XXXII.
Enemmän kuin puolen peninkulmaa itääpäin Pietolasta ponnettoman kiveliön keskellä honkaisten harjujen ympäröimänä lepäsi noin nelisen tuhatta syltä pitkä ja parin tuhatta syltä leveä Pahtajärvi luoteesen ja kaakkoa pitkin. Sen läntisellä rannalla kolmen lakkapäisen silvettoaihkin juuressa kyhnötti turvekattoinen pieni sauna ja kaakkoon päin parinkymmenen askeleen päässä laukupuoli koskukattoinen maja.
Siinä oli nyt Reetan ja Kertun koti. Saunaan he työntyivät. Reeta laski konttinsa loukkoon, kaivoi tuluksensa esille ja toimitti heti tulen hongan pilkkeillä täytettyyn kiukaasen. Ja saunan kallistuneesta lakeistorvesta rupesi pulppuilemaan kierteinen tumma savupatsas, joka korven kotkottaville koppeloille ja hongiston narahteleville metsoille ilmoitti asukasten saunalle kotiutumista.
Ensimmäinen työ oli asunnon laitteleminen kuntoon. Reeta hakkasi suuren hongan, josta naulain ja kurikkain avulla halkasi penkkipuut ja huomenna ne joutuivat sijalleen. Mutta viikon päästä oli saunassa honkainen hohtava lattia ja ristikkojaloilla seisova pieni pöytä ja sen sivulla lyhyt lavitsa. Nurkassa oli kahden hengen sovittava seinäsänky ja vähän ylempänä pieni hylly, jossa oli Raamattu, Virsikirja ja Aapelus. Pöydän kohdalla seinässä oli reikäpuu, jossa oli sija kahdelle lusikalle ja kahdelle veitselle. Periseinässä neliruutuinen akkuna, joka antoi valoa tarvittavan määrän; mutta näköala siitä ei ulottunut kuin enintään viisikymmentä askelta: siinä seisoi hongisto niin korkeana, että korkein kesäpäivän aurinko vaan kiiluen säteili läpi tuuheain latvain. Mutta sivuseinässä sängynpään kohdalla oli sulkuikkuna, jonka kun vetäsi auki, niin se huokui raikasta ilmaa, ja siitä kantoi silmä ympäri Pahtajärven ruohikkoisia rantoja, joissa vallattomat ahvenet kimmoissaan hyppelivät ja sorsat poikiaan neuvoivat sukeltamaan.
Pirtti kun oli saatu kuntoon, teki Reeta kankaan liepeelle muuraiskekoin vieriin yhdeksän sadinta. Syksyn myöntyessä, kun sadinpyynti ei luottanut, viritteli Reeta ansoja enemmän kuin viisikymmentä. Niihimpä aina tuon tuostakin varomaton metso, koppelo ja se toinen käydä könähtivät. Ja sieltä kesti aivan loppumaton keittämisen juuri. Sattuipa niinkin, että Pietolaisetkin saivat joskus keittonsa tuoksumaan metsälliselle. — — —
Syksy oli lenseä: kesää kekriin, syystä Jouluun, Tuomas vasta talven toi. Pahtajärvellä Reetan ja Kertun talossa oli jo pieni havukattoinen navetta ja Pietolan kailokylkinen Kyyttö ynyi sisässä. Oli kirkas päivä Joulun alla. Reeta käveli ulkoaskareissaan pää riepunnyttyyn käärittynä, ruskehtunut sarkatakki päällysvaatteena ja vitsalla vyötettynä, suuret turkkipohjaiset töppöset jalassa ja käsissä karkeat jouhikkaat. Kertulla oli päällysvaatteena rieväkauluksinen turkkiröijyröksäke, päässä hurstiriepu myssyksi käärittynä, käsissä turkkikinttaat ja jaloissa suuret paulakengät, joissa oli heiniä sukkain asemesta. Kartanolla oli iso honkainen ranka. Sitä hän hakkasi haloiksi, hakkasi oikein hikipäässä ja virkeästi virtaili raikea kaiku Pahtajärven tienoon huuteisilla rinteillä. Oikein hartiat nutjahtelivat sitä mukaa, kun löi honkaiseen rankaan. Ja lastauksesta kimposi pälkäreitä tanterelle kipertelemään.
