XXXIV.

Kolme kesää oli kulunut. Pahtajärven vesi oli matkallaan Kalliojärveen syövytellyt itselleen väylän. Mutaisilla ja multaisilla paikoilla oli tyyneet suvannot ja kivisissä rotkoissa oli kohisevat kosket. Niimpä oli Pajupuron niittykin kuivalla; joki se vaan hiljaisine pyörteineen matkaili sankkaheinäisten anteiden välissä. Nyt kasvoi se entistä enemmän. Olipa Pahtajärven tulva tuonut savilietteen heinän juureen ja siten lannoitti niityn. Heiniä kasvoivat myös kaikki ne suot, joihin tulva oli lietteen levittänyt. Ja Pahtajärven pohja kokonaan kasvoi uhkean heinikon. Niistä muutaman työmiehen avulla Saara sai korjatuksi talven konnun karjalleen, ja usein Reetakin kävi auttamassa Saaraa niitty- ja peltotöissä.

Mutta vaivaisesta ne työt edistyivät ja tahkoa vetivät kaikki asiat.

Kesä oli mennyt. Oli Marraskuun Sunnuntai-ilta. Huoneen väki jo nukkui. Saara se istui periakkunan poskessa kaksivuotinen lapsi sylissään. Kaikki oli hiljaista ja ikäväntotista ulkona ja sisässä. Ikkunatkin seinissä umpimielisen- ja ikävännäköisinä haamuina seisoivat.

Mutta ulkoa kuului askelia. Ujosti astui vieras sisään pirtin narahtavasta ovesta ja hiipi ovensuuhun penkille istumaan. Saara katsoi tuiheasti sinne ovensuu-loukkoon yli pimeän pirtin.

Ei vieras hiiskahtanut sanaakaan puheen aluksi.

Saaran kasvot hieman värähtelivät, kysyi:

"Mitä kuuluu vieraalle?"

Vieras: "Eipä liikoja, rauha vaan. Tuo ilma on nyt leuto ja vakava."

Saara: "On tällä kerralla, mutta lieneekö häntä kanaksi. Sijat vetivät äsken rehuja ja harakka tukki seiniä. Kyllä se on ennen ollut tuiskuiksi."

Vieras: "Onhan se vanha sananlasku, että syksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Eihän sitä yhtä ilmaa iäksi."

Saara ei jatkanut puhetta. Heitti helmastaan kehtoon uneksivan lapsen, viritti tulen päreesen ja meni katsomaan vierasta. Mutta sitä kummallisemmaksi kävivät Saaran kasvot mitä lähemmäksi tuli vierasta.

Saara ojenti tulta aivan likelle vierasta ja totisena katsoi hyvin sipeästi…

— No mikä kumma!… Aunoko vai… Olethan Auno?… Herra Jumala!

Vieraan suu vetäysi hymyyn, sanoi:

"Olen, Auno olen…"

Saara ei virkannut mitään, pisti pankolle tulipäreensä; mielenliikutus näkyi kasvoissa ja äänetönnä juoksi Aunon kaulaan.

Pitkän hetken olivat sylitysten… Mutta viimein istuivat kätkyen luo peripenkille, pyyhkivät silmiään ja silmäilivät toisiaan, mutta eivät näkyneet tietävän mitä ensiksi sanoisi.

Saara se jalallaan heilutteli kätkyttä, jossa nukkuva pienokainen hermotonna hetkahteli puoleen ja toiseen. Saadakseen puhetta alkuun virkkoi naurahtaen:

"Soma kun en yrittänyt tuntea, en kuolemakseni. Olet niin muuttunut.
Ja kun ei tiedä aavistaakkaan; tulee ihan kuin tuonelasta."

Auno laaki kyynäspäänsä pöytään ja kasvonsa varasi kämmeneen.

