XXXI.
Kaksi pitkää päivää oli Kerttu ollut saunassa; oli nukkunut melkein koko ajan.
Oli jo hiljainen ilta. Kerttu haukotteli moneen kertaan… nousi verkalleen istumaan… nojasi selkänsä saunan seinään ja eksyneennäköisesti katseli.
Reeta istui penkillä ja alkoi puhella:
"Mikä sinun mieltäsi painaa?… Mikä?… Sano nyt… Sano vaikka olisi kuinka pahaa… No älä nyt noin synkisty… Sano nyt minulle"…
Kerttu rykäsi… kuuristui Reetaan päin ja ääni värisi, kun kuiskasi:
"Kuule, Reeta!"
Reeta: "Kyllä minä kuulen."
Kerttu: "Minulla on lapsi"…
Reetan silmät suurenivat.
— Olemme sitä juuri yhdestä ja toisesta syystä uumoilleet, että sinulla on jotakin semmoista. Olemme metsiä koiran kanssa risteilleet sinne ja tänne ja sielläpä on Pentti nytkin.
Kerttu säpsähti.
— Pentti?… Tietääkö sen muut? Voi, voi, minä onnettomista onnettomin!
Kasvot mustuivat, repi tukkaansa, kiristeli hampaitaan ja riuhtoi käsillään ilmaan. Tarttui kynsillään seinänsaumaan ja repäsi, että sälöt lähtivät.
Reeta tarttui syliksi Kerttuun.
"Älä nyt kauhistu. En minä ole sanonut; ne ovat itsestään vikoneet. No asetu nyt, rakas siskoni… Olethan mieletönnä taasen… Olet niin kauhean näköinen, että hirvittää!"
Reeta kallisti Kertun vuoteelle.
— Nuku vaan siinä. Kuule, rupea vaan tuohon vuoteelle pitkäksesi. Se niin… Älä pui sitä nyrkkiäsi. Asetu nyt!… Kas niin, nukutaan nyt tässä. Näin käsikaulassa näin vaan nukutaan. — — —
Muori oli ollut Korteniemessä hääreissulla useita päiviä eikä tiennyt asioista mitään. Pentti oli tullut metsästä, istui rappusilla ja toisella kädellään hampaidensa avulla sitoi käärettä hauislihansa ympärille. Muori asteli ruispellon piennarta kartanoon päin ja neuloi sukkaa. Lankakerä oli paidan povessa, harmaa nuttu reuhotti aukinaisena hartioilla ja lyhytlännän piikkoloimisen alushameen helmat yksitotisesti heilahtelivat puoleen ja toiseen. Päällyshameen helmat oli nostettu lonkille kauluksen alle ja sen mutkassa myksöttivät uudet paulakengät mutta jaloissa tuohikengät harvasteesen kitkahtelivat verkalleen käyskellessä. Pentin luokse tultua alkoi kertoilla:
"Terveisiä häistä joka hengeltä! Sielläpä oli Juusolla suuret häät. Paljo oli väkeä; oli syömistä ja juomista tähteen jättäen. Morsian oli korea jos korea. Ruunu päässä se hemotti. Siinä se nyt oli Kertun toivo! Niin jäi kuin kalamiehen koira rannalle ulvomaan. Enkös minä sitä sanonut jo. Niimpä se kävikin… Mutta mikä sinulla kädessä?"
Pentti rykäsi ja virkkoi:
"Tuo Kerttu tuli hulluksi. Hallitsin sitä, niin puri tuosta palan pois."
Muorin kasvot hulmahtivat.
— Puri?
Pentti: "Niin."
Muori: "Ja et tuota lyönyt, että olisi hampaat suussa kalisseet!"
Pentti: "Se oli metsässä kolme päivää ja siellähän se oli huimennut. Reeta sen oli yöllä taljannut pirttiin. Siitähän se särki akkunat ja kuka tietää, mitä olisi tehnyt, jos en henkeni kaupalla olisi hallinnut. Ja nuo toiset pirut sen puolesta!"
