XXXV.

Reeta oli linnun pyydyksillään ja Kerttu istui karsinloukossa lattialla likainen turkki päällään ja syvästi huokaillen kankeasti katseli ympärilleen, ja levotonna kurttuili synkkä muoto. Ei näkynyt välittävän tulijasta mitään, vaikka loikin kohta kylmännäköisen, jyrkän silmäyksen. Valkorintainen suuri kissa uuninkorvalla rakoisilla silmillään kerran tylysti katsoi tulijaan ja ummisti takaisin raukeat silmänsä.

Ikäänkuin jähmettyneenä seisahti Auno keskelle lattiaa ja katsoi Kerttuun. Katsoi kotvasen liikahtamatta. Väliin leimahti kasvoihin syvä punastus, mutta vaalenivat taasen. Tietämättään valahtivat suuret kyyneleet nenänieliin. Ne pyyhkäsi pois sormiensa nenillä ja katsahti ympäri pirtin tutkivan silmäyksen.

Sitte astui Kertun luo ja kysyi:

"Tunnetko sinä, Kerttu, minua?"

Ei vastausta.

Auno puisti Kerttua vähän olkapäästä.

— Kerttu, tunnetko sinä minua? Kerttu virkkoi kylmästi:

"Aunopa tuota olet."

Auno silitti Kertun karkeata takkuista päätä.

— No kun sinä tunnet, niin nouse nyt tervehtimään… No nouse nyt!… Mistä sinä olet pahoillasi? Kuule, mistä?

Kerttu alkoi itkeä isolla äänellä: "Voi, voi, kun ei Jumala polta tätä maailmaa!… Anna sinä minun raukan olla rauhassa… Vai ei minulla ole sielu!… Minä olen lintu… Kyllä se akka maksaa helvetissä, … Kyllä se akka maksaa helvetissä…"

Auno: "Kuka akka? ja mistä se maksaa?"

Kerttu ei virkannut mitään; kohosi seisalleen ja katkerasti itkien ja kurjasti horjuen lähti kävelemään ulos. Joutilaannäköisenä riippui kurttuinen, pinttynyt turkki kumartaneilla hartioilla ja sen kankea helma hetmahteli puoleen ja toiseen. Ruskeat suuret jalat töpsähtelivät huolettomasti lattiaan.

Kerttu painoi jälkeensä oven kiinni. Auno katsoi oveen kauan silmät rävähtämättä ja totisissa kasvoissa syvässä kuumotti lämmin veri.

Hetken perästä hän juurikuin virkosi ja alkoi katsella talon kapineita. Lattialla oli keinutuoli Reetan omaa tekoa, kirveellä ja puukolla tehty. Jalaksina siinä olivat vanhat kärrynkäyrät, jotka Reeta oli kirkolla käydessä tien vierestä löytänyt. Niitten sormen reikiin oli jalat istutettu. Istuin ja muut päällysneuvot olivat pantu kokoon luontaisista koivunvääristä. Mutta salvokset olivat ravistuneet, että se koko rakennus soutaissa hetkähteli sinne tänne ja kitkahteli kuin vitsarahe pakkasella… Periakkunan edessä oli pienoinen pöytä. Se oli pesty hyvin puhtaaksi, mutta viime syönninjäleltä oli siinä kaksi kokoa linnun luita ja maljan pohjassa vähä sakeata velliä. Akkunan poskessa oli reikäpuu, johon oli pistetty kaksi lusikkaa terät ylöspäin. Ne olivat Pietolasta kotoisin, mutta aivan kaaluiksi kuluneet. Orsilla oli päreitä iso röykkiö ja päreiden päällä kaksi vasua höyheniä täynnä ja orressa riippui siipiä iso kimppu. Periloukossa oli pieni hylly, jossa oli Virsikirja, Aapelus ja tuo siskokunnan yhteinen Raamattu. Mutta siihen oli savu niin läpikotoisin uponnut, että vaikea oli tuntea kirjaimia varsinkin laitapuolissa lehtiä ja sen jykevät kannet olivat savustuneet aivan mustiksi kuin kodan orsi. Kiikkutuoliin istui nyt Auno ja katseli Raamattua. Salainen iloisuus levisi kasvoihin, kun käänteli sen ruskeita lehtiä. Näytti unohtaneen kaiken muun ja uppoutuneen siihen koko sielullaan.