— Ei minua ole täällä tullessanikaan tuntenut kukaan, ei edes tuo Rantalan vaarikaan, joka aina ennen niin toimessaan meidän kanssa puhua porpatteli, missä vaan tapasi. Enkä minäkään ole kellokkaan itseäni ilmoittanut. Tuntui niin lystiltä kulkea tuntemattomana entisillä kasvintienoilla. Mutta tuo petäjä tuossa rannalla se minua enin lämmitti. Se kun tutulla äänellään tuhaili yön tuulessa, tuhaili aivan samoin kuin aina ennen meidän uimasta kohottua sen juureen kuivailemaan itseämme. Pitkän hetken siinä seisoin ja muistelin menneitä päiviä. Ja lämpimästi sykki rintani näitä kaikkia nähdessä ja muistellessa. Mutta lähetessäni tätä tuttua asuntoa muistin vanhan sananlaskun, että takaisin tullessa on

kynnys hirttä korkeampi, kamoa kahta alempi; ukset uhkan ulvaisevat, saranat vasten sanovat.

Saara: "Vai ei tuntenut kukaan. Eipä kumma, jos minä en tuntenutkaan tuossa pärevalkean valossa, ja kun puheesi on muuttunut niin paljon ja muutenkin olet niin ajastanut."

Auno: "Ainahan se aika muuttaa. Mutta puheeni on sen tähden muuttunut, kun on pari hammasta tuosta edestä lähtenyt. Ja olenhan minä rapistunut muutenkin."

Saara katkasi Aunon puheen.

— No etkö sinä tiedä toisia siskoja? Missä ovat Katri, Riikka, Vappu ja Sanna, vieläkö ne ovat eleillä?

Auno: "Siellä he ovat ympäri ihalan ilman kuin vaivaisen lampaat. Katrilla on mies, kolme lasta ja sievä talo ruunun metsässä. Se elää kuin herran kukkarossa siellä kalavesien ja lintumetsien keskellä. Riikka on miniänä eräässä unilukkarin talossa; mutta hänen elämänsä on kuin koiralla kaivossa, jossa on kansi päällä. Vapulla on myös lapsi; sen kanssa se vieräkehtää paikasta toiseen. Hän on aivan liikeliepeellä ja elää aivan kädestä suuhun."

Saara: "Entäs Sanna?"

Auno: "Sanna on tuonelassa. Se hukkui."

Saara: "Tuonelassa! Herra siunatkoon!… Sanna tuonelassa… Sanna tuonelassa…"

Kuumat veret läikkyivät Saaran kasvoissa ja silmät harreilivat.
Hetken perästä alkoi:

"Neljä vuotta, viidettä vuotta on siitä aikaa, kun minä näin sille Sannalle niin kummallisen unen ja minä tässä sanoin Pentti-vainaalle, että kyllä se jotakin kaavehtii. Mutta nyt en muista sikloakaan miten se oli… No kerro nyt sen kuolemasta. Miten se polonen hukkui?"

Auno: "Mitäpä siitä paljon kertoisin. Se hukkui vaan."

Saaran silmät olivat pyöreinä ja kasvot korvia myöten leimusivat punastuksissa, virkkoi:

"Kerro toki!"