Muori löi käsiään yhteen.
— Vai puolesta nuo kanaliat! Vai puolesta! Kyllä minä nyt taian tajuan: se oli yksi tuuma. Se paras piru, sen tulen lautta tuo Kerttu! se on nyt penikoinut metsään ja menettänyt sikiönsä; sitte heittäysi muka mielipuoleksi saadakseen asian sotketuksi. Ja siinä saivat sinulle kostaa… Vai yksistä puolin!… Missä se on nyt se pahennus, maailman pahen… Kun et tuota lyönyt siltä sijalta, että muistaisi!
Muori nakkasi kudelmansa rappusille, koppasi kartanolta takkavitsan ja jatkoi:
"Missä se ruoja on nyt? Niin annan tuolla takkavitsan tyvellä, että tuntuu!"
Pentti: "Tuolla on saunassa. Vaan antaa olla itsenään."
Muori taittoi takkavitsasta latvapuolen pois, otti tyven käteensä ja lähti teuhakasti astumaan saunaan… "Minäkö, anna olla! Minä näytän mielivikaiselle, että kuka käski. Minä en pelkää häntä vaikka olen pikkuinen."
Muori repäsi saunan oven auki. Muoto oli musta ja tulta säihkyvin silmin ärjäsi:
"Täälläkö olet, pahennus!"
Kerttu hyppäsi ylös, kirnutti hampaitaan ja virkkoi:
"Tapan!"
Reeta hallitsi Kerttua.
— Älä hyvä muori tule nyt! Pane kiinni ovi!
Muori alkoi takkavitsan tyvellä mätkiä Kerttua minkä kerkesi ikenet irvissä ja virkkoi:
"Vai kiinni! Vai kiinni ovi! Vai kiinni ovi!"
Reeta: "Älä lyö! Hyvä isä siunatkoon, älä lyö!"
Muori pieksi patakallaan Kerttua; löi Reetaakin ja virkkoi:
"Tässä sinullekkin, sinä toinen pahennus!"
Reeta heitti Kertun irti, mutta Kerttu ampuutui muoriin kuin noidannuoli ja ratasi kiukaan nurkkaan. Siihen ruhtoi ja hoki:
"Tapan! Tapan! Tapan!"
Muori kirkui Kertun käsissä ja parahtamalla virkkoi:
"Auta Reeta, tappaa!"
Pentti tuli saunan ovelle, kiskasi muorin Kertun käsistä pois ja tikasi:
"Enkö minä sinulle sanonut."
Kerttu yritti jälkeen, matta Reeta tarttui Kerttuun ja veti vuoteelleen.
Muori parkui Pentin käsissä:
"Voi, voi, minä kuolen!… Kylki… Älä, älä!… Kylki"…
Pentti laski muorin käsistään maahan ja muori tuskaisennäköisenä pää niskoillaan huuti:
"Aijai-jai… Aijai-jai… Tappoivat p—leet… Aijaijai… Herra
Jumala hyvästi siunaa! Tappoivat p-leet… Voi jos vielä pääsisin, en
tervettä luun solmua heittäisi! Aijai, jai-jai! Tappoivat p—leet.
Tappoivat ne sen vietävät!… Aijai-jai-jai!"
Pentti: "Mikä teillä on?"
Muori kädellään painoi kylkeään.
— Kylki ihan sämänä… Taosta… Ei tule siitä kylkeä… Aijai-jai!
Tappoivat p—leen p—leet… Tappoivat… Aijai-jai!…
Tuskan hiki jaoksi muorin kasvoista. Saara joutui Pentin avuksi ja kantoivat kamariin; tekivät vuoteen ja laskivat siihen.