Ulkoa kuului liikettä. Reeta astui pirttiin loistavin silmin ja kasvoissa terve kylmän puna. Selässä oli kolme metsoa, teiri, kaksi riekkoa ja viisi pyytä, jotka olivat jaloista sidottu keppiin. Lintutakkansa heitti hän lattialle ja kepin pani loukkoon. Sitte kääntyi tarkastamaan vierasta kuka oli. Mutta oikein säpsähti ja siirtyi askeleen taaksepäin. Katsoi vielä pitkään, mutta heti levisi poskiin iloinen nauru.

— No kaikkea näette! Auno, Auno! Terve! Terve monen päivän edestä! Mikä kumma sinun tänne eksytti? Hyvänen aika sentään, että vielä saan sinua elävin silmin katsella! Olenhan luullut olevasi niin kaukana, ettei kuu kuule eikä päivä näe. Minä näin sinua tuonnoin unissani ja nyt on monena päivänä suutani syyhyttänyt niin makeasti. Ja tuokin kisaa on kaukaa pessyt silmiään. Illallakin se suohnitti ihan korvien takaa. Sinun edelläsi se on ollut. Minä illallakin sanoin, että jos olisi vanhaan taikaa, niin tulisi kaukavieras. Ja tulipaan!… Mutta missä on Kerttu?

Auno: "Pistäysi äsken ulos."

Reeta: "Herra Jumala, jos se on taasen mennyt metsään? Kun on tämmöinen pilvi-ilma ja tietää tuiskua, niin se on pahempi. Poutailmalla se on kuin ilmo ihminen…"

Auno: "Jos se on mennyt metsään, niin paleltuuhan se nyt."

Auno lähti hätäisenä ulos ja Reeta joutui jälkeen.

Kartanolla näkyivät jäljet hienossa lumessa, että oli mennyt kontulatoon. Sinne rientivät Auno ja Reeta. Mutta siellä ei näkynyt eikä kuulunut hiiren hiiskausta. Reeta huuti:

"Kerttu, missä sinä olet? ja alkoi kaivaa olkia."

— Ei kuulu. Haetaanhan täältä olkien takaa… Ei tunnu täällä. Eihän vaan liene siellä loukossa sen kuvon takana? Katsoppas.

Auno tarttui kupoon.

— Kas täällä on! Nouse pois! Lähdetään tupaan lintuja laittamaan.

Kerttu kyyristyi vaan loukkoon.

— Voi, voi, antakaa minun raukan olla… Kyllä minä lähden…
Ettehän ole vihassa?

Auno tarttui syliksi.

— Mistä vihassa? Lähdetään pirttiin. Enhän minä ole vihassa, hyvä
Kerttu. Lähde vaan pirttiin.

Pirttiin menivät. Auno ja Reeta taluttivat Kertun mukanaan, ja heittivät istumaan.

Auno katsahti lintutakkaan.

— Voi ihme sentään!… Jos vielä pääsisi tänne lintumetsien keskeen, niin kyllä kymmenen vuotta nuoreneisin! Oma pyytämä lintu se on toista puolta makeampi kuin toisen saama.

Reeta: "Olisi kyllä ilmonen onni, kun vielä kerran olisimme yhdessä kaikki. Lintumetsät ne kaikkena menisivät, mutta tuo niitty! Voi, sinä et usko tuota niittyä minkälainen se on! Siinä ei ole suurella alalla lehmän heinä. Siinä on aivan yhteen rautaan niitettävää varmaan enemmän kuin tuhannelle lehmälle."