Auno: "Se nyt oli semmoista. Sannalla oli sulhanen oikein mieluinen. Hän oli eräs ajuri — semmoinen hevosmies — oikein etukärryn väkeä. Oli Juhannuspyhät, niin Sannan sulhanen hommasi lystiretken Siikakoskelle ja siihen joukkoon vietiin Sanna ja monta muuta hänen laistaan. Ja missäs se on rikka kuin rattaassa: sinne joukon jatkoksihan sitä lähdin minäkin. Siihen roikkaan karttui kymmenen henkeä: kahdeksan tyttöä ja kaksi miestä. Siikakosken niskassa virran keskellä on kaunis metsäinen saari. Siihen menimme maalle ja siinähän sitä alettiin elää elämistään. Siinä lyötiin jos minkälaista kisaa ja Sanna parasna. En milloinkaan vielä ennen nähnyt Sannaa niin hurjana kuin silloin. Loppunsa edellä tuo lienee ollut. Siinä meni se yö. Aamusella oli jo aurinko puiden latvoilla, kun vasta lähdettiin pois. Vene oli vähävaranen. Sanna istui soutamaan ja se sulhanen viilettämään. Viilettäjä käski soutamaan, ettei väkivesi kantaisi suurelle aallokolle. Mutta Sanna vaan nauroi ja ilakoi, että katsotaan miten tuo hevosmies on hätänen. Viilettäjä käski tiukemmin soutamaan ja kaikki muutkin alkoivat hätäillä, kun vene hurjana kiirehti kuohuvaa aallokkoa kohti. Muutamat jo kirkuivat pelosta, mutta Sanna se vaan nauroi ja piti lystinään muiden hätää. Hän luotti voimiinsa, että hän muutamalla airajaksella voipi nykästä veneeen pois aallokkoon joutumasta. Ja niimpä viimein, kun näki, että on vaara likellä, rupesi nykäisemään voimiensa takaa. Mutta silloin katkesi airo ja silmänräpäyksessä nieli virta veneen kuohujen sisään ja me olimme kuin rikat aaltojen vallassa. Ei muuta kuin sormet soutimina mennä huppuroitiin hyökyjen mukana, kunnes ne hurjat hyökyaallot murtuivat suvannon tyyneen pintaan. Mutta siinä tyyneen jamassa syntyivät armottomat pyörteet…"

Silloin sana takertui Aunolle kurkkuun. Nielasi kuivan nielauksen ja jatkoi vielä:

"Ne nielasivat syvyyteen".

Saara: "No entäs sitte?"

Auno sanoi hiljaa:

"Sitte vasta kerron."

Sen sanottuaan painoi päänsä pöytään käsiensä varaan.

Saara nousi kävelemään lattialle… Tuokion päästä virkkoi:

"Voi, voi sentään! Kyllä on tosi vanha sananlasku, että naurusuuhun hullu kuolee, minkä se Sanna. Se oli ennenkin jo sellainen kiusantekijä ja nauraja. Sehän aina ennenkin, kun rietausi pelihtemään, niin eihän siitä tahtonut tulla toista päätä."

Aunon kasvot virkistyivät, alkoi jalallaan heiluttaa kätkyttä.

— Ompa siinä aika pullukkaposkinen. Tyttökö poikako lienee. On niin punaverissään, että kohta tippuvat verikarpalot. Onko sinulla näitä monta?

Saara: "Onhan näitä kolmella pohjalla. On niitä siinäkin äitin kaulaan."

Auno: "Äitin kaulaanko? Mitäs isän kaulaan?"

Saara huokasi syvään.

— Etkö sinä tiedä? Kohta puolikolmatta vaotta on isä jo haudassa maannut.

Aunon silmät leimahtivat:

— Penttikö haudassa? Minä en äsken sitä tajunnut, että mitä se oli, kun sinä mainitsit Pentti-vainaata… Vai haudassa!… Entäs muori?…

Saara: "Siellä on sekin. Ei se ole täälläkään tuoni jouten ollut…"

Auno poistui. Meni rannalle sen ison petäjän juureen. Lankesi kasvoilleen maahan, liitti sormensa ristiin ja huulet liikkuivat.

Pitkän hetken perästä tuli Auno pirttiin; istahti Saaran laittaman pystyvalkean lähelle. Katseli ympäri pirttiä, katsahteli sivulattialla olevalle vuoteelle, jossa talon palkolliset, pari mustalaispojan kokoista poikaa makasi, kysyi viimein:

"Mutta missä Kerttu ja Reeta ja Martta?"

Saara myhähti puolinaurua.