Saara oli tullut saunan edustalle.
— No terve, Kerttu! Johan sinä nyt olet aivan entiselläsi kirves kädessä. Voi, voi, kun on lysti nähdä!
Kertulta putosi kirves kädestä, kasvot jäykistyivät ja silmät tylsyivät. Kohta murtui mieli, huokaukset takertuivat rintaan ja kyyneliä karisi tantereelle.
Saara alkoi: "No älä nyt pahastu… Älä nyt toki minun tähteni. Enhän minä ole paha sinulle… No hyvänen aika sentään?"
Saara meni syliksi Kerttuun.
Kuule nyt, Kerttu kulta, minä en ole paha. No asetu nyt!
Kerttu hyrskien: "Ethän vie linnaan?"
Saara: "En toki, sisko rakas, en, en."
Kerttu nykäsi itsensä irti.
— Anna minun olla rauhassa! Voi, voi, kun ei Jumala polta tätä maailmaa!
Sen sanottuaan allapäin astui pirttiin, istahti lattialle loukkoon päin, käsillään peitti kasvonsa ja puhki raskaita huokauksia.
Saara punastuksissaan katseli Kertun jälkeen.
— En uskonut tuommoiseksi, kun katsoin tuossa kirves kädessään.
Reeta: "Se on toisakseen kuin ilmo ihminen. Se minulle on hakannut siltapalkkia, pannut avuksi siltoja ja ollut aivan myötään apuna tässä talon teossa. Ei sitä uskoisi miten vahva se on, vaikka se on tuonnäköinen ja semmoiset rääkät kestänyt. Vaan se on niin paha nyrvähtämään. Sille ei tarvitse paljo neulaa nenäksi ennenkuin se loukkautuu. Tässä tuonaan kuokimme tuossa hyvinäkin ihmisinä peltoa, niin hän katkasi kuokan varren. Minä sanoin vaan, että no nyt sinä tekosen teit, kun katkasit semmoisen nijouneen varren! En sen enempää torunut, niin siitä otti itseensä ja pakeni metsään. Turhaan minä sitä huutelin päivän toista. Mutta toisen illan hämmärtäissä löysin sen erään latvuksen alta kyyröttämästä; sammalia oli nykkinyt peitokseen. Ja siitä minä sen löysin, kun näin niitä sammalia nykityksi. Kyllä minun sydäntäni vapisutti, kun näin Kertun vanukkeisen tukan sammalkasasta eikä ihminen liikkunut vähääkään. Monta kertaa minä hätä kurkussa huutelin: Kerttu, kuule! Kerttu, kuuletko sinä? No oletko elossa? Kuule! Mutta ei se virkannut mitään. En tohtinut mennä käsiksi, vaan otin kepin ja sillä tyrkkäsin sitä kasaa, niin jo liikahti. Menin sitte viereen puhuttelemaan. Mutta kauan sitä sai rukoilla ennenkuin taipui lähtemään minun matkaani. Kuutamalla me sitte palasimme kotiin. Mutta iltasetta se rupesi nukkumaan ja venyi kappaleen huomeistakin päivää ennenkuin kuontui syömään. Iltapäivällä se jo taasen heilui kuokka kädessä tuossa kuokoksella."
Saara: "Kylläpä vähästä niipastui."
Reeta: "Vähä se sietää. Ja sään-murteiksi se on itsestäänkin töllerönä ja itkee, ettei hänellä ole sielua."
Saara: "Kyllähän se ei enää taida tulla entiselleen."
Katseli ympärilleen ja jatkoi:
"Mutta onhan sinulla täällä jo peltoakin koko lempare."
Reeta: "Onhan sitä. Mutta se oli lujaa kiskottavaa, kun on taivaan-ikäinen marjan varsikko ja muutamin paikoin tureikko, ettei matokaan läpi pääse. Kerttu se on ollut apuna tuohon kuokkimiseen. Se se innostui ensiksi. Ja sitä se teki päivät. Siinä se sai ruokalystin: iltasella aina ei puoli metsoa lieminen iltaseksi piisannut. Siitä se pala suussa kallistui vuoteelleen. Ja katkeamatta se nukkui koko syksyiset yöt."