Siinä muori jäsentäkään liikuttamatta kenotti ja kipeästi valittaen katkonaisesti hengitti. Mutta tulisena liekehtivät pyöreät kasvot ja vihasta säihkivät mustat silmät. Vielä koetti katkonaisesti sanan kerralla lausuilla:
"Minä tiedän… ihan… tarkkaan, että… tuo huo… rakko… on tap… panut… siki… önsä"…
Muori hengitti vaikeasti; rinta ryyhitti kuin metsäkissalla ja jatkoi:
"Sinun pitää il… moittaa nimi… mis… miehelle… muuten sii… tä olet vastuussa… Joutaa linnaan!… Sinne on… omansa… Siellä ovat… muutkin murhanmiehet."
Saara nureksien: "Vielä linnaan tuo raukka! Vähä tässä on muuta mieliharmia… Antaapa hänen olla. Ja olenhan kaksi päivää hakenut metsissä, mutta en ole löytänyt."
Pentti kohotti päätään; katsoi akkunasta ulos.
— Mutta mitä tuo koira kantaa tuolta pellon piennarta tännepäin?
Saara katsoi akkunasta:
— On sillä kantamista. Kas miten heitti tuohon maahan ja läähöttää kieli pitkällä. Raskas se on tuo kannettava… Nyt se ottaa sen hampaihinsa ja lähtee kantamaan. Katsotaanhan, kun se tuopi kartanolle…
Saaran silmät suurenivat; kasvot punastuivat. Kuiskasi Pentille:
"Älä Jumalan tähden virka mitään!"
Kiirehti ulos.
Muorin silmät kahahtivat renkailleen — Kas niin! Minä arvaan… että koira toi… sen raadon… metsästä… Eikös ollut… asia siten?
Pentti ei virkannut, katsoi vaan akkunasta kartanolle, kun Sepeli leimuavin hännin ja palavin silmin pyöri Saaran ympärillä, kun Saara vapisevalla äänellään virkkoi:
"Sepeli, Sepeli, hyvä Sepeli!" ja helmaansa otti sen Sepelin tuonnoksen ja lähti hätäisesti kävelemään riiheen päin…
Muori koetti kohottaa itseään ja kurkottaa akkunaan.
— Kyllä minä arvaan… aijai!… että niin se on kuin aijai-jai!… kuin minä sanoin.
Muori painausi takaisin vuoteelleen, huohotti kotvasen, mutta alkoi uudestaan:
"Mene vaan… rikeneen… nimismiehen luo… Selitä… asia… aivan… juuresta… jaksain… Joutaa linnaan… En säälisi… vaikka… Mene aivan heti!"…
Pentti: "Antaapa hänen nyt olla."
Muori: "No hul… luko sinä… olet!… Saatat… itsellesi… kaula… villoja… Kyllä minä… kuulen että sinäkin… aijai-jai!… minua sorrat… yksistä tuumin… noiden toisten kanssa… Aijai-jai!… Kaunis kunnia!… No kyllä mi… minä kun… siksikään tästä… virkenen… pönkilleni, niin… niin linnaan laitan… tuon kirotun!… Aijai-jai… kun pistää tuohon… kylkeen… Ja saat katsoa… miten käypi… sinunkin… kunhan kerran… nimismiehelle… asiat kan… kannalleen selitän… Aijai-jai!… Kun lienee… pikkuisenkaan… järkeä, niin… niin tottele… ja säästä… itseäsi… Murhamiestä… säälit!… Ota mieli… Tottele nyt… minua… Aijai-jai! Voi, voi!… Tottele nyt minua…"
Saara oli saunassa Kertun ja Reetan luona. Pentti astui pyhävaatteissaan ja kirkkolakki päässään Pajulahteen päin. Saara katsoi ikkunasta ulos ja säikähtäen virkkoi:
"Eikös mene tuo Pentti!" Siitä pyörähti Pentin jälkeen juoksemaan ja itki parkuen juostessaan.
— Kuule! Pentti kulta, kuule! Pentti kulta! Pentti seisahtui. Saara juoksi kaulaan.
— Kuule, Pentti. Eihän nyt asialla niin kiirettä ole. Puhutaan nyt ensin rovastille ja miten se sanoo, niin tehdään.