— Sinä olet pudonnut kuin pilvistä! Et tiedä meidän eloksesta et mitään… Kerttu ja Reeta ovat Pahtajärvellä omituisessa talossaan ja Martta on kamarissa nukkumassa lasten kanssa.

Auno ällistyen: "Pahtajärvellä Kerttu ja Reeta!… Mikä ilmassa lentää?… Pahtajärvellä Kerttu ja Reeta. Mikä kumma!… Vai omassa talossaan… Reeta sanoi aina olevansa niin juurillaan tässä Pietolassa, ettei lähtisi ei purren ei potkasten; matta nyt se kuitenkin on poissa."

Mutta siihen katkasi Auno puheensa. Ei näkynyt tahtovan puhua enää mitään; katseli vaan pysty valkeaa suu nipistyksessä ja kasvot totisina. Mutta otsaan vetäysi aina toisakseen kolme vahvaa poimua. Viimein hän laski ohauksensa kämmeneensä ja kyynäspäänsä varasi polveensa. Siinä hän kumarruksissaan istui.

Saara sai talkkunan valmiiksi ja pani sen entiseen Aunon ja Kertun yhteiseen kuppiin, tasotteli sen kapustalla sileäksi ja keskelle painoi voikappaleen silmäksi ja hymyellen virkkoi:

"Tuleppas nyt syömään Pietolan talkkunata tuosta kupista, josta jo olet monasti ennenkin syönyt… No tulehan."

Auno sitasi irtaallaan olevat huivin nurkat leukansa alle solmuun ja nousi seisalleen pystyvalkean luota. Läksi kävelemään pöydän luo ja loi katseensa ympäri pirttiä, joka herttaisen pystyvalkean liekehtivässä valossa hymyili totisenystävällisesti. Istahti entiselle sijallensa pöydän taakse, liitti kätensä ristiin, painoi päänsä alas ja huulet liikkuivat. Mutta hetken perästä hän kääntyi syömään. — — —

Syömästä päästyä Saara teki vuoteen pirtin lattialle ja virkkoi:

"Rupeamme tähän. Jos menisimme kamariin ja Martta unimielissään sattuisi sinut näkemään, niin säikähtäisi."

Siihen köllistyivät rehuvuoteelleen yönlepoon. Saara se nukkui heti, nukkui kuin hako tietämättä tälle ilmalle. Mutta eipä ummistunut Aunon silmä. Rauhatonna vaan vieräkehtivät ympäri kuutamokuhjoisen pirtin ja kasvoissa veret kohahtelivat; mutta siitä aina riittyivät tyveniksi ja vakautuivat miettivän näköisiksi. Ja aamua lauloi kukko, kun vielä kirkkaina valvoivat Aunon silmät ja kuni kesäillan kyyhkynen kummun kuusikossa lentelivät katseet ympäri hämärän pirtin pilviyön kuutamon niukassa valossa. Viimein kuitenkin voitti uni, joka siirti ajassa valkeaan päivään, jolloin askartelevain ihmisten kolke ja iloisten lasten virkeä liike hänet herätti ja vierestään löysi Martan makaamasta.

Auno tervehti Marttaa, pani vaatteet päälleen ja siirtyi ulkokausteelle. Meni navettaan. Siellä lehmät oudosti mullistellen ja suhkien sieramiinsa katselivat outoa vierasta ja kolmivuotias takkupäinen härkämulli periparressa päästi käheän möräyksen ja äkeästi puhisten kalisteli pitimiään.

Auno seisahti lattialle ja kasvoissa ikävät väreet virkkoi:

"Matta kaikkihan tämä navetan hoito on aivan kurjannäköistä. Hukkuvassa liassa seisoo polviaan myöten jokainen elukka, parret kaikki remallaan ja ovi rempottaa yhdessä saranassa. Voi tätä siivoa!"