Auno: "Hourithan nyt! Tuhannelle lehmälle! Jo nyt puhut liikoja."

Reeta: "En paraiksikaan. Ja entäs siihen lisäksi Karpalesuo, Hirvivuoma ja Pajusuo kokonaan kuin luhta. Ja monta monituista korpea kasvaa heinikkoa kuin hankea, että lehmä peittyy heinikkoon."

Auno: "No millä ihmeellä ne ovat tulleet? Eihän täällä ennen ole semmoista ollut. Järvihän tässä ennen oli."

Reeta: "Se tuo Kerttu kerran tulvan aikana kaivoi myllypuron tuohon Sammakkolahteen. Siitä vesi sai alkunsa ja uurti tiensä poikki kankaan. Ja sitä tietä meni kuivaksi koko järvi. Silloin se tulva lietytti Karpalosuon, Hirvivuoman ja Pajusuon yhden lietteen valtaan. Siltä uulalta ne nyt kasvavat heinikkoa kuin hankea."

Auno: "Ihme ja ihme sentään!… Kenen ne ovat omia kaikki nuo heinämaat?"

Reeta: "Ne ovat minun ja Kertun. Rovasti on sanonut kyläläisille, etteivät saa muut koskea."

Auno: "Hyvä, hyvä, kun on rovasti puolella."

Reeta: "Muutoin olisivat jo kyläläiset niittäneet aivan sujoksi, mutta eivätpä iljenneet, kun rovasti kielti."

Auno: "No ihmettä suurta! Kyllä tänne pitää saada ihan joka kynsi meidän joukkoa. On Katrilla ja Riikalla kirkassilmäisiä perillisiä. Kyllä ne vielä kylän tekevät tuommoisen heinäjuuren ympärille. Onhan veri vettä sakeampi, tottahan toki annat siskojen ja siskojen perillisten omaksi nuo heinämaat?"

Reeta: "Kun sanotkin! Kellekkäs muille! Olivathan tälle jo nuokin Vaaran kyläläiset hammasta hioneet, että tulevat niittämään. Mutta oli rovasti sen kuullut, hän oli sanonut, että paras on pysyä poissa, se on Reetan ja Kertun."

Auno: "Hyvä hyvä kun rovasti on puolella!… Lähdetään katsomaan sitä niittyä."

Reeta: "Lähdetään vaan."

Auno: "Eihän kissa syö lintuja?"

Reeta: "Ei se koske luvatta…"

Rannalle tulivat Reeta ja Auno. Reeta osotti kädellään.

— Tuossa sitä on aukeaa.

Auno: "Tuoko kaikki?"

Reeta: "Ihan rantoja myöten, paitsi tuossa tuo kiertävä juova, jossa on sileä jää, se on joki. Näet sen, miten heinikko rymöttää kulollaan. Se on kaikki niin täysi kuin maasta sopii ja ihan minua leukaan."

Auno: "Ja koko tuo aukea?"

Reeta: "No aivan äärin vierin!"

Auno: "Kyllä minun täytyy saada tänne toiset siskot vaikka millä kurilla. Kyllä vielä Pietola silmänsä pesee… Aamulla lähden matkalle siskoin luokse."

Reeta: "Voi, voi, kun sinä sen tekisit. Saisit siskot tänne, niin kaikki olisi hyvin."

Auno: "Aamulla lähden hommaan. Kyllä uskon, että tulevat… Mutta tuo Kertun kohta on kamala. Miten se on tuommoiseksi tullut? Voi, voi, sentään?"

Reeta: "Siitä olisi paljonkin puhumista, mutta kerrotaan sitte.
Lähdetään nyt lintukeittoa laittamaan."

Yöllä oli ollut vähänen tuisku, mutta päivä valkeni kirkkaana.

Auno laittoi lähtöään.