Saara: "Siten se ehkä aikaa voittaen haihtuu sen mielestä tuo synkeys."
Reeta: "Siitäpä hänen näkee."
Saara: "Paras oli, että tulit tänne: täällä siitä Kertusta tulee kalu jos tulee… Mutta on tänne koko matkat. Vaan hyvästi sen osaa, kun olet niin hyväksi pilkoitellut tuon tien suunnan. Lähdin aivan asiakseni katsomaan tätä teidän taloanne ja ajattelin olla vielä yötä; mutta tuo Kerttu kun on noin kumma, niin en huoli häiritä häntä."
Reeta: "Paras on, ettet näyttäy enää; se voi mennä metsään ja se on pahempi."
Saara meni navetan luo; aukasi oven.
— Mutta entäs Kyyttö täällä navetassa?… Voi, voi, minkälainen navetta, tuskin sopii tuo Kyyttö! Ja lämmin, tosiaankin kuin käen pesä! Voi, voi, sinua Kyyttö möllykkä, ompa sinulla pehmeä vuode! Ja niin kauniita heiniä kuin sirkun rintoja edessä…
Saara kynsösteli Kyytön korvan juurta.
— No vieläkö sinä tunnet minua? Kas vieläpään tuntee, kun alkaa nuolla! Katsoppa, kun nuolta kahnuttaa esiliinaa! Voi, voi sinua Kyyttörukka, kun jouduit yksiksesi. Täysipä tuota olet ja pyöreä kuin hylje! Ei ole vielä nälkä pannut päätäsi.
Saara ja Reeta palasivat pois, Reeta painoi oven kiinni.
— No jäähän sinne.
Saara: "Kas, kun ammoo! Ei uskoisi. Kotiin kai se ikävöipi. Voi, voi, kun ammoo haikeasti!"
Reeta: "Kyllä ei ole niin pikku lapsi. Kunhan saa ruokaa, niin kyllä viihtyy."
Saara: "Minun pitää lähteä. Ilta on käsissä: aurinko laskultaan paistaa tuonne vuoreen. On hyvinkin pimeä ennen kuin olen tellustanut tämän taipaleen."
Reeta: "Kuutamo on illasta, ei nyt pimeä hätyytä."
Saara katseli Pahtajärven taustalle:
"Tämä niin muistuttaa Pietolaa ensi aikoina. Mutta tuo järvi on pohjoispuolella ja aivan ylt'ympäriinsä tuommoiset hongistorinteet eikä mihinkään päin ota silmä kauempaa tämän järven rantoja. Hyllyäiskeron ynseä laki pikkuisen pilkoittaa tuolta lännestä ja tuo Hirvaskero myköttää tuossa järven takana."
Reeta viittasi luoteesen.
— Näkyypä tuolla mäntyin raosta Luopiovaara. Saara katsoi sinne.
— Se kyllä näkyy, kun tuosta tulee tuo metsä pois. Sitte Saara kääntyi Reetaan.
— Mutta minun täytyy lähteä. Jää terveeksi, hyvä Reeta.
Reeta tuipasi kättä.
— Mene terveenä!… Mutta kävithän aivan rautahampaana. Vuota pikkuisen, tuon sinulle vasta paistetun metson täkän.
Reeta pyörähti pirttiin; toi sieltä metson täkän.
— On vielä lämmin. Pureskele kävellessäsi.
Saara: Kiitos, kiitos! Vien tämän pikku Matille. Voi hyvin!
Reeta: Samaten!…
Reeta katsoi Saaran jälkeen, kunnes se katosi hongikon sekavaan pylväistöön. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan Lappakosken uinuva jahina himisi vuorien rinteissä. Hirvaskero järven takana lumisine poskineen muhjotti laskevan auringon ruusuvalossa. Tyyneenä seisoi salskea hongisto lumisine tuhuralatvoineen. Paikallaan seisoivat valkoiset pilvenmöhkäleet messinkikirkkaan taivaan sinipohjalla. Niitä katsahteli Reeta ja lyhyvin askelin käveli pirttiin Kertun luokse.