Pentti: "Se tuo äiti-muksu aikoo mennä nimismiehelle sanomaan ja uhkaa vielä kannella minunkin päälleni."
Saara: "Ilman vihallaan… Voi, voi tätä mailmaa!… Kuule nyt, Pentti kulta, minua ja ole huoletta vaan. Emmehän toki tuota raukkaa voi linnaan laittaa. Minä kyllä tulen samallaiseksi, jos vaan nyt et tottele."
Pentti: "Eihän tuota kotonakaan hallitse mikään. Päätäänhän siltä saa varoa. Se on minulle niin ärtynyt."
Saara: "Kyllähän se on ärtynyt; mutta kyllä me hallitsemme Kertun saunassa pönkän takana. Saat olla huoletta. Kyllä me hallitsemme Kertun, ettei se saa tehdä sinulle mitään. Ja mistä sen tietää, jos se vielä tointuu entiselleen. Reeta sanoi olleen jo tajullaan tänä aamuna."
Pentti: "Tajullaan?"
Saara: "Usko pois, että kyllä me Kertun varomme. Tottele nyt minua"…
Pentti siirti Saaran pois kaulastaan.
— No olkoon nyt.
Ja lähti allapäin astumaan kotiin päin. Saara piteli Penttiä kädestä ja käveli rinnalla. — — —
Kerttu näytti hieman selviävän, mutta valkeankajakoina seisoivat silmät päässä ja katkerasti itkien rukoili:
"Rakas taivaallinen isä, polta tämä maailma, että saisin lentää lintuna pois!"
Silloin purskahti väkevä itkun puuskaus ja jatkoi: "Hyvä Jumala, polta pois tämä maailma, että saisin lentää pois!"
Sitä hän hoki pitkän hetken ja oistonaan juoksivat kyyneleet, kunnes hiljalleen vaipui nukkumaan.
Reeta istui viereen, laski kätensä hikiselle otsalle ja kyyneleisillä silmillään katseli syvästi hengittävää Kerttua. —
Viikkokausia kului, kauniita kesäisiä viikkoja, mutta Kerttu se viipyi saunassa suuri puskuri oven päällä.
Synkkänä, totisena hän istui melkein kaiket päivät pimeässä nurkassa ja jynkeästi katseli sitä ikkunasta tulevaa valolevyä, joka ahtaassa piirissään lepäsi saunan mustalla lattialla, kunnes hitaasti hiipien kulki pois ja äänetönnä katosi tyhjyyteen. Eikähän sitä milloinkaan näyttänyt kaipaavaakaan eikä odottanut tulevaksi. Niin hän istuskeli päivät kaiket loukossaan ja käsillään puristi rintaansa sitä karkeaa sarkakauhtanaa, joka hänellä oli päällysvaatteena pyhänsä arkensa, kylmänsä lämpimänsä. Pyhäksi aina Reeta toimitti puhtaat alusvaatteet. Ja Reeta aina kun tuli saunaan kysyi Kerttu:
"Mikä päivä nyt on? Milloin se on Lauantai?" — —
* * * * *
Niin kuluivat päivät; viikko viikkoon liittyi. Kerttu alkoi selvitä, saattoi kävellä jo valloillaan; mutta synkkää muotoa hän kantoi ja väliin puhkesi kyyneleihin.
Oli kaunis Lauantaipäivä Elokuussa, kun muori kannettiin kuolleena kirkolle. Sinne rienti kaikki väki, ettei ollut kotona kuin Saara lapsineen ja Kerttu. Kun olivat lähtijät menneet, tuli Saara saunaan ja virkkoi:
"Tule sinä Kerttu, nyt tänne pirttiin, siellä ei ole kuin Matti vaan nukkuu kätkyessä… Tule nyt… Penttikään ei tule ennenkuin huomen-iltana. Saamme olla aivan vapaana. Tule nyt."
Kerttu nousi saunan loukosta istumasta ja varoin käveli ulos, katsoi aurinkoa ja sanoi:
"Aamuisissa on päivä."