Menipä pelloille kävelemään. Kierteli kaikki pellot Tultuaan istahti penkille ja vakavasti virkkoi:

"Paaleikkona on kesanto ja melkoinen lempare on kulollaan tikan pyrstölle kuivanutta ohraa. Syyskyntö on vielä kesken, ojat ummessa, pajupensaita ojain sijalla, naurista muudan osa ottamatta. Voi, voi miten tahkoa ovat vetäneet asiat! Kaikki näyttää olevan nukkuvassa lamassa. Jos minne silmänsä luopi, näkyy väsyttävä kurjuus. Kaikki räystäätkin ovat aivan repaleina ja aidat kaatuneet pelloilta ja pensaat pientarilla."

Saara laittoi murkinaa perheelleen ja virkkoi:

"Niinhän se on, kun on yhdestä aisasta reki perässä. Mutta nythän sinä ruvennet meille avuksi? Jäänethän sinä toki kotiin?"

Auno: "Tässäpähän nähdään. Kyllä kai tämä ei näy paljoa miellyttävän.
Näkyy olevan koko Pietola ihan perälleen painumassa."

Saara ei virkannut mitään, osotti Aunolle kämmenpäänsä, johon oli luudan varresta sälö pistänyt. Kun Auno puukonkärjellä kaivoi puikon pois, tunnusteli Saara kämmenpäätä tuntuuko vielä pistäväksi ja virkkoi:

"Eiväthän ne ole yhden jäljet niinkuin yhdeksän. Tuommoisten väkipuoleisten kanssa olen tässä riepannut. Pentti kitui kolme vuotta, puolet aikoja melkein selkänsä tiessä ja välistä ihan käsin käänneltävänä, ei ollut työlle eikä tielle. Vaivaisia ja vasoja, ruhoja ja rampoja on tässä vaan ollut eikä yhtään täysirahkeista henkilöä, niin kyllä tässä on suoraan pidetty. Eipä kumma, jos joku kohta tahkoakin vetäisi. Mutta kyllä meillä sentään on talven varustetta vuotta välttää, kun muu paha muualta katsonee. Ja siinähän on kylliksi. Huomisella päivällä on suru itsellään."

Samassa ilmausi Saaran kasvoihin syvästi arka punastus ja siihen lopetti puheensa. Mutta pitkän hetken perästä virkkoi:

"Nythän minä alan toivoa, että vielä kerran tultaisiin koko joukko yhteen tässä Pietolassa."

Mutta siinä sanat sulkeutuivat suuhun. Näytti olevan halua puhella, mutta ei sitä tullut.

Auno: "Kyllähän tästä vielä kalu tulisi, jos joukolla kokoutuisimme. Kyllä kai se kohta pesisi silmänsä tämä ontuva Pietola. Mutta siinä on yksi asia…"

Enempi ei Auno tahtonut sanoa. Umpimielisenä vaan katsoi käteensä ja sujutteli sormiaan sinne tänne.

Saara: "Kyllä minä ymmärrän mitä tarkoitat. Minä olen aivan viaton siihen asiaan. Minä tiedän että jokainen sormi on yhtä kipeä. Ne, joita on moittiminen, ovat haudassa ja annetaan niitten olla siellä. Mutta nyt mitä vaan on maata ja maanpäällistä, niin olkoot kaikki yhteiset, niin yhteiset, niin yhteiset, kun ollessamme alastomat kuin variksen pojat tuossa palaneella kentällä, jolloin söimme suolain kanssa paistinkalaa."

Auno ei virkannut mitään; meni ulos. Käveli rannalle petäjän juureen, jonka tyvessä nokiset kaarnansilvat vielä muistuttivat sitä muinoista paloa. Siinä hän istui kuuraiselle kivelle, pisti kätensä nuttunsa poveen ja katse urkeni kauas. Kalliojärven laksossa lepäsi sumu, mutta Hyllyäiskero kohotti tuttavan päänsä yli sumun ja hymyili kuin harmaapäinen vanhus katsellessaan leikkiviä lastensa lapsia ja mieleensä johdattelee menneitä muistoja elämänsä päiviltä.

Siinä istui Auno ja vakavin kasvoin silmäili ympärilleen kauas ja lähelle.

Siihen tuli Saara tummunut karjaturkki päällään ja virkkoi:

"Sen petäjän juurelle olen monta kyyneltä kylvänyt ja monta huolta pois huokaissut."

Auno: "Tämän männyn juuri on minulle rakkain paikka tässä Pietolassa… Rakkain paikka sanon minä, tuo jäinen petäjän juuri, kivinen tanner vaan. Jäinen ja kivinen tanner, mutta usein sen olen muistanut."

Saara katseli ympärilleen, huulet mutuilivat, mutta viimein hän sanoi:

"Pentti se poltti ne välikirjat."

Aunon silmät pyöristyivät, katsoi tuikeasti Saaraan ja virkkoi:

"Poltti!… En usko."

Saara: "Usko jos tahdot, mutta paloivat ne." Äänettöminä he istuivat pitkän hetken. Siihen tuli Marttakin. Saara kysyi: "Eikös ole tosi, että Pentti poltti kuolemansa edellä ne välikirjat?"

Martta: "Palaneet ne ovat; ei niistä ole ristiä. Mutta voi, voi, jos saataisin vielä täällä olla joukollaan! En parempaa toivoisi en elämäni päivinä!"

Martta tarttui Aunon käteen ja jatkoi:

"Laita sinä, Auno kulta, niin, että tulevat vielä takaisin ne toiset
siskot. Syödään syttä tai savea, eletään tai kuollaan joukossaan.
Voi, voi, hyvä Auno, laita sinä ne toiset siskot tänne. Ehkä Reeta ja
Kerttukin tulevat."

Auno loi lämpimän katseen Martan kalpeihin kasvoihin.

— Kyllä luulen, että tulevat… Minä lähden Reetan ja Kertun luo käymään.

Saara: "Mutta se Sanna. Voi sentään, kun ei näe enää."

Martta punastui.

— Mitä, miksi ei näe enää? Sano nyt, Saara, miksi ei näe enää?

Auno: "Ei se ollut mitään. Kyllä se tulee Sannakin." Martta kääntyi
Aunoon.

"Minä näen sinun kasvoistasi, että siinä oli jotakin, jota et aio sanoa. Sano pois, minä en heitä ennen."

Auno: "Sanna on kuollut."

Martta punastui kuin hiili ihan korvia myöten.

— Onko Sanna kuollut?

Auno: "Kuollut on Sanna, ei tule enää."

Martan kasvot mustuivat, hän kirkasi oudosti ja kaatui pitkäkseen taidotonna. Silloin rupesi puistamaan se tauti ja puisti vielä kovemmin kuin koskaan ennen.

Pitkän tuokion perästä, kun puistutukset taukosivat, kantoivat he Martan kamariin, jossa hän verta oksentain tointui hetkeksi, mutta sitte heikosti valittaen vaipui uneen.

Auno virkkoi: "Minä lähden nyt Reetan ja Kertun pakinaan."

Saara ujostui, virkkoi: "Kun menet Pahtajärvelle, se on vähän kipeä."

Aunon kasvot sälähtivät, silmät pyöristyivät ja katsoi tuikeasti
Saaraan.

— Miten kipeä? Mikä sillä on?

Saara: "Se on vähän lyhytjärkinen."

Auno ei enempi kuunnellut. Otti pikkuisen vaatemytyn käteensä ja lähti astumaan Pahtajärvelle.

Saara juoksi jälkeen ja huuti: "Ei sieltä, ei sieltä! Siellä on joki. Mene tästä tuonne Pajulahden puolelle tuon sillan yli. Tuosta lahden perästä tuon suuren kuusen luota lähtee pilkkatie. Se vetää Pahtajärvelle."

Sinne lähti Auno kiirein askelin ja heti katosi Pajulahden pensaikkoon.