Reeta toi ison kontin pirttiin ja sanoi:

"Tässä on sinulle evästä. Panin yhdeksän metson täkkää, vie kappale kullekkin siskolle. Kuusi täkkää on itsellesi evääksi. Panin neljä juustoleipää. Anna niistä pala kullekkin siskolle, mutta sinulle itsellesi on matkaevääksi se isoin leipä. Siellä on vielä evääksi kolme suolaista harria, voirasia ja viisi paksua leipää."

Auno kohotti konttia viilekkeestä.

— Tuommoinen konttiapaja minulle selkään! Voi, voi, kun on raskas!
Mikä tämän kantaa?

Reeta: "Kyllä se menee hiljalleen. Kyllä matka kontin keventää. Älähän muuta kuin otahan selkääsi! Kule vointiasi myöten ja kun alkaa väsyttää niin käänny konttiisi päin. Mihinkäpä sinulla on kiire."

Auno: "Matka se on vihapito, se on vanha sananlasku."

Reeta: "Vaikkapa onkin, mutta sinulla nyt ei ole sienat tulessa eikä aika jäniksen selässä ruveta henkimeneyksiin ehdättämään… Otahan pois kontti selkääsi, ei ole tyhjä kannettavana."

Aunon selkään nosti Reeta kontin.

— Ka se! Ei ole ei raskaannäköinenkään. Ihan keikkuen se siinä menee!

Auno: "Kyllä se matkan päälle painaa. No jää nyt terveeksi!"

Reeta: "Mene tervennä! Ja koeta nyt saada tänne ne siskot. Kerrohan kaikesta hyvästä mitä täällä on. Ja luulisihan synnyinturpeen muistuvan mieleen. Tulethan sinä ainakin?"

Auno: "Tulen, tulen! Ja usko pois, että tulevat toisetkin."

Reeta: "Kaikki tämä hyvyys olkoon yhteinen. Mene nyt tervennä! Tule tervennä takaisin!"

Auno kääntyi Kerttuun.

— Mutta Kerttu, yhäkkö sinä möhönturkkia paikkaat, kun istut loukossa seinään päin? Anna nyt kättä minulle.

Kerttu: "Anna minun raukan olla rauhassa!"…

Auno taputti kädellään Kertun mustatukkaiseen päähän, virkkoi:

"Voi, voi sinua, minun kaksoissiskoni… Jääkää Jumalan haltuun!"

Reeta: "Samaten sinäkin… Ja kuten olet aikonut, niin laita tulemaan siskot tänne aivan niin kuumalta kuin kärsii."

Auno: "No, no, kyllä, kyllä."

Auno lähti matkalle ja työntyi Sainiokankaan hongistoon.

Halki huurteisen metsän, pitkin Parsikangasta, poikki Ritakorven ja Seipiharjun eteläistä vietettä hän painui suoraan aina Ketolan kirkkotielle. Siinä hän istahti sammaleiselle kivelle ja löyhdytti rintanuoransa ja puhalteli paisuneita henkäyksiä raikkaaseen poutailmaan. Syvälle olivat painuneet kontin tuohiset viilekkeet Aunon olkapäihin. Märkänä oli pää, hartiat höyrysivät ja kasvoja pitkin vierivät mehevät helmet.

Auno pyyhiskeli otsaansa. Kun huokaukset hiljenivät ja otsa kuivi, katseli hän tuuheaan metsään, jossa kuusi toisensa peitti ja koivu koivua piteli.

Itsekseen hymyellen hän virkkoi:

"Nuo kuuset tuossa niin ihanat. Nuo partaiset kuuset hymyilevät kuin ystävä. Tervaskantokin tuossa tien vieressä niin somannäköinen. Ai, ai, kun on kaikki niin puhtaan näköistä!"

Sitoi taasen rintanuoransa kiinni ja virkkoi:

"Ei istuin matka eisty."

Nousi ja läksi kevein askelin kävelemään kuuraista polkua ja kiireesti lyheni tie.