Painoi päänsä alas ja äänetönnä käveli Saaran jälessä pirttiin ja vanhalta muistilta astui pöydänlatvakohtaan periakkunan poskeen istumaan. Saara istui rahin nenällä vastapäätä Kerttua ja virkkoi:
"Sinun vaatteesi ovat niin likaiset. Iltasella kylvetään ja sitte muutetaan puhtaat vaatteet."
Kerttu oikasi kättään, katsoi käsivarttaan ja laski äänetönnä pöydälle.
Saara puheli: "Sinä olet niin muuttunut, ettei sinua tunne entiseltä näöltä: on niin kellastunut ja aidostunut väri kasvoissa ja silmänluonne niin outo."
Kerttu katsoi helmaansa ja kyyneliä alkoi tippua.
Saara: "Sinä tyhjää murehdit. On niitä onnettomampia maailmassa. Ethän sinä ole ensimmäinen, joka olet tehnyt isättömän lapsen. Ja sen kuolema, olipa se miten tahansa. Me olemme sen jo laittaneet niin, ettei siitä tule sinulle mitään eikä tästäkään muorin kuolemasta. Pentti on sen minulle luvannut, ettei hän sitä ilmoita kenellekkään."
Kerttu havahti: "Mistä muorin kuolemasta?"
Saara: "Eikö Reeta ole sinulle sanonut?… Se kuoli siitä, kun sinä rysäytit sen saunan kiukaasen, että kylki meni musuksi… Nyt on muorin pahoista päästy. Ja Pentille saisit olla kiitollinen. Ilman minua ja Penttiä olisit linnan oma."
Kertun mieli murtui, kasvot tummuivat ja verisuonet täyttyivät pulleaksi otsassa.
Saara: "Älä nyt noin synkisty… Voi, voi, sinua Kerttu, mitä sinä nyt itket niin kauheasti? Kuule nyt, Kerttu kulta ja asetu."
Kerttu turskutti rajatonta itkua ja virkkoi:
"Murhannut!… Voi, voi, voi!"
Saara: "Anna nyt olla sen asian semmoisenaan; ei siitä tule sinulle mitään."
Saara halasi Kerttua:
"Kuule nyt minua ja asetu!"
Kerttu työnti käsillään pois:
"Anna minun raukan olla rauhassa… Minulla ei ole sielua."
Saara: "Voi, voi, sinä taasen tulet hulluksi! Voi, voi, tyynny nyt
Kerttu kulta!"
Kerttu riuhtoi itsensä irti.
Saara: "No et saa lähteä mihinkään. Menet vielä metsään. Ole vaan siinä ja asetu."
Kertulta juoksivat kyyneleet virtana.
— Anna, hyvä ihminen, minun raukan olla rauhassa. Ei minulla ole sielua…
Saara: "Lähde nyt saunaan; en jouda sinua vahtimaan. Menet vielä metsään, niin kuka sinut sieltä hakee. Lähdetään saunaan. Ehkä siellä selkeät paremmin."
Kerttu lähti Saaran taluttaissa astumaan pirtin lattiaa. Askeleet horjahtelivat sinne tänne ja kurttuinen harmaa hame höllähteli puoleen ja toiseen. Leveät hartiat nutjahtelivat itkunpurskauksista ja kädellään puristi kasvojaan ja virkkoi:
— Ethän vie minua linnaan. Voi, voi anna minun raukan olla rauhassa.
Saara: "En, en toki vie sinua linnaan."
Ja laski Kertun istumaan sannan loukkoon. Siinä Kerttu peitti kasvonsa käsillään ja huutaen itki ja valitti:
"Voi, voi! Ei minulla ole sielua!… Eikä polta Jumala tätä maailmaa… Voi, voi, polta, rakas Jumala, tämä maailma!"…
Saara kääntyi ulos, pani puskurin oven päälle ja kyyneliä karistellen kuunteli hetken aikaa Kertun valituksia, nykäsi huivin silmilleen ja virkkoi:
"Mieli on kallis, jota aina tarvitaan."
