä tapa tuota mieletöntä! Älä lyö! Älä Jumalan luoma lyö! Voi, voi, älä tapa! Pentti rakas, älä tapa!"
Saara: "Älä lyö."
Pentti: "Minä lyön! Lyön pe—lettä, lyön!"
Saara tarttui Reetan avuksi Penttiin.
— Et lyö enään! et kertaakaan!
Mutta silloin Kerttu pääsi voitolle, tarttui Pentin kalvoseen ja puri hauislihasta palan pois. Pentti raivostui uudestaan, tempasi itsensä irti Saarasta, koppasi halon ja rupesi lyömään Kerttua. Reeta pyörähti Kertun päälle ja Pentti löi Reetaa hartioihin. Reeta parkasi:
"Älä tapa! Älä tapa!"
Pentti nosti halkonsa ylös ja ärjäsi:
"Tapan minä!"
Mutta silloin sai Saara halon kiinni, tarttui Penttiin ja houkutteli sen kammariin; asetti siellä vuoteen laidalle, sitoi huivillaan Pentin kättä ja vapisten puhui:
"Minä olen tuota juuri odottanut kuin toisesta kädestäni. Niimpähän sen kävi kuin Moilalan Ullan. Sekin oli samalla lailla kuin tuokin Kerttu itkenyt monta viikkoa. Ja noin sekin oli tullut hurjaksi yht'äkkiä. Nytkin kolme päivää ollut metsässä, niin hyvääkö se tekee. Ja sinä luota raukkaa hirvisit tuolla tavalla rusikoida."
Pentin silmät verestivät ja kasvot synkkinä virkkoi:
"Paha, etten lyönyt enempää. Sinua minä aina tottelen. Vaan kun minä vielä lähden, niin… Jos minä vielä lähden"…
Saara: "Et lähde nyt. Rupea maata tuohon, niin lauhtuu sydämmesi…
No niin… Makaahan huoletta, kyllä me Kertun asetamme."
Martta tuli kontuladosta pirttiin, katsoi ympärilleen, virkkoi:
"Voi, voi, mitä täällä möykättiin? Kuka nuo akkunat särki? Voi, voi, kuka nuo akkunat särki? Mikä se on Kertulla, mikä?"
Reeta sylin piteli lattialla selällään temmeltävää Kerttua.
— Kerttu särki. Tämä on mieletön. Tule, auta! Martan kasvot vaalistuivat, mutta samassa lentivät mustantulehtuneiksi ja kaatua roiskahti lattiaan; alkoi siinä pieksäytyä ja hampaat kirahtelivat.
Saara tuli pirttiin, löi käsiään yhteen.
— Voi rakas isä siunatkoon! Voi, voi, tuota elämää! Reeta puhaltain:
"Tule, rakas Saara, avuksi; pidä noita käsiä, ettei saa pieksää."
Saara tarttui Kertun käteen ja veti suoraksi lattiaan.
Reeta: "Ka niin, hallitse vaan, että saisin levähtää."
Saara osotti Reetan olkapäähän.
— Olethan veressä! Katso tuota paitasi olkapäätä ja rintaasi.
Reeta: "Se puri"…
Saara: "Jumala nähköön! Kaikissa näissä ollaan!… Mutta mikä on tehtävä?"…
Kertun kasvot vaalenivat, leuka hervahti varattomaksi, jäsenet raukesivat ja alkoi raskaasti huohottaen hengittää.
Reeta löysäsi kätensä:
— Nyt se raukeaa. Katso, aivan menee varattomaksi. Saara kalpeana katseli Kerttua.
— Siinä se nyt retkottaa. Jumalan lykky, kun kuolisi tuohon! Ei hänestä ole elämäänkään, on samallaiset päivät kuin Moilalan Ullalla: kaksikymmentä vuotta on ollut rautakahleissa kuin luontokappale. Reetalta purskahti itku.
— Voi hyvä Jumala, Kerttuko vielä semmoisena!…
Saara katsahti Marttaan, joka kouristuksen lakattua kenotti lattialla, nukkui sikeästi ja sydänala aaltoili.
— Kaksi olisi tuossa surman suupalaa. Kyllä tuokin Martta joutaisi.
Niin tajuttomana taasen tuossa makaa.
Reeta itkussaan: "En vielä antaisi surmalle.1'
Saara: "Mitä tekisimme Kertulle?… Voi raukkaa!"…
Reeta pyyhki kasvojaan ja nikotellen virkkoi:
"Pestähän tuo pitäisi."
Saara: "Pestään vaan. Minä käyn vettä"…
Saara toi sankolla rantavettä ja Reetan kanssa pesivät kuin kuollutta.
Reeta käänteli Kerttua ja virkkoi:
"Katsoppas noita mustelmia. Voi, voi! Sieluton tuo Pentti. Katsohan tuostakin hartiasta, miten on orvaskettu mennyt. Voi, voi! Pahempi petoa tuommoinen ihminen!… Voi, minkälainen reikä on päässäkin!… Ja nuo kädet! Aivanhan tuo on poikkiluiksi ruhtonut! Voi, voi, kaikissa meitä on!"
Saara: "Se tuo Pentti on semmoinen, että kun se pääsee suuttumaan, niin se menee aivan silmittömäksi. Ei se jaksa hallita itseään."
Reetan kasvot jähmistyivät; punalti päätään.
— Ei jaksa hallita! Mutta kun olisi Kerttu oikeassa kaamenessaan, niin selkäänsä ottaisi! Kyllä jaksaisi hallita! Sen minä sanon. Tahi jos tahtoisi säästää nahkaansa, niin taulametsään tulisi lähtö. Mutta kun joutuu ihminen tuolle riekeneelle, niin kyllä sitä silloin on viepäin vallassa. Kaikkihan ne kuollutta nykkivät.
Saara: "Kumpa tämä olisikin entisellään, niin eipä hän tarvitseisi kenenkään kurituksia."
Huokasi syvään ja lisäsi:
"Järki se on kallis, kun sitä aina tarvitaan"…
Kerttu ei tiennyt mitään vaikka pyörittelivät lattialla ja pesivät kokonaan.
Sitte Reeta otti sorkkarasvasarven, siitä voiteli Kertun haavat ja panivat puhtaat vaatteet päälle. Reeta kampasi pään ja voiteli päässäkin haavat sorkkarasvalla.
Saara: "On paras, kun kannetaan saunaan sinne pimeään, niin siellä rauhassa saa nukkua, jos siellä vielä paremmin tointuisi järjelleen."
Reeta: "Paras on. Ja jospa ei tointuisikaan, niin onhan siellä parempi hallita. Kyllä minä sen sinne hoidan. Kannetaan vaan. Kanna sinä jalkain puolta, minä kannan hartioista."
Saara ja Reeta ottivat Kertun.
Reeta: "Se niin. Mutta mikä paino! Ei uskoisi."
Saara: "Kyllä tätä ei pitkältä kannettaisi."
Reeta: "Tässä on saada sammua, kun saamme saunaan."
Reeta ja Saara kantaa retuuttivat nukkuvaa Kerttua yli kartanon. Kertun pää retkotti alaspäin ja verinen kieli möklötti auki olevassa suussa.
Saunan lattialle teki Reeta vuoteen ja siihen asettivat Kertun. Reeta peitteli, laitteli kaikki jäsenet mukavasti ja katselivat sitte hetken.
Saara: "Kovin kiihkeästi liikkuvat nuo veret kasvoissa. Ja miten jo hourata höpisee! Ei ole vielä toivoa selviämisestä."
Saara poistui univuoteelleen. Reeta köllistyi Kertun viereen. Mutta uni ei näkynyt tulevan Lähti siitä ulos, painoi saunan oven kiinni ja käveli pirttiin.
Martta makasi äskeisellä sijallaan pirtin lattialla. Reeta pani sille päänalustaa ja lähti vieläkin kävelemään ulos. Meni rannalle sen suuren kiven luokse. Siihen hän istui paaterolle ja katseli niitä pitkiä puunkuvaimia, jotka lepäilivät Kalliojärven pinnalla. Mutta siihen katkesivat ajatukset, kun Kerttu vauhkana juoksi järveen ja huuti:
"Kummini, älä jätä! Älä jätä!… Älä jätä, tulen minä! No älä jätä kummi!"
Kerttu juoksi järveen niin kauas, ettei jalka ottanut pohjaan.
Reeta sysäsi veneen rannalta; souti Kertun luokse; mutta Kerttu painui pohjaan. Kohta kuitenkin nousi ja toi käsissään kiven, jonka oli talvella avantoa aukaistessaan pudottanut, nakkasi veneeseen ja kiihkeästi virkkoi:
"Tuossa!"
Reeta otti Kertun kädestä kiinni.
— Kerttu kulta, tule nyt veneesen! Kerttu nauroi oikein makeasti:
— En minä tule venheesen. Alkoi riuhtoa kättään irti.
— Kutti, empä tule! Tuonne lähden kummin luokse.
Reeta: "Älä kaada venettä! Voi, voi, älä kaada venettä! Kuule nyt äläkä riehu! Kuu… Uihui, uihuih, huih!"
Silloin painuivat kumpaisetkin pohjaan. Mutta Reeta ei heittänyt Kerttua irti ja veti vaan matalalle päin. Siten pääsivät niin matalalle, että jalka otti pohjaan. Kaulaansa myöten olivat he vedessä. Kerttu rupesi käsillään vettä räiskyttämään, mutta Reeta tarttui häneen syliksi ja kuletti maalle huolimatta, jos se räiskyttikin.
Maalle päästyä Reeta ihasteli:
"Ei vesi hulluja upota, sanotaan."
Kerttu äkäytyi seisomaan ja katseli järvelle.
— Lähdempä vielä tuon kummini luokse. Reeta puuskutti väsymyksestä.
— Minkä kummisi?
Kerttu: "Minkä kummisi! Katso silmillä äläkä reijillä, niin näet Saloisten muorin tuolla päätään harjaamassa! Tuossa, katsohan pitkin etusormeani, niin näet Saloisten punapäisen muorin, tuon sormettoman muorin. Tappasihan muori kaksi sormea, kun teki väärän valan. Raamatun päälle jäi muorilta kaksi sormea, mutta näkyypä tuo saattavan aika hyvästi nikkaroida ne nikkaroimisensa."
Reeta tarttui Kerttua käteen ja alkoi vetää kotiin päin, Hyypiyksissään Reeta astui rantatietä ja vesi juoksi jokaisesta vaatteen mutkasta. Mutta Kerttu ei näkynyt olevan siitä tietävinään, astua keikutteli vaan, kuten ainakin, ja märät helmat läiskivät paksuihin pohkeihin.
Pirttiin vei Reeta Kertun ja pani kuivat vaatteet päälle; talutti sitte saunaan, laittoi vuoteelle nukkumaan ja asettui itse viereen.
Kerttu puhella höpisi tulta ja taivasta. Kiihkeästi läihkivät kasvot ja silmävalkeaiset volahtelivat kamalasti…
Saunan mustassa seinässä oli pieni hohtava valolevy, joka syntyi aamuauringon punertavista säteistä, jotka tunkeutuivat toisessa seinässä olevasta pienestä aukosta. Tomusirpaleet kähertelivät siinä auringon valojuovassa ja pikkuisina silminä säteilivät ja vaihtelivat toisiaan. Siten synnyttivät ihanan orren, jonka toinen pää oli ikkunalla ja toinen mukavasti liittyi seinässä hiipivään valolevyyn. Sitä katseli Reeta ja kuunteli Kertun höpinää. Silmät seisoivat pyöreinä ja huulet värisivät.