Sitte käveli pirttiin; mutta rappusilla seisahti vielä ja itsekseen puhui:
"Voi, voi, minua onnetonta… Ei olisi minun pitänyt sanoa… Kun satuin sanomaankin, että se muori kuoli siitä kyljestään. Voi, voi sentään!… Ei saa syötyä takaisin."
Kasvot vetäytyivät kokoon ja huokauksen seasta jatkoi:
"Voi, voi rankkaa, minkälaisessa tuskassa se on! Voi, voi sentään!… Yhä vaan huutaa kuin päätään leikattava… Voi, voi!… Hulluksi se vieläkin tulee"…
* * * * *
Kolme viikkoa oli Kerttu vielä saunassa. Reeta sitä sinne hoiteli. Oli Syyskuun Sunnuntailta, Saara oli yksin pirtissä ja periakkunan poskessa hän istui. Kellahtava syysillan aurinko paistoi raukean varjonsa uunin savustuneeseen lieskaan. Siinä hän istui. Pikku Matti sylissä hermotonna istua myssötti selkänsä nojaten äitin rintaan, suu huolettomasti auki ja raukeasti lupsautteli silmiään. Mutta heti ne painuivat umpeen ja sieramet alkoivat sihistä unen tiheää hengitystä.
Reeta tuli pirttiin ja virkkoi:
"Ajoin lehmät yösyöntiin. Sienien jälessä kulkea huuhtovat ympäri kiveliöitä, niin sitte kun tulevat kotiin, niin väsyvät ihan hengenheikoiksi. Nytkin tuossa suitsun ympärillä ihan pitkällä-pituuttaan maata rojottivat eivätkä yrittäneet tointua jaloilleen. Tuo härkä se sitte vielä, se ei muuta kuin päin kääntyi ja alkoi terhennellä, ettei hän lähtisikkään metsään; vaan kun minä otin seipään, niin hoikan otti."
Saara hiljalleen virkkoi: "Kuuleppas, Reeta, tuleppa tänne."
Reeta istui pöydän latvan kohtaan, laski kyynäspäänsä pöytään ja ohauksensa varasi kämmeneensä. Vasemman jalkansa nosti oikean polvensa päälle, siinä heilutteli ja tavallista keveämmällä mielellä hymyillen silmäili Saaran syliin lihavaa pulloposkista Mattia. Saara pyyhkäsi sormiensa nenillä silmiään ja kasvopäitään, pikkuisen karasti kurkkuaan ja alkoi:
"Minulla on sinulle, Reeta, sanomista. Ei taida se olla sinusta mieleen, vaan sanoa minun se täytyy."
Reetan silmät pyöristyivät, kasvot värähtelivät ja suu vetäytyi kolmelle sopelle, kysyi:
"Mitä sanoa?"
Saara: "Kun tuo Kerttu on niin hurja. Nyt se on tullut semmoiseksi, ettei se siedä muita ihmisiä ollenkaan. Äskenkin, kun olisin mielelläni puhutellut, menin saunaan, niin alkoi parkua kuin syötävä ja luuli minun tulleen häntä linnaan noutamaan. Niin etkö sinä lähtisi sen kanssa asumaan tuonne Pahtajärvelle isävainaan vanhaan kalastus- ja metsästyssaunaan? Ehkäpä se siellä, kun ei näe muita ihmisiä, niin selviäisi ehkä hetikin… Kyllä täältä antaisimme, mitä vaan tarvitseisit."
Reeta: "Minäkö en lähtisi sinne! Olen jo ajatellut montamonituista kertaa, että tahdon sinulta lupaa päästäksemme sinne aivan sentähden, kun se noin pelkää muita ihmisiä. Se kun kuulee vähänkään puhetta tai liikettä ulkoa, niin se vapisten kysyy: Tuleeko se tänne, tuleeko se minua linnaan viemään? Penttiä se pelkää kuin surmaa. Kun sen ääni vaan kuuluu, niin se vapisee kuin virrassa ja sanoo: Nyt se viepi minut linnaan… Ja sitä se höpisee myötään, että ne vievät hänet linnaan ja panevat vaskihärkään palamaan… Sinne Pahtajärvelle minä lähden Kertun kanssa, sinne niitten kolmen hongan juureen. Muistan kuin eilisen asian, kun pienenä ollessani isän kanssa muuanna kauniina kevätaamuna kaloja perkkasimme niitten juuressa ja käki kukkua keikkasi latvassa. Se oksalta oksalle liepsakehti; jalat olivat keltaiset. Siinä se kukkua helkytti, että hongisto kaikui! Ja korpipääskyset loikoilivat ilmassa laulaa surittaen ja väliin laskeusivat hongan alimmaiselle oksalle ja siinä oikein lukkoon lauloivat. Autuas käen ampuu, vaivainen pesän löytää sanotaan virkkoi isä ja rupesi ampumaan; mutta silloin käki lähti ja katosivat pääskysetkin. Vaan eivät ne enää sitä muista, kyllä käki vieläkin tulee honkaan kukkumaan."
Reeta kohotti päätään ja jatkoi:
"Sinne minä lähden Kertun kanssa. Sinne teemme peltoa; teemme navetan tänä syksynä. Annathan sinä meille lehmän?"
Saara: "Annan aivan mielelläni, kun vaan konnun saanette ja suojan saanette; mutta ethän sinä taivaan alla voi sitä hoitaa."
Reeta: "Kyllä minä navetan saan. Se on vähä asia semmoisen metsän siiressä. Minulla on muutaman viikon perästä navetta sievä kuin tupa ja lämmin kuin käen pesä."
Saara: "Laita vaan navetta; saat lehmän." — — —
Syksyn huolissaan itki pilvinen taivas ja murheissaan huokaili keltainen metsä, kun eräänä Syyskuun loppupäivänä Reeta ja Kerttu lähtivät Pahtajärvelle asumaan. Reetalla oli suuri kontti selässä. Siinä oli ruokavärkkiä ja taloustarpeita. Ja kontin päällä oli iso vaatemytty ja käsivarressa terävä kirves. Ja tulukset kaikkine kapineineen pullistivat takin povitaskua.
Toperana ja takansa katsomatta vakavin kasvoin Reeta seisoi kartanolla valmiina lähtemään. Kertulla oli päällä puhdas hurstipaita ja puolivilla tummaraitainen, harmaapohjainen, lyhkönen hame ja päällysvaatteena karkea nukkaviero sarkakauhtana, joka varattomannäköisesti riippui rapistuneilla olkapäillä ja luisissa käsivarsissa löyhällä riippuivat sen väljät hihat. Kalpeana loksottivat väsyneet kasvot ja tylsästi katselivat vaisut silmät. Semmoisessa laitoksessa astui Kerttu saunasta ulos matkalle lähtemään. Kulmiaan kutristain katsahti taivaalle, mutta heti painoi päänsä alas ja silmät asettuivat lupalleen. Päivää näytti häpeävän; maahan katsoi. Jähmeänä kajotti pullea otsa, vakavana jopotti suora nenä. Kumarammassa entistään olivat leveät hartiat, kuoleuneennäköisinä vesiharmaat suuret silmät ja tankistuneina suupielien mieluiset hymykuopat. Tylyllä mielin kuni myöty orja lähti hän Reetan jälkeen avojalkaisin astumaan. Mutta väsyneen näköisten, jäntereiden taipuvissa liikkeissä ja vahvantomakkain jalkain vakavasti kuontuvissa askelissa kuvastui vielä arvelematon rohmakkuus. Niin asteli Kerttu Reetan jälessä syksyn märkää ja likaista tietä.
Kivulloisennäköisesti katseli Saara niitä retkeilijöitä kunnes painuivat kuusikon helmaan ja jättivät jälkeensä tyhjän